Beatric Salvioni: En pelkää mitään

Italialaisen Beatrice Salvionin esikoisromaani En pelkää mitään (suom. Leena Taavitsainen-Petäjä, Gummeus 2024, 321 s.) on hätkähdyttävää luettavaa. Kaikki kerrotaan ehtymättömällä vimmaisuudella. Päähenkilönä on 12-vuotias Francesca, hyvän perheen kiltiksi kasvatettu tyttö, joka ystävystyy aivan toisenlaisista olosuhteista kotoisin olevan Maddalenan kanssa. Maddalena on elinympäristössään leimattu ”pahan omaksi”.

Tekeepä Malnata 1930-luvun Monzassa mitä tahansa se leimataan pahan henkilön aikaansaannokseksi. Liejuisessa joessa sisiliskon häntiä pyydystävässä tytössä ja hänen ystävissään on Francescan mielestä kiehtovuutta, jota hän ei ole aikaisemmin elämässään kokenut missään.

Maddalena tietää uutta ystäväänsä enemmän elämän nurjasta puolesta. Mustapaitaisia miehiä alkaa näkyä yhä enemmän ja enemmän katukuvassa, Benito Mussolini puhuu radiossa ja Italia hyökkää Etiopiaan. Tytöt yrittävät saada selvyyttä omasta muuttumisestaan kohti naiseutta. Etenkin Maddalenalla on selkeä kuva miesten hallitsemasta maailmasta. ”Miehet kohtelevat naisia kuin sikoja”, on tytön vankkumaton mielipide ja kokemus.

Epäoikeudenmukaisuus tulee tyttöjä vastaan päivittäin koulussa. Kiusaajat ovat Maddalenan kimpussa eikä Francesca pysty tekemään mitään auttaakseen ystäväänsä. Usko Maddalenan pahuuteen on koulutovereidenkin keskuudessa vankkumaton: ”Koska niille, jotka joutuvat hänen lähelleen, käy lopulta kalpaten”. 

Romaanin voi lukea hyvän ja pahan taisteluna. Se mistä kaikki romaanissa alkaa, saa selityksensä lopussa. Eikä se ole kaunis käänne sykähdyttävän romaanin kerronnassa, vaikka Maddalena kirjan nimen mukaisesti julistaa ettei hän pelkää mitään.             

 

Guillamo Musso: Kirjailijoiden salattu elämä

Ranskalaisen Guillaume Musson Kirjailijoiden salattu elämä (suom. Anna Nurminen, Siltala 2024, 264 s.) on huikea lukukokemus. Musso on julkaissut kaksikymmentä romaania, yleensä joka vuosi on ilmestynyt uusi romaani ja kirjailija on pysynyt myyntilistojen kärjessä vuodesta toiseen. Kustantajan tietojen mukaan hänen teoksiaan on myyty yli 11 miljoonaa kappaletta ja käännetty yli kolmellekymmenelle kielelle.

Kirjailijoiden salattu elämä on toinen Mussolta suomennettu romaani. Ensimmäinen oli  valloittava Tyttö ja Yö (Siltala, 2023). Tällä kertaa päähenkilönä on mainetta kolmella romaanillaan niittänyt menestyskirjailija Fawles. Mielenkiinto kirjailijaa kohtaan on heltymätön. Hän ei ole julkaissut kahteenkymmeneen vuoteen mitään eikä ole suostunut selittämään vaikenemistaan julkisuudessa. Hän on vetäytynyt Beaumontin viehättävälle saarelle.

Saarelle matkaa nuori mies, jota odottaa kesätyöpaikka saaren kirjakaupassa. Saarelle matkaa myös nuori toimittaja Mathilde Monney. Raphaelilla on mukanaan romaaninsa käsikirjoitus. Siitä hän haluaa ehdottomasti saada tunnetun kirjailijan lausunnon ja Mathilde puolestaan haluaa murtaa Fawlesin ympärillä olevan salaisuuden verkon – miksi mies ei kirjoita.

Fawles yrittää parhaansa mukaan torjua niin kirjakauppa-apulaisen kuin toimittajan yhteydenotot. Aina hän ei onnistu. Tilanne muuttuu täysin kun saarelta löytyy ruumis ja löytyy toinenkin. Ei riitä että murhia ryhtyvät selvittämään viranomaiset. Kilpaa ajan ja tapahtumien kanssa etenevät niin kirjakauppa-apulainen kuin toimittajakin.

Kun tapahtumat alkavat vähitellen seljetä, on pakko hämmästellä millaisiin kauheuksiin ihmiset kykenevät toinen toisiaan kohtaan. Musson tapa juoksuttaa tapahtumia eteenpäin on hyvin koukuttava. Samalla tarinan käänteet pakottavat ja houkuttelevat lukijan selvittämään itse – ennen kuin kirjailija ehtii kertoa – mitä on oikeasti tapahtunut.

Kirjailijan suosiota ei näiden kahden suomennetun teoksen jälkeen jää enää ihmettelemään. Kolmas suomennettu romaani Elämä on romaani (Siltala) ilmestyy syksyllä.    

Karin Smirnoff: Sokerikäärme

Karin Smirnoffin Sokerikäärme (suom. Outi Menna, Tammi 2024, 288 s.) on kuin kirpeänmakea hedelmämakeinen. Ensin se maistuu hyvältä, kunnes suolaisentahmea kirpeys poistaa makean maun suusta kokonaan. En mielelläni lue pedofiiileistä enkä heistä kertovista romaaneista. kerrotaan.

Sokerikäärme on poikkeus. Siinä on samaa hurjuutta, elämän risaisuutta ja toivorikkautta kuin kirjailijan Jana Kippo trilogiassa: Lähdin veljen luo (2021), Viedään äiti pohjoiseen (2022), Sitten mentiin kotiin (2023). Nyt eletään 1980-luvua Ruotsin Södertäljessä.

Kaikki alkaa tytöstä, jota hänen äitinsä ei olisi koskaan halunnut synnyttää. Tyttö kuulee äitinsä epäonnistuneesta elämästä niin pienestä kuin hän jotain voi ymmärtää merkillisestä tarinasta, jossa naisesta ei tulekaan kuuluisaa taiteilijaa vaan täysin lahjattoman lapsen äidin. Lapsi on kuitenkin kaikkea muuta kuin lahjaton ja sitähän äiti ei voi antaa lapselleen koskaan anteeksi.

Ja lahjakkaita ovat ne kaksi poikaa, joiden tiet kohtaavat tytön kanssa. Heidät yhdistää mies, joka haluaa lapsille vain hyvää. Hän haluaa auttaa kaikkia hyviksi taiteilijoiksi ja ehjiksi ihmisiksi. Kukaan muu kuin Leide ei välitä lapsista eikä heidän tulevaisuudestaan. Lapset on helppo houkutella sellaiseenkin, minkä he vaistoavat vääräksi. Omien olosuhteittensa vanki on väärintekijä ja hyväksikäyttäjäkin, mutta se ei lievennä hänen tekojaan vähääkään.

Romaanissa on maagista vetovoimaa. Pahuudenkin keskellä on hyvyyttä ja uskoa siihen, ettei olosuhteiden ole pakko nitistää kaikkia.

Pakko lainata lopuksi Veriges radion kommenttia romaanista: Sokerikäärme on kuin kuumehoure, huvipuisto jossa ei ole kuin vekkula ja kummitusjuna.

Petri Saraste: Isäni vaiettu sotavankeus

Suomalaisten sotavankien kohtalot talvi- ja jatkosodan aikana ovat melko lailla vaiettuja asioita. Toimittaja Petri Saraste löysi isänsä kirjoittamia kertomuksia tämän sotavankeusajasta ja kirjoitti aineistoon pohjautuen puhuttelevan kirjan Isäni vaiettu sotavankeus (Otava 2024, 237 s.).

Kauko Sarasteen vankeus kesti alle puoli vuotta. Saksan kieltä osaavana hän toimi vankileirillä tulkkina. Petri Saraste on käyttänyt kirjassa isänsä rauhan aikana kirjoittamat muistiinpanot alkuperäisinä. 

Kirjassa on myös tavoitettu hyvin Kaukon perheen hätä ja huoli. Perheen viisi poikaa oli sodassa: yksi kuoli, toinen haavoittui ja kolmas joutui sotavangiksi. Vangiksi joutuminen oli ikuinen häpeä. Saraste tilittää tuntojaan muistiinpanoissaan: ”Minäkin seisoin kädet ylhäällä, antautuneena, minä suojeluspoika ja sankarin teoista uniani nähnyt. Mitään pahempaa minulle opetettua ei ollut kuin antautua vangiksi”. 

Ukrainassakin sotakirjeenvaihtajana toiminut Petri Saraste on monella tavalla kokenut sen, ettei mikään ole muuttunut vuosikymmenien aikana. Hieno, uudenlainen näkökulma sotavuosiimme.