Pääsiäisviikon lukusaalis

Ann-Luise Bertellin Ikävän jälkeen (suom. Vappu Orlov, Tammi 2022, 200 s.) on ravisuttava kertomus nuoresta naisesta joka lähtee veljensä perässä Kanadaan pakoon isäpuolta. Kirja perustuu kirjailijan äidinäidin elämäntarinaan. Romaanissa vanha nainen muistelee elämäänsä ja kirjoittaa siitä tyttärelleen. Hänen äitinsä avioitui aikanaan perheen isän kuoltua väkivaltaisen ja arvaamattomasti käyttäytyvän miehen kanssa. Isäpuoli ei selviydy ns. omien lastensa kohtalosta: kuolemasta ja erilaisuudesta. Kanadassa nainen joutuu selviytymään omin avuin ja päätyy samanlaisen miehen vaimoksi mitä oli hänen isäpuolensa. Vasta uusi rakkaus ja paluu Suomeen antaa toisenlaisen suunnan elämälle. Hinta tästä kaikesta on kuitenkin kova. Ikävä on ajanut naista eteenpäin eikä ikävöinti lopu koskaan. Bertell on näyttelijä, kirjailija ja ohjaaja. Ikävän jälkeen on monelta osin kuin hyvän elokuvan käsikirjoitus. Bertellin Oma maa oli vuoden 2020 Finlandia-ehdokas.

Anni Saastamoisen Ja mutta että sitten (Gummeurs 2022, 218s.) on riipaiseva kertomus kolmekymppisestä naisesta ja miehestä. Naisen hyvä ystävätär on kuollut kaksi vuotta sitten eikä nainen tahdo millään selviytyä menetyksestään ja surustaan. Miehen parisuhde on kariutunut eikä hänelläkään tunnu enää olevan mitään syytä elää. Pienessä asunnossa on vain patja lattialla. Ostettu ruokapöytäkin on pakkauksessa nurkassa. Nainen miettii olevansa ihmisenä haalea tahra. ”Enkä usko jättäväni kehenkään mitään pysyvää jälkeä itsestäni”. Kirjassa kuvataan kummankin mielentiloja ja ajatuksia sekä eritellään yksinäisyyden perimmäistä olemusta hienovaraisesti ja uskottavasti. Ehkä iäkkäämpänä on sittenkin helppo ymmärtää nuoren ihmisen elämisen vaikeutta.      

Ninni Schulmanin Tyttölapsi nro 291 (suom. Katriina Huttunen, Tammi 2022, 197 s.) on Ruotsissa suositun Hagfors-dekkarisarjan kirjoittajan kertomus hänen omasta elämästään.  ”Minulla oli synnynnäinen skolioosi, siis vino selkä. Lääkärit luulivat että kuolisin ennen kuin ehtisin aloittaa koulun, että selkäni kasvaisi niin vinoon että lopulta tukehtuisin.” Nelivuotiaana pienen tytön selkä leikataan ja hän makaa puoli vuotta sairaalassa. Muitakin sairauksia oli, mutta Ninni Schulman on selviytyjä. Hän kestää kiusaamiset niin koulussa kuin muuallakin. Hänestä kasvaa omanarvon tuntoinen aikuinen.

 

Seppo Jokisen Pahasti tehty (Crime Time 2020, 368 s.) on tuttua ja kuitenkin joka kerta on tarjolla uutta luettavaa komisario Koskisesta, hänen työtovereistaan, esimiehistään ja yksityiselämästään. Entisenä tamperelaisena oman lisävärinsä lukemiseen tuovat tutut paikat, jotka piirtyvät verkkokalvolle kuin parhaimmassakin elokuvassa. Koskisella ja kumppaneilla on ratkaistava henkirikos, johon ei löydy minkäänlaista motiivia eikä sen ratkaisemiseen mitään johtolankoja, kunnes palaset loksahtavat kohdilleen ja kaiken takaa paljastuukin jotain mitä poliisit ovat luulleet jättäneensä taakseen. Koskisen ja kumppaneiden ystävänä minulle alkaa olla pelko siitä, että Sakari Koskinen toteuttaa aikeensa jättää kaikki ja vetäytyä eläkkeelle.  Pahasti tehdyssä hän riisuukin henkilökortin kaulastaan ja laittaa sen viereen työpöydälle lapun, jossa lukee KIITOS KAIKESTA. Mutta onneksi henkilökortti on vielä laitettava paikoilleen ja lappu revittävä.