Tarina orvosta tytöstä, josta kasvoi ponnekas
yrittäjä viehätti monella tavalla. Kun Ida Erikssonin elämää sivusivat monet
historiasta tutut henkilöt, tuntui että kyseessä on mukaansa tempaava ja
innostava sarja. Enni Mustonen on nimennyt viidenteen osaan ehtineet
kirjasarjansa Syrjästäkatsojan tarinoiksi.
Ruokarouvan tyttäressä (Otava 2017, 496 s.) on
nimen mukaisesti pääosassa Idan tytär Kirsti. Kirjassa eletään 1920-lukua.
Kirsti tapaa niin yliopistolla kuin sittemmin myös Pariisissa sen ajan
kulttuurielämän tunnettuja henkilöitä. Mutta kirjan monet kulttuurihenkilöt ovat
tuttuja monista eri yhteyksistä. Olavi Paavolainen egyptiläishenkiset juhlat,
runoilijanaisten Elina Vaaran ja Katri Valan kilvoittelu runoilijakollegoista,
Eino Leinon voimien hiipuminen. Aika ajoin oli lukemisessa vanhan kertauksen makua
liian paljon.
Kun Kirsti matkaa Pariisiin ja pääsee siellä
Coco Chanelin muotihuoneelle töihin ja Pariisissa myös tutustuu tietämättään
isänsä tyttäreen, alkaa kaikki jo tuntua mahdottomalta. Tietysti kirjailijalla
on vapaus valita ja kuvitella rajattomasti. Mutta monet romaanin käänteet
tuntuvat päälle liimatuilta. En liioin millään tahtonut jaksaa lukea
pikkutarkkoja kuvauksia nuorten teatterikiertueesta pitkin maata. Ylipäätään
romaanin rytmi ja kaiken kerronnan perusteellisuus uuvutti.
Koskettavinta oli Kirstin kasvattisisaren
sairastuminen ja kuolema. Kirstin pienet kaksosveljet olivat monelta osin
edesottamuksineen piristävintä kirjan antia. Jo Ruokarouvaa lukiessa välillä
ihmetytti, miten helposti Idan elämä järjestyy, aina osuu kohdalle oikea
ihminen juuri sillä hetkellä tarvittavien taitojen kera. Tämä sama itsestään
selvyys vaivaa Ruokarouvan tytärtäkin.
Huikealta tuntuu että Enni Mustosen (Kirsti
Mannisen) täytyy jatkaa sarjaansa. Kirjan etulehdellä kerrotaan että
Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja jatkuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti