Irene Zidanin Isäni appelsiininkukkien maasta (WSOY 2024, 281 s.) kertoo päähenkilön ja samalla hänen isovanhempiensakin tarinan. Amira on toimittaja, joka toimituksen peränurkassa muokkaa nekrologeja. Kun tilanne Israelin ja Hamasin välillä kiristyy, havahdutaan toimituksessa. Amira voisi kertoa Lähi-idän tapahtumista omakohtaisesta näkökulmasta.
Romaanissa muistellaan Amiran lapsuutta suomalais-pakistanilaisessa perheessä, hänen vierailujaan isovanhempien luona ja ennen kaikkea hänen isänsä elämää. Isä on päätynyt Palestiinasta – valtiosta jota ei ole – vankilan, Leningradin ja Ruotsin kautta Suomeen.
Zidan tuo Lähi-idän tapahtumat todentuntoisemmiksi miltä
kaikki näyttää uutiskuvissa. ”Ehkä voisin luetella faktoja. Voisin sanoa, että vaikka
Valtio vei siirtokuntansa pois Kaistaleelta, se on saartanut aluetta vuosia. Edellytykset
kunnolliseen elämään on viety. Voisin kuvat miehitystä. Voisin kertoa arvista
isäni ranteissa.” Romaani on häkellyttävän koskettava.
Samalla tavalla kuin Zidan pakottaa lukijansa arvioimaan
kaikkea uudella tavalla tekee Terhi Törmälehto romaanissaan He ovat suolaa ja valoa
(Otava 2024, 349 s.). Kirjan kahta uskovaista suomelaisnaista yhdistää
kristillinen sionismi, jonka mukaan Israelin valtio on osa Jumalan suurta
suunnitelmaa. Matka muuttaa naisten käsityksiä. Ihan niin kuin lukijankin.
