Jenni Räinä: Vaino

Jenni Räinän Vaino (Otava 2025, 255 s.) kertoo Isonvihan ajasta vuonna 1715 Pohjois-Pohjanmaalla. Lukiessa hiipii mieleen vääjäämättä ajatus että tämä on kuvausta myös siitä mitä ympärillämme käynnissä olevissa sodissa - etenkin Ukrainassa - tapahtuu. Venäläisten sotilaiden julmuudet Isonvihan vuosina ovat järkyttäviä ja voisi melkein väittää uskomattomia. Mutta Jenni Räinän tutkimusten mukaan kaikki saattoi tapahtua juuri niin kuin hän kuvaa.

Jenni Räinä on oululainen kirjailija, joka voitti Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon teoksellaan Metsä meidän jälkeemme (2019). Hänen esikoisromaaninsa on Suo muistaa (2018). Metsässä ja suolla ollaan Vainossakin koko ajan.

Köyhän töllin lapsilta katoaa ensin isä ja vähän myöhemmin myös äiti. Valpurille ja hänen veljilleen ei jää muuta mahdollisuutta kuin paeta venäläisiä kasakoita. Heitä patistaa myös liikkeelle mökissään eristyksissä asuva kalastajan leski, jonka luona pakolaiset poikkeavat.

”Teijän häätyy mennä kauas teistä ja poluista. Ette voi kulkia tuttuja reittejä kun sinne ne pirutkin hakeutuu. Kulkekaa jokivarren mettiä yötä myöten niin ne eivät teitä nää.”

Vaino on karua luettavaa. On suoranainen ihme että karkulaiset ylipäätään selviytyvät hengissä. Sotilaita on joka puolella eivätkä he tunne armoa ketään kohtaan. Räinän kuvaamilla lapsilla on kärsivällisyyttä ja niukoissa oloissa opittuja taitoja.

Räinä kertoo kirjan jälkisanoissa että kirjassa kuvattu nimismies Gustaf Gabrielsson Lillbäck ja hänen poikansa Gustaf Gustafsson ovat todellisia historiallisia henkilöitä. Venäläiset sieppasivat nimismiehen kolme poikaa ja poikien serkun Kirstoffer Toppeliuksen. Toppelius päätyi palvelijaksi Venäjällä ja palasi myöhemmin jalkaisin Suomeen. Hänen pojanpojanpoikansa oli Zacharias Topelius.

Nimismiehen pojista keskimmäisestä tuli venäläisten renki. Hänet kastettiin ortodoksiksi ja hänelle annettiin uusi nimi ja uusi isä. Aikalaisten mukaan hän oli julmempi kuin venäläiset konsanaan. Hän anoi armahdusta kuningattarelta, mutta se hylättiin ja hänet teloitettiin. Monia ”ryssänrenkejä” kuningatar armahti.

Olen saanut kirjan kustantajalta. 

                 

Paavo Teittinen: Pitkä vuoro

Vuoden 2025 Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voitti Paavo Teittinen teoksellaan Pitkä vuoro – kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen (Gummerus 2025, 385 s.). Hienoa että Helsingin Sanomat on suonut toimittajalleen mahdollisuuden pureutua asiaan, jossa ensimmäisestä jutusta lähtien on ymmärretty miten suurisuuntaiseen ja karmaisemaan ilmiöön toimittaja oli tarttunut. Toimituksessa tiedettiin miten taitava Teittinen on työssään. 

Ihmiskaupasta ja laittomasta työvoimasta tulee välittömästi mieleen marjanpoimijat, ravintola- ja rakennustyöläiset. Teittisen tutkimukset alkoivat ravintoloista. Kirjassa kerrotaan kymmenistä ihmisistä, jotka ovat lähtömaassa maksaneet suuri summia Suomessa odottavasta työpaikasta. Totuus on useimmiten karu: laittomat työolosuhteet, ala-arvoinen asuminen, ei palkkaa, ei ruokaa, vaan uhkailua ja kiristystä.

Teittinen käyttää ilmiöstä termiä moderni orjuus. Kyse on alistetusta tilasta, joka ei haavoittuvassa asemassa olevan ihmisen kohdalla näy kahleina, vaan kietoutuu yhteiskunnan rakenteisiin. 

Politiikan tekijöiden, koko virkakunnan ja kaikenlaisten eliittien jäsenten pitäisi lukea tämä teos ja ryhtyä toimenpiteisiin. Työkenttä on maailman laajuinen. 

Arvostan suuresti Teittisen tekemää tytötä. 

 

Suvi Ratisen Pakolainen (Otava 2025, 332 s.) murtaa täysin käsitykseni että tiedän kirjailija Aino Kallaksesta (1878 – 1956) hyvin paljon. Pakolainen kertoo Aino Kallaksen ja hänen miehensä elämästä pakolaisena Ruotsissa. Kallakset saivat turvapaikan Ruotsista 1944. He halusivat paeta Viron uutta valloittajaa. Moni heidän ystävänsä oli joutunut uuden vallanpitäjän vangiksi. Aino Kallas olisi halunnut palata Suomeen, mutta sitä piti jopa valtion johto liian vaarallisena. Neuvostoliitto olisi voinut karkottaa Kallakset Siperiaan.    

Kun Aino Kallas, suomalaisen Krohnin kulttuurisuvun jäsen, avioitui vähän yli 20-vuotiaana virolaisen kulttuurin tutkijan ja diplomaatin Oskar Kallaksen kanssa, hän menetti Suomen kansalaisuuden ja hänestä tuli virolainen. Tätä ansioitunut kirjailija suri koko pakolaisaikansa. Oskar Kallas kuoli Tukholmassa 1946. Aino Kallas tunsi itsensä entistä yksinäisemmäksi.

Hän suri kotinsa ja tavaroittensa menettämistä niin Virossa kuin Suomessakin. Kallas halusi kirjoittaa, mutta koki ettei hän saanut tukea omalta kustantajaltaan Otavalla. Kun Kallas ehdotti päiväkirjojensa julkaisemista, siitä kustantaja innostui.

Mitä hän oikeastaan kirjoittaisi, jos voisi kertoa vapaasti

välittämättä pelosta, että kirjeet avataan ja kirjoitetuista sanoista

saattaisi koitua vahinkoa,

kertoisiko hän kauhusta ja epävarmuudesta,

miten hän kuvailisi uhkaavaa tunnetta, kun ei uskalla tulla

synnyinmaahansa ilman vaaraa joutua valvontakomission hampaisiin.      

Pakolainen kuvaa uskottavasti ja hienovaraisesti kirjailijaa, joka tietää olevansa tunnettu ja ansioitunut, mutta joka samalla kokee olevansa kaikkien hylkäämä. Tukholmaan hän ei sopeudu ollenkaan. ”Tukholma ei ole merkinnyt hänelle koskaan mitään muuta kuin hätäsatamaa.” Ratinen käy läpi Kallaksen uraa ja hienovaraisesti palaa aina välillä Aino Kallaksen suureen rakkauteen Eino Leino.

Ratinen kirjoittaa tyylillisesti hyvin modernisti ja omaperäisesti. Pisteet ja pilkut häviävät välillä, kappalejako on erikoinen. Mutta tämä kaikki tekee kirjasta jännittävän. Aika ajoin unohtuu täysin että kertojanana ei ole kirjailija Aino Kallas vaan kirjailija Suvi Ratinen.   

Olen saanut kirjan kustantajalta.

Claire Keegan: Aivan viime hetkellä

Claire Keeganin Aivan viime hetkellä. Kertomuksia naisista ja miehistä (suom. Kristiina Rikman, Tammi, 108 s.) on kaunis helmi novellikokoelmien valikoimassa. Keegan on lukuisilla palkinnoilla palkittu irlantilainen kirjailija ja kirjoittamisen opettaja. Hänen teoksistaan on suomennettu Nämä pienet asiat (suom. 2021) ja Kasvatti (suom. 2024). Novellien kuulautta ja selkeäsanaisuutta vain lisää niiden aika hätkähdyttävätkin käänteet.

Aivan viime hetkellä on kolmen vavahduttavan novellin kokoelma. Ensimmäisessä kirjan niminovellissa pureudutaan ikiaikaiseen ongelmaan: miten vaikeaa miesten ja naisten on ymmärtää toisiaan. Kun kumpikin on visusti omien mielipiteittensä takana, ei yhteiselämän lähtökohdat ole kovin otolliset. Novellin päähenkilön on nieltävä tilanne mihin hänen ranskalainen morsiamensa on heidät ajanut. Nainen häipyy kesken häävalmistelujen. Miesmäisen lohduttava on veljen kommentti: ” Parempi sinun on ilman sitä ranskalaista huoraa.”   

Toisessa novellissa Pitkä ja tuskallinen kuolema kirjailija on saanut etuoikeuden työskennellä Heinrich Böll -residenssissä. Hänen luonaan tulee käymään saksalainen kirjallisuuden professori, joka nyreksyy suuresti kaikkia jotka viettävät aikaansa Böllin residenssissä. Professorin töykeä käytös laukaisee kuitenkin kirjailijassa vimman kirjoittaa ja pohtia omaa suhtautumistaan miehiin. Häntä on moni mies kosinut, hän on vastannut myöntävästi mutta ei kuitenkaan ole mennyt naimisiin.    

Onnellisesti naimisissa oleva nainen päättää selvittää millaista olisi maata toisen miehen kanssa. Hän on jättänyt vuoallisen juustomakaronia lapsille ja hakenut miehen puvun pesulasta. Miehelle hän on kertonut lähtevänsä jouluostoksille. Kokeilu oli toteutettava nyt kun hän kokee olevansa siihen valmis. Lauantaina on helppo päästä pubissa juttusille oudon mielenkiintoisen miehen kanssa. Kaikki on tietysti aluksi ihan hyvin. Keeganin novelleille tyypillisesti loppu on enemmän kuin yllättävä.  

Olen saanut kirjan kustantajalta.