Frode Grytten: Päivä jona Nils Vik kuoli

Norjalaisen Frode Grytten Päivä jona Nils Vik kuoli (suom. Sanna Manninen, WSOY 2025, 197 s.) on hienoimpia romaaneja, joita olen viime aikoina lukenut. Löysin kirjan sattumalta, koska en tiennyt kirjailijasta mitään. Grytten, 64 on kirjailija toimittaja, jonka ensimmäinen runokokoelma ilmestyi 1983. Sen jälkeen hän on kirjoittanut novelleja, romaaneja ja lastenkirjoja. Häneltä on suomennettu novellikokoelma Popmusiikkia (2003) ja romaani Sylissä synkän virran (2007).

Nils Vik on kyytiveneenkuljettaja, jonka koko elämä kiertyy veneen kuljettamisesta Norjan vuonoissa, useimmiten kuitenkin aika lähellä kotia. Nils on menettänyt vaimonsa Martan, jota hän on rakastanut pyyteettömästi ja palavasti.

Ennen kuin Nils Vik ohjaa veneensä tuntemattomille vesille hänen veneessään poikkeaa moni niistä joita hän on vuosien varrella kyydinnyt ja tuntenut. Ensimmäisenä veneeseen loikkaa Luna-koira. Koiralla on Nilsille paljon kerrottavaa.

Mutta vielä enemmän Nilsillä on kerrottavaa heistä, jotka poikkeavat laivaan. Lukija saa tutustua moniin mielenkiintoisiin henkilöihin. Osa heistä on jättänyt vuonoille, osa jäänyt paikoilleen. Grytten piirtää henkilökuvat hienovaraisesti ja tyylikkäästi. Niitä on nautinto lukea.

Paljon venemies pohtii myös elämän tarkoitusta: Hän oli tullut tänne askel askeleelta, matka matkalta. Sitä syntyy, elää riittävän pitkään jotta ehtii oppia mitä ovat ilma ja meri ja maa ja viha ja rakkaus, ja sanoo sitten kiitos ja hyvästi. Silti tämä oli nyt isompi kertomus, tarina jossa oli loputtomasti luonnoksia ja hahmotelmia, mutta tarina jolla oli loppu, tarina sopeutumisesta ja hyväksymisestä, tarina menneisyydestä ja muutoksesta. Kertomuksen alettu sitä ei voi hallita.

Nilsin vene lipuu hiljalleen sinne minne se on määrä mennä. Norjan maisemien ja vuonojen kuvaus lisää suuresti kirjan viehättävyyttä.    

Kirjailija vaikeni kymmenen vuotta ja sai uudella romaanillaan Norjan 
merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon Brageprisenin.

  

Seppo Jokinen: Viimeinen vääntö

Seppo Jokisen Viimeinen vääntö (Kultosaari 2025, 343 s.) on kirjailijan ilmoituksen mukaan viimeinen ja samalla kolmaskymmenes Komisario Koskinen -sarjan teos. Varmaan moni muukin lukija kuin minä on tarttunut uuteen Koskis-kirjaan hieman vapisevin käsin viime vuosina. Ei kai Koskinen vaan jää eläkkeelle ? Viimeisen väännön takakannessa paljastetaan, että eläkkeellähän Sakari Koskinen on jäämässä.

Nyt on vain vielä kerran Koskisen annettava ja lukijan saatava taidonnäyte komisarion ammattitaidosta. On merkillisiä päälle käymisiä ja valtakunnan tason terapeutin katoaminen. Tutkimukset junnaavat tuttuun tapaan paikoillaan ja uusia vahinkoja pääsee tapahtumaan. Ennen eläkepäivien koittamista Koskinen katoaa kahden viikon lomalle. Työkaverit saavat selville että mies matkaa Australiaan katsomaan samoja paikkoja, mitä Koskinen työkavereineen kolusi Australian maratonin jälkeen. Mutta kukaan ei tiedä minkä takia Australia ja miksi juuri nyt.

Kun hyväntuulinen ja virkistynyt mies palaa lomalta alkaa rikosten tutkimisessakin uusi puristus. Vaikka töitten päättyminen häämöttää Koskisen mielessä, harmittaa työkavereitten puolesta nimitykset, joilla Koskisen lähtö korvataan. Seppo Jokinen on hyvin kuvannut miltä työkavereista tuntuu kun pidetty ja arvostettu esimies jää pois töistä. Eikä tilanne tunnu Koskisestakaan pelkästään hyvältä. Onneksi hän on saanut yksityisasiansa kuntoon.  

 Kiitos Seppo Jokinen ja kiitos Sakari Koskinen. Mikä ilo on ollut liikkua paikasta toiseen Tampereella. Se on ollut entiselle tamperelaiselle enemmän kuin mieluista.  

Niko Rantsi: Vaikenemisen laki

Niko Rantsin Vaikenemisen laki (Tammi 2025, 270 s.) on kirjailijan Lainvartijat-sarjan neljäs osa. Kirja ei vaadi aikaisempien osin lukemista, mutta jos ihastuu Rantsin asialliseen ja jouhevaan kerrontaan, kannattaa lukulistalle ottaa aikaisemmatkin dekkarit: Sinun puolestasi vuodatettu (Tammi 2020), Kuka viereesi jää (Tammi 2021) ja Viimeiseen henkäykseen asti (Tammi 2023). Esikoisestaan Rantsi sai Johtolanka-palkinnon.

Kirjailija työskentelee rikosylikonstaapelina keskusrikospoliisissa. Poliisin työn kuvaus perustuu omakohtaiseen kokemukseen. Se lienee syynä siihen että kovimmatkin käänteet ja yllättävät väännöt tuntuvat uskottavilta. Nykydekkarin vaatima poliisien yksityiselämän kuljettaminen työtapahtumien rinnalla onnistuu Rantsilta sekin luontevammin kuin monelta muulta rikoskirjailijalta.

Sara Hackman on siirtynyt keskusrikospoliisin palvelukseen ja saa parikseen Espoosta keskusrikospoliisiin siirtyvän Tommi Malkin, joka on solmimassa avioliittoa samaan aikaan kun entinen vaimo yrittää kaikin keinoin myrkyttää entisen miehensä mielen. Sara sen sijaa saa voimaa vaativaan työhönsä maalaistalonsa eläimistä ja töistä.

Sara ja Tommi, heidän työtoverinsa ja kollegansa eri toimipisteistä saavatkin pinnistää voimavaransa äärimmilleen, ennen kuin poliisille ennestään tutun petosmiehen teot ja mafian Italiasta Suomeen ulottuvat koukerot on selvitetty.  

Teoksen luettavuutta lisäsi jokaisen luvun alussa oleva tieto paikasta missä ollaan: Karhusaaressa, Alppilassa, Kalliossa, Meilahden Siltasairaalassa, Kampin kauppakeskuksessa, Liisankadulla, Espoon Kivenlahdessa, Vantaan Kivistössä, Tuusulan Rantatiellä, Sipoon Gumbostrandissa. Oli helppo asemoida itsensä mukaan.            

      

Pirkko Saisio: Suliko

Pirkko Saision Suliko (Siltala 2024, 411 s.) sinetöi Saision aseman suomalaisena huippukirjailijana. Hänen luomisvoimaansa ei ole nujertanut suuri työmäärä eikä ikä. Suliko on tyylillisesti ja sisällöllisesti upea romaani.

Saisio on päättänyt antaa puheenvuoron yhdelle aikakautemme hirmuhallitsijoista. Josif Vissarionovits Dzugasvili (1878-1953) eli Stalin käy läpi elämäänsä viimeisinä elinpäivinään. Hän on elämänsä aikana tehnyt omasta mielestään vain hyvää, hyviä päätöksiä ja oikeudenmukaisia ratkaisuja. Ennen kaikkea hän on rakentanut elinvoimaista ja oikeaa Venäjää.

Saision taidokkaasti rakennetussa kertomuksessa Stalin tilittää tuntojaan ja yksinpuheluillaan hakee tukea Sulikosta. Aluksi oletin, että Suliko olisi yksi Josifin monista naisista. Suliko oli georgialaisen Akaki Tseretelin kirjoittama rakkausruno. Siitä tehtyä sävellystä soitettiin Stalinin aikana radiossa. Suliko tarkoittaa georgian kielessä sielua. Stalinille sopi varmasti paremmin rakastaa tuntematonta sielua kuin elävää naista.

Stalinin lapsuutta varjosti väkivaltainen isä. Miten miehestä, joka kärsi väkivallasta ja mielivallasta tuli itsestäkin väkivaltainen ja mielivaltainen. Saisio on kiteyttänyt Stalinin pahuuden ja yli-ihmisyyden romaanin alkusanoihin:

Koska jumalaa ei ole, minä tein jumalan.

Itselleni.

ja itsestäni.

Jonkun täytyy antaa itsensä uhriksi.

Isä Aurinkoinen uskoo loppuun saakka, ettei mitään mitä hänen elämässään on tapahtunut, ei olisi voinut tehdä eri tavalla. Hän on ollut armoton merkillisellä tavalla itselleen ja se armottomuus on täytynyt siirtää muiden ihmisten elämään.

Silmittömästä pahuudesta on romaanin ehkä koskettavin tarina burjaattityttö Elgelsina Markizovasta. Tyttö on saanut kunniatehtävän kun Isä Aurinkoinen vierailee tytön kotiseudulla. Elgelsina antaa kukat Stalinille eliittityöläisten ja lasten puolesta. Tilanteesta on levinnyt valokuva, jossa Stalin pitää tyttöä sylissään. Myöhemmin Stalin lähetti tytön vanhemmat vankileirille, samoin kuin valokuvaaja Georgi Lavrovin. 

Suliko sai Runeberg-palkinnon. Kilpailun raati perusteli päätöstään: ”Suliko on raaka ja runollinen kuvaus yhdestä maailmanhistoriamme tunnetuimmasta hirmuvaltiaasta. Historiallisesta kontekstistaan huolimatta se kertoo myös meistä ja ajasta, jossa elämme. Saisio onnistuu kuvaamaan samaan aikaan sekä ihmissielun äärimmäistä pahuutta että haavoittuvuutta taiturillisella otteella, keskitetysti ja kirkkaasti. Mestariteos.”

Parempaan arviointiin en pysty. Kirja on odottanut lukemista pitkään. Hieno lukukokemus.  

Milla Ollikainen: Mathilda

Milla Ollikaisen biofiktiivinen romaani Mathilda (WSOY 2025, 252 s.) paljastaa ne aukot mitä mielessäni on aina pyörinyt, kun olen vieraillut Kirkkonummella Hvitträskin asunto- ja ateljeemuseossa. Mainetta töillään – ennen muuta Suomen paviljonki Pariisin maailmannäyttelyyn vuonna 1900 – saavuttaneet arkkitehdit Herman Geselius, Armas Lindgren ja Eliel Saarinen rakennuttivat Hvitträskin päärakennuksen vuonna 1903. Eliel asui vaimonsa Mathildan kanssa talon eteläsiivessä. Saaristen avioliitto kesti vain muutaman vuoden. Mathildan elämää varjosti keskenmeno ja sitä seurannut lapsettomuus.

Ja sitten tarinaan liittyy kummallinen kuvio, jonka perimmäistä olemusta Ollikainen romaanissaan yrittää ratkaista. Eliel ja Mathilda vihittiin uusiin avioliittoihin 1904 samana päivänä. Mathilda avioitui miehensä yhtiökumppanin Herman Geseliuksen kanssa. Saarinen puolestaan meni naimisiin Geseliuksen sisaren Lojan kanssa. Lindgrenin pariskunta muutti tässä vaiheessa Helsinkiin.   

Pariskunnat jatkoivat yhteiselämää ainutlaatuisen uljaassa talossa. Saarisille syntyi kaksi lasta. Loja haluisi jatkaa uraansa taiteilijana, mutta ei saanut juuri tukea mieheltään. Aluksi Mathilda tukeutui kaikessa Hermaniin.

Herman tuntuu tietävän aina, mitä tarvitsen, sanomattakin, ja se on vienyt yksinäisyyteni pois, on kuin rinnastani lähtisi säteitä häntä kohti, enkä ole enää yksin itseni sisällä, avuttomana ja yksin, niin kuin olen niin kauan ollut.   

Hermanin terveys alkaa rapistua ja vähitellen Mathilda vajoaa siihen yksinäisyyteen mistä hän on yrittänyt päästä eroon. Hermanin kuoleman jälkeen Mathilda löytää vielä uuden rakkauden ja muuttaa Bayonneen, pieneen kaupunkiin joka on Ranskan puoleisessa Baskimaassa.

Vuosikymmenet pidettiin varmana tietona, että Mathilda on kuollut keuhkotautiin. Ollikainen sai vihjeen kirjeistä, jotka Mathildan äiti Antonia ”Tony” Gyldén oli kirjoittanut Mathildalle ja tämän siskolle Eva Gyldénille. Kirjeiden avulla selvisi myös Mathildan kuolinsyy.

Milla Ollikainen on hienosti tavoittanut henkilöittensä ajatuksia ja tekojenkin perimmäisiä syitä. Mathilda oli sittenkin enemmän kuin kaunis ja hermoherkkä nainen. Hvitträskin jykevien seinien sisälle on mahdollisuus kurkistaa nyt uudenlaisin ajatuksin.   

  

  

   

Petri Tamminen: Sinua Sinua

Petri Tammisen Sinua Sinua (Otava 2025, 144 s.) jatkaa Tammisen tutulla hiotulla, vähäsanaisella tyylillä. Romaani on rakkausromaani. Mies lähtee vuosia kestäneen harkinnan jälkeen tapaamaan Prahaan naista, johon hän palavasti rakastui vuonna 1988. Rakastumista ei estänyt se, että mies oli Prahassa kihlajaismatkalla.

Mies vieraili rakastamansa naisen luona Prahassa lukemattomia kertoja. Hänen koko elämänsä oli rahan keräämistä matkaa varten ja matkustaminen. Vähitellen mies ymmärsi, että hänen rakkautensa oli aika lailla yksipuolista. Nainen ei halunnut sitoutua ulkomaalaiseen mieheen. Mies pakotti itsensä luopumaan haaveistaan.

Palata onnen tapahtumapaikoille: Kuin kastelisi kauan sitten kuollutta kukkaa. Ja minkä onnen? Senkö jonka olisi muistanut, jos ei olisi alkanut muistella.

Tammisen tyylin mukaisesti kaikki kerrotaan vähäsanaisesti, mutta niin että lukija ymmärtää rakkauden pakonomaisuuden samalla tavalla kuin kirjoittaja. Nuori mies joutui pettymään rakkaudessaan eikä hän saa myötätuntoa vuosikymmeniä myöhemminkään. Päinvastoin nainen haluaa tietää miksi mies on palannut tapaamaan häntä. Eikä saa siihen kunnon vastausta.

Tamminen kirjoittaa omasta elämästään ja omista kokemuksistaan. Kaiken vakuudeksi hän on halunnut kirjaan valokuvia, jotka haaleudestaan huolimatta vahvistavat sen mitä on tapahtunut.  

 

Linda Huhtinen: Sissi. Serlachiuksen unohdetut sisarukset

Linda Huhtisen Sissi. Serlachiuksen unohdetut sisarukset (Otava 2025, 412 s.) ravistelee perinpohjaisesti mielikuvaa teollisuusjohtaja ja taidemesenaatti Gösta Serlachiuksesta. Kirjan päähenkilö on Sissi Serlachius (1877-1944), Mäntän paperitehtaan perustajan G.A. Serlachiuksen tytär ja tämän veljen pojan, serkkunsa Gösta Serlachiuksen ensimmäinen vaimo. 

Moni Mäntän taidemuseoissa käynyt muistaa taiteilija Axel Gallénin muotokuvan 12-vuotiaasta Sissistä. Kuvassa nuorella tytöllä on yllään valkoinen mekko. hänen ympärillään on valkoisia kukkia. Yrityksistään huolimatta Sissi ei saanut muotokuvaansa itselleen, vaan avioerossa Gösta halusi taulun eikä luovuttanut sitä Sissille lukuisista yrityksistä huolimatta.

Kiista taulun haltijasta kuvastaa hyvin Sissin ja Göstan yhteistä elämäntaivalta. Kun Sissi romahtaa nuorimman poikansa Gustaf Adolfin kuoltua kaksivuotiaana, passittaa aviomies lastensa äidin helsinkiläiseen Kammion mielisairaalaan.

Huhtinen perustaa kirjansa lukuisiin kirjeisiin, lehtiartikkeleihin, aikaisemmin Serlachiuksen suvun jäsenistä tehtyihin elämäkertateoksiin, arkistojen kätköistä löytyneisiin asiakirjoihin. Kaikki arkistojen materiaali ei ole vielä saatavissa. Joka tapauksessa Huhtisen luoma kuva Gösta Serlachiuksesta on erilainen mihin olemme tottuneet. Hän ruotii lähisukulaisiaan ja heidän tekojaan kirjeissään jopa julmasti. Hän ei anna arvoa juuri kenellekään.

Hämmentävintä on se miten arvostettu yritysjohtaja Mäntän tehtaiden johtaja oli. Miksi hänen piti olla julma ennen kaikkea entistä vaimoaan kohtaan? Sissi osoitti oman luonteensa lujuuden jäädessään asumaan Mänttään, vaikka hänellä oli koti myös Helsingissä. Huhtisen kuvauksen mukaan Sissi omistautui myöhempinä vuosiaan hevosilleen ja ennen muuta koirilleen.

Sissin luonnetta kuvasi hyvin ja totuudenmukaisesti hänen kuolemansa jälkeen talonmiehen tytär Hilja Leppänen: ”Hän oli hieno ihminen. Hieno ihminen, mutta niin yksin. Niin yksin.”

Sissin elämäkerta on myös kertonut Mäntän tehtaiden noususta ja tuhosta. Se on kattava kuvaus tehtaiden omistajien elämään ja kertomus siitä mihin suuntaan isoa yritystä milloinkin liikuteltiin. Työväki on olemassa ja osalla tehtaan johtohenkilöistä oli heihin läheiset välit, etenkin Sissillä.

Moni kirjassa kerrottu asia on saanut lisäväriä ja -sisältöä kirjoittajan taustasta. ”Minun elämäni ja sukuni historia sijoittuvat samaan ympäristöön, joissa Sissikin elämänsä vietti. Paperitehdas on tuonut leivän jo isoisäni isovanhemmille, antaen minulle tärkeän mahdollisuuden ymmärtää mänttäläisen teollisuuden historiaa erityisesti tehtaalla elantonsa tienanneiden työntekijöiden kautta”, kirjoittaa Linda Huhtinen lukijalle kirjoitetussa luvussa.     

      

Enni Mustonen: Matriarkka

Enni Mustosen Matriarkka (Otava 2025, 365 s.) on Rouvankartanon tarinoita trilogian viimeinen osa. Nyt eletään 1800-luvun alkuvuosia. Sen paremmin emämaa Ruotsi kuin Suomikaan ei ole mukana sodissa. Viaporia varustetaan koko ajan mahdollista Venäjältä tulevaa uhkaa vastaan. Sota alkaa vuonna 1808 ja jo seuraavana vuonna Ruotsi joutuu luovuttamaan Venäjälle kuusi itäistä maakuntaa eli Suomen.

Romaanissa seurataan tarkkaan kotirintaman elämää sodan aikana. Hedda Noora pitää vanhimman tyttärensä kanssa hyvää huolta Mäntsälän Frugårdin kartanosta. Eversti Adolf Nordenskiöld on taistelemassa Viaporissa ja sodassa ovat mukana myös perheen kaksi vanhinta poikaa.

Suomessa alkaa uusi aikakausi. Nyt irrottaudutaan Ruotsin vaikutuspiiristä ja aloitetaan aivan uudenlainen elämä Venäjän vallan alaisuudessa. Mustonen kuvaa Matriarkassa hyvin tarkasti ja hienovivahteisesti muutosta, joka upseerikunnassa tapahtuu. Uuden tilanteen hyväksyminen on upseereille vaikeaa. Adolf Gustaf Nordenskiöld ei suostu allekirjoittamaan suostumusta olla Venäjän armeijan upseeri. Everstiä vaivaa masennus ja sen myötä hän kiinnostuu yhä enemmän ja enemmän spiritismistä ja hypnotismista,   

Matriarkassa kuvataan monien kartanoiden elämää. Omistavathan samat suvut useita kartanoita ja niiden asukkaat myös vaihtuvat sen mukaan kuka menee kenenkin kanssa naimisiin. Vastapainona nuorten naisten miesten etsinnälle ja perheen perustamiselle on Hedda Nooran ja Adolfin vanhin tytär Hedda. Hän on taitava luotsaamaan kartanon kaikenlaisia asioita hevosten hoidosta pikkuleipien leipomiseen. Oman osansa kertomuksessa saavat myös lukuista kartanon työntekijät.

Enni Mustonen (Kirsti Manninen) on taitava kuvaamaan eri aikakausien tapahtumia ja ihmisiä. Mielenkiintoista on Matriarkassa lukea mitä tapahtuu mäntsäläläiselle Ulrika Möllensvärdille, kun keisari Aleksanteri I ihastuu nuoreen naiseen. Oman versionsa tapahtumista on kirjoittanut aikanaan Mika Waltari.   

 

  

Neil Hardwick: Poistetut kohtaaukset. Muistelmat.

Neil Hardwickin Poistetut kohtaukset – alaotsikkona Muistelmat (suom. Tero Valkonen, WSOY 2025, 222 s.) on sukellus suomalaisen tv-viihteen luojan sielunmaisemaan. Hardwick ei suostu ottamaan omaksi ansiokseen Tankki täyteen, Reinikaisen, Sisko ja sen veli, Musta tuntuu ja Pakanamaan kartan luomista ja niiden saamaa suosiota. Hänen monipuolinen lahjakkuutensa ja brittiläiset sukujuurensa vain sattuivat tekemään hänestä arvostetun ja tuotteliaan tv- ja teatteriohjaajan ja näytelmäkirjailijan.

Olen ylpeä kun voin ajatella, että saamme samasta paikasta eläkettä Hardwickin kanssa. Onhan meillä ollut sama työnantaja: Yle. Harvemmin Hardwickiä näki Pasilassa. Hänen ohjelmansa tuotettiin TV2:ssa Tampereella. Mutta silloin kun satuin tapaamaan hänet, oli hän hyväntuulinen, ystävällinen ja kuunteli minunkin kuulumiseni.  

Olemme lukeneet hänen sairastumisestaan vaikeaan masennukseen hänen kirjastaan Hullun lailla (Otava 1999). Teos on avoin ja itseironinenkin tilitys siitä mitä Hardwickille tapahtui. Hän kertaa Poistetuissa kohtauksissa ohimennen sairastumistaan, mutta pääpaino Muistelmissa on hänen töillään.

Varsin pisteliäästi ja avomielisesti hän kertoo ensimmäisestä vaimostaan. Välillä pysähdyin miettimään onko tarpeen tilittää patoutuneita tunteitaan ihan näin paljon. Ei Hardwick kaikkia muitakaan läheisiään muistele pelkästään lämmöllä.  

Hienoa että Yle pyörittää Hardwickin ja kumppaneitten aikaansaannoksia Areenassa. Niiden katsomiseen saa hyviä eväitä uudesta kirjasta.

 

Ann Napolitano: Kaunokaisia

Ann Napolitanon Kaunokaisia (suom. Minna Kujamäki, WSOY 2024, 479 s.) on kertomus neljästä naisesta ja yhdestä miehestä. Heidän elämäänsä seurataan vuosikymmenet : marraskuusta 1960 marraskuuhun 2008. Neljä toisiinsa kiintynyttä sisarusta kasvavat näiden vuosien aikana aikuisiksi, iloitsevat, surevat, erehtyvät, oppivat, antavat anteeksi ja yrittävät tasapainoilla elämän tuomien vastoinkäymisten kanssa.

 Padavanon perheessä on myös tyttäriään rakastava ja palvova isä ja itsekäs, muiden mielipiteistä riippuvainen äiti. Tytöistä tulee pakostakin mieleen Louisa May Alcottin Pikku naisia -kirja ennen kuin kirja mainitaan romaanissa. Pikku naisien tytöt ovat Padavanon tyttöjen esikuvia. He kisaavat kuka heistä muistuttaa kirjan henkilöitä.

Tärkeä rooli tyttöjen elämässä on Williamilla, koripallotähdellä, jonka unelmat loukkaantuminen murentaa. Siinä missä tytöt ovat eläneet isänsä ja keskinäisen rakkautensa keskellä, on William katkaissut välit kotiinsa ja yrittänyt selviytyä itsenäisesti. Kohtalo ”heittää” Williamin tyttöjen elämään ja päinvastoin.

 Kaunokaisia ei näennäisesti ole järisyttävän hieno kertomus italialaistaustaisen perheen jäsenten selviytymisestä Chicagossa ja New Yorkissa, mutta se on lämminhenkinen ja todentuntuinen matka yhden perheen jäsenten kanssa. Se myös opettaa miten selviytyä läheisen kuolemisesta.   

  

Lisa Ridzén: Kurjet lentävät etelään

Ruotsalainen Lisa Ridzén sai aiheen esikoisromaaniinsa Kurjet lentävät etelään (suom. Sirkka-Liisa Sjöblom, Tammi 2025 326 s.) kun hän luki mitä hänen isoisänsä kotihoitajat olivat käynneillään Bosta kirjoittaneet.

Bo haluaa kalalaatikkoa lounaaksi ja paljon sokeria kahviin. Puhaltaa pulloon, niin että lima irtoaa ja puhuu Sixtenistä. Minun pitää kuulemma kirjata, että jotkut haluavat viedä Sixtenin häneltä ja häntä pistää vihaksi. Takkatuli ok.  Ingrid

 

Talo tyhjillään, kun tulen, ei Bota eikä Sixteniä. Olen odottanut, mutta heitä ei näy. Ingrid matkalla tänne. Lähden ulos etsimään. Johanna

 

 

Bo asuu omakotitalossaan koiransa Sixtenin kanssa. Kodinhoitajat käyvät lämmittämässä ruokaa, suihkuttamassa ja ulkoiluttamassa Sixteniä – jos heillä on aikaa. Bon poika on huolissaan isänsä selviytymisestä ja ennen muuta Sixtenistä. Bon vaimo on muistisairas ja asuu hoitokodissa. Vaimo on miehen mielessä koko ajan ja Fredrikalta hän kyselee neuvoja moneen asiaan ja purkaa sydäntään.

 

Eniten Bota jäytävät huonot välit pojan kanssa. Bon oma isä on ollut ankara ja lasta ymmärtämätön äijä, kuten Bo häntä nimittää. Virkistystä yksitoikkoisuuteen tuo pojan tytär ja vuosien takainen ystävä Tor.  

Tuntuu että muut määräävät mikä hänelle on hyväksi. He jopa tietävät millaisessa sängyssä hän haluaa nukkua.  Bo ei suostu millään ymmärtämään, miksi hänen pitäisi luopua koirastaan.

 

Kirjailija on hienosti oivaltanut, millainen muistin hapertumisen alkuvaiheessa elävä vanhus on. Ajatukset ovat pääsääntöisesti selkeitä, mutta fyysinen terveys ja toimintakyky ovat heikentyneet vähitellen ja nuorempien – jopa hoitohenkilökunnan on vaikea ymmärtää mikä Bon käyttäytymisessä on normaalia ja mikä ei. Lukijastakin tuntua julmalta, kun Sixten viedään pois, vaikka Bo yrittää tehdä lenkkejä koiransa kanssa. Aina retket eivät onnistuneet, vaan Bo löydettiin enemmän tai vähemmän liikuntarajoittuneena mättään nokasta.

 

Romaanin tapahtumapaikka on Jämtlandissa oleva Östersund. Saha on työllistänyt väen vuodesta toiseen. Bon isän mielestä ainoa oikea työpaikka oli sahalla. Bo ymmärsi hellittää ja antaa poikansa opiskella. Romaanin rakenne on hienovarainen, monet menneisyyden asiat selviävät vaivihkaa. Harvoin olen lukenut romaania, joka niin aidontuntuisesti tavoittaa tunteet ja tunnelmat, jotka myllertävät mielessä kun kaikesta on luovuttava.