torstai 18. toukokuuta 2017

Uusi dekkarisarja Englannista

Englantilaisen Elly Griffithsin Risteyskohdat (suom. Anna Lönnroth, Tammi 2017, 335 s.) on uusi heti mukaansatempaava dekkarisarja. Luvassa on onneksi tänä vuonna vielä toinenkin suomennos Januksen kivi. Sarjan päähenkilö on omiin oloihinsa mielellään vetäytyvä keski-ikäinen naisarkeologi Ruth Galloway.

Risteyskohdissa hänet temmataan mukaan selvittämään hänen kotinsa lähistöllä kadonneiden  pikkutyttöjen kohtaloita. Jos Galloway on arvoituksellinen, niin sitä on myös tapauksia tutkiva rikoskomisario Harry Nelson.

En erityisemmin pidä dekkareista, joissa rikoksen kohteena ovat lapset. Mutta tällä kertaa asetelmaa ei pidä niin päälle liimattuna mitä se monissa dekkareissa on. Risteyskohdissa erikoinen tapahtumapaikka Norfolkin rannikon marskimaa kiehtoo ja luo heti hyvin arvoituksellisen ilmapiirin. Ei liene tavatonta että erikoisen arkeologisen kohteen kohtalo aiheuttaa monenlaisia eturistiriitoja. Kenelle kuuluu sen ympärillä oleva luonto, kenellä on oikeus tehdä kaivauksia ja ennen kaikkea mitä löydöillä tehdään. Virallisesti kaikki on selvää, mutta ei kuitenkaan ole.

Romaanin tunnelma on kiehtova, salaperäinen, mutta onneksi hyvin uskottava. Griffithsin Risteyskohdat on ilmestynyt jo vuonna 2009. Voisi todeta kliseemäisesti, onneksi Tammi julkaisee sarjaa edes nyt.   



sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Ruokarouvan tytär uuvutti lukijansa

Tarina orvosta tytöstä, josta kasvoi ponnekas yrittäjä viehätti monella tavalla. Kun Ida Erikssonin elämää sivusivat monet historiasta tutut henkilöt, tuntui että kyseessä on mukaansa tempaava ja innostava sarja. Enni Mustonen on nimennyt viidenteen osaan ehtineet kirjasarjansa Syrjästäkatsojan tarinoiksi.

Ruokarouvan tyttäressä (Otava 2017, 496 s.) on nimen mukaisesti pääosassa Idan tytär Kirsti. Kirjassa eletään 1920-lukua. Kirsti tapaa niin yliopistolla kuin sittemmin myös Pariisissa sen ajan kulttuurielämän tunnettuja henkilöitä. Mutta kirjan monet kulttuurihenkilöt ovat tuttuja monista eri yhteyksistä. Olavi Paavolainen egyptiläishenkiset juhlat, runoilijanaisten Elina Vaaran ja Katri Valan kilvoittelu runoilijakollegoista, Eino Leinon voimien hiipuminen. Aika ajoin oli lukemisessa vanhan kertauksen makua liian paljon.  

Kun Kirsti matkaa Pariisiin ja pääsee siellä Coco Chanelin muotihuoneelle töihin ja Pariisissa myös tutustuu tietämättään isänsä tyttäreen, alkaa kaikki jo tuntua mahdottomalta. Tietysti kirjailijalla on vapaus valita ja kuvitella rajattomasti. Mutta monet romaanin käänteet tuntuvat päälle liimatuilta. En liioin millään tahtonut jaksaa lukea pikkutarkkoja kuvauksia nuorten teatterikiertueesta pitkin maata. Ylipäätään romaanin rytmi ja kaiken kerronnan perusteellisuus uuvutti.

Koskettavinta oli Kirstin kasvattisisaren sairastuminen ja kuolema. Kirstin pienet kaksosveljet olivat monelta osin edesottamuksineen piristävintä kirjan antia. Jo Ruokarouvaa lukiessa välillä ihmetytti, miten helposti Idan elämä järjestyy, aina osuu kohdalle oikea ihminen juuri sillä hetkellä tarvittavien taitojen kera. Tämä sama itsestään selvyys vaivaa Ruokarouvan tytärtäkin.    


Huikealta tuntuu että Enni Mustosen (Kirsti Mannisen) täytyy jatkaa sarjaansa. Kirjan etulehdellä kerrotaan että Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja jatkuu. 


maanantai 1. toukokuuta 2017

Pirkko Saisio ja tyttärenpoika elävät, kokevat ja rakastavat

Kaksi tunnettua naista on julkaissut kirjan isoäitiydestä. Pirkko Saision Spuuki Spaidermän ja raju Nonna (kuvitus Remu Välisaari, Siltala 2017, 194 s.) on ihastuttava päiväkirjan omainen kuvaus elämästä tyttärenpojan isoäitinä pojan ensimmäisenä kuutena elinvuonna. 

Elämä Nonnana on täynnä yllätyksiä ja ennen kokemattomia onnenhetkiä ja elämyksiä. Pienen pojan kanssa ei koskaan tiedä mitä on odotettavissa ollaan sitten Helsingissä, Madeiralla tai saaristossa. Saision kaikista tarinoista huokuu rakkaus sekä pientä poikaa että myöhemmin myös pikkusiskoa kohtaan. 

”Oltiin tuntikausia kaksi salapoikaa, jotka asuivat bunkkerissa. Luulin että legopaketin kannet olivat rumpuja, joilla saattoi rummuttaa salaisuuksia paikasta toiseen. Viisivuotias katsoi minua juuri niin kuin muinaismuistoa katsotaan ja ilmoitti, että ne ovat pädeja, joilla voi lähettää viestejä ja minkä lisäksi niillä voi nähdä mistä suunnasta vihollinen lähestyy.” 

Paljon olen kokenut samaa mitä Saisiokin, mutta en olisi koskaan osannut kirjoittaa siitä yhtä valloittavasti. On helppo samaistua isoäidin hullaantumiseen, jota Saisio kuvaa hyvin, hyvin uskottavasti. Jokainen lapsi ansaitsee isovanhempien kriitikittömän rakkauden. Ja jokainen isoäiti ansaitsee oikeuden olla hullaantunut lapsenlapsistaan. Merkillistä on miten iso paikka ensimmäisellä lapsenlapsella on. 




Vappu Taipaleen Isoäitikirja (Into 2017, 267 s,) hyvin henkilökohtainen tietokirja isoäitinä olemisesta. Kirjassa on paljon asiatietoa, jota Vappu Taipale taitavasti ja hyvin arkisesti peilaa omaan elämäänsä. Kirjasta saa paljon aineksia omaan isoäiti-elämäänsä. Varsin paljon siitä on varmasti iloa, niille joiden isoäitiys ja eläkkeellä oleminen ei ole vielä jatkunut kovin pitkään. 

”Oma elämä on vain pieni lenkki sukupolvien ketjussa, mutta on tulevia sukupolvia, heidän tarpeitaan, ilojaan ja sukujaan, elämä jatkuu”.


torstai 13. huhtikuuta 2017

Uusi dekkaristi-tuttavuus Nele Neuhaus

Aikansa Nele Neuhausin massiivisen kokoinen kirja kökötti kirjahyllyssäni, Kun rinnalle tuli toinen Neuhausin vielä suurempi kirja, päätin lukea ensimmäisen.

Nele Neuhaus on Saksan tämän hetken myydyin dekkarikirjailija. Hänen tiensä kirjailijaksi on ollut hyvin kivinen. Kun kukaan ei halunnut julkaista hänen kirjojaan, hän julkaisia ne itse ja myi niitä miehensä lihanjalostusliikkeen konttorissa halukkaille. 

Neuhausin kirjoista ensimmäisenä suomennettu Lumikin on kuoltava (suom. Veera Kaski, WSOY 2016, 556 s.) valloitti minut täysin. Kertomus pienen hyvin sisäänpäin lämpiävän pikkukylän salaisuuksista ja valtaa pitävien häikäilemättömästä vehkeilystä on jännittävä, yllätyksellinen ja samalla myös inhimillinen. Vanhemmat haluavat suojella lapsiaan ja sukulaiset toisiaan. Mitään keinoja ei kaihdeta. Hämmästyttävän iso joukko ihmisiä pystyy pitämään 11 vuotta salaisuudet piilossa. 

Kaksi nuorta naista on kadonnut samana yönä ja syylliseksi löytyy poika, joka on seurustellut molempien tyttöjen kanssa. Poika tuomitaan vankilaan ja hän kärsii rangaistuksena ja palaa kotikyläänsä, jossa hänen isänsä yrittää sinnitellä, vaikka kyläläiset ovat hylänneet hänen ravintolansa ja mies on puilla paljailla. Lumikin on kuoltava on myös kertomus syyllisyydestä ja syyttömyydestä.

”Altenhainissa, tässä idyllisessä pikkukylässä, jota hän oli pitänyt tylsimpänä ja koleimpana paikkana koko maailmassa, asui armottomia, brutaaleja hirviöitä, jotka olivat naamioituneet keskiluokkaiseen harmittomuuteen." Näin ajattelee lukiolaistyttö, joka on joutunut kyläpahaseen, koska ei ole käyttäytynyt odotusten mukaisesti äitinsä luona Berliinissä. Isänsä uuden perheen luofna hänen on määrä rauhoittua.  Amelie saa iltatöitä paikallisesta ravintolasta ja siellä hän kuulee asioita, jotka eivät kuulu ulkopuolisille. Tyttö alkaa ottaa selvää asioista kohtalokkain seurauksin.    

Rikoksia selvittelevät rikostutkijat ovat sympaattisia ja heidän yksityiselämänsä sopivalla tavalla repaleista. Eli ainekset hyvään dekkariin on olemassa ja ne on käytetty taidokkaasti ja mukaansa tempaavasti.  


torstai 6. huhtikuuta 2017

Kuulas ja kaunis romaani Seilin saaren potilaista

Katja Kallio Yön kantaja Otava 2016, 381 s.

Kuumailmapallolla Turusta Pariisiin vuonna 1890. Moisen seikkailun on kokenut Amanda Fredrika Aaltonen. Seikkailu koitui kuitenkin kohtalokkaaksi, koska Amanda päätyi lähinnä irtolaisuuden vuoksi ensin Hämeenlinnan naisvankilaan ja sieltä Seilin saaren mielisairaalaan.

Katja Kallio on kirjoittanut haikean ja kuulaan romaanin todellisen Amanda Aaltosen (1864 – 1918) elämänvaiheista. Yön kantaja (Otava 2017, 380 s.) painottuu Amandan elinvuosiin Seilin saarella. Seilissä kaikki tapahtuu järjestyksessä ja suunnitelmien mukaan. Hoitajat hoitavat ja määräävät. Lääkäri käy saarella korkeintaan kerran viikossa ja pappi tulee kun joku on kuollut. Parempien aikojen muistona saarella on kirkko, on pappila ja monia muita rakennuksia. Kaiken yläpuolella on Lääkintöhallitus, josta uuttera sairaalan talouspäällikkö anoo milloin sänkyjä milloin mitäkin tarvekaluja – huonolla menestyksellä.

Yön kantaja on hienoa kuvausta Amandan mielen tasapainon heittelyistä. Kuten monen mielisairaan kohdalla, tuntuu välillä että Amanda ja hänen kohtalotoverinsa ovat terveempiä kuin hoitajat tai muut saarella työtä tekevät terveet. ”Ja tästä hänen päälleen sammuneesta ajasta. Se ei ollut menossa mihinkään, eikä sen alta päässyt pakoon. Hän makasi sen alla kykenemättä liikkumaan, puoliksi tukehtuneena. Ei mahtunut edes itkemään.”  

Amanda ei millään suostu uskomaan, että hän ei ole terve. Vähitellen hän tajuaa ettei hän pääse saarelta koskaan pois. Hän yrittää paeta, mutta hänet saadaan kiinni. Rakkauttakaan ei mielisairaalan potilaalle suoda. Amandan ja erakkomaisen Isakssonin rakkauden kuvaus, on huikean kaunista. Romaani on ankeasta ja ahdistavasta aiheestaan huolimatta raikas ja niin uskottava että omaakin mieltä alkoi ahdistaa.

”Helmikuun alun matalapaine puristaa vänkyrällä kädellä Amandan ohimoita. Sisäpuolelta pää on kohmeista rahkasammalta. Tällaisella säällä ei ole muuta ajatusta kuin että kohta pääsee sisälle suojaan”. Luonto on Amandan elämässä läsnä voimakkaasti. Mieliala heilahtelee hyvin paljon eri vuodenaikojan mukaan. 

Koskettava ja mieleen jäävä romaani.



tiistai 14. maaliskuuta 2017

Sinikka Mönkäreen sankaritarina

Kun kirjan nimi on Orpotytöstä ministeriksi odottaa ilman muuta sankaritarinaa. Ja sellaiseksi kirjassa on Sinikka Mönkäreen elämä tehtykin. Kirjan on kirjoittanut Mönkäreen vävy, tietokirjailija Patrik Pehkonen (Art House 2017, 212 s.). Mönkäreen lapsuus on hyvin koskettava, päätyminen väitelleeksi lääkäriksi, kunnallispoliitikoksi, kansanedustajaksi ja ministeriksi on hieno saavutus. Kirja vain on aika tavanomainen muistelmateos. 

Päähenkilöstä jää kaikesta huolimatta hieman etäinen kuva, monet elämässä vastaan tulleet henkilöt ”haukutaan”. Suurimman kiitoksen Mönkäreeltä saa Paavo Lipponen. Tavanomainen muistelmateos, mutta samalla myös kertomus yhteiskunnastamme, jossa on saattanut nousta arvoasteikossa korkealle vaatimattomistakin lähtökohdista. 
Näin kirjoitin Eläkkeensaaja -lehteen. En ole elämäkertojen suurkuluttaja, mutta luettujen kirjojen listalla niitä on aika paljon.

Tellervo Koiviston (kirjoittaja Anna Mattsson) elämäkertaa lukiessa hämmästelin miten tietämätön olen ollut Tellervo Koiviston panoksesta erilaisissa järjestöissä ja yhdistyksissä. Hän on tehnyt kaiketi paljon hyvää, piilossa ja suuren yleisön tietämättä. Kun valtiomiehen puolisosta tehdään kirja, usein jää se mielikuva että vaimon osuus miehen urassa ja etenkin asioiden hoitamisessa on ollut suurempi kuin kukaan osaa kuvitella. Pakko tokaista: tiedä häntä.

Sinikka Mönkäre on päässyt pitkälle elämässään. Hänen elämänsä on monella tavalla kertomus siitä mihin suomalainen yhteiskunta on antanut 1940-luvulla syntyneille mahdollisuudet.

Mönkäre on ollut etevä ja oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kirjaa lukiessa harmittaa kun oikeasti ei kerrota miten melko tavallisesta, kieltämättä lääketieteen ja kirurgian tohtorista tulee ministeri. Useimmista suomalaisista kansanedustajista tulee ministeri aika oudolla tavalla: pääministeriksi valikoitunut poliitikko soittaa ja kertoo että nyt olet ministeri. Kukaan ei ole kähminyt, lobannut, hoitanut asiaa millään tavalla. Vain poliittisista käytännöistä täysin tietämätön uskoo moiseen.

Hieman on Sinikka Mönkäreenkin ulkokuori pettänyt vai onko laskelmoitu että jotain pientä ”uutispommia” tarvitaan kirjan markkinointiin. Aika moni saa kirjassa kunnon haukut niskaansa. Ei riitä että moitelistalle joutuvat muiden puolueiden edustajat (Sirpa Pietikäinen ja Matti Vanhanen ennen muuta), kunniansa kuulevat esim. Sinikka Hurskainen ja Eero Heinäluoma. Mutta onneksi on loistava johtaja ja kunnioitettava Paavo Lipponen!


Tyylillisesti kirja on aika hatara. Kaiketi vävy on haastatellut anoppiaan ja siitä sitten rakentanut kirjan. Hillitty ja väritön sankari on varmaan itsekin halunnut juuri tällaisen kirjan. 


maanantai 13. helmikuuta 2017

Martin Luther King, Olssonin sisar ja Haahtelan taiteilija

Linda Olsson, Coretta Scott King ja Joel Haahtela

Lukemattomia kirjoja tarvitaan kun sairastaa röhätautia, oikeaa influenssaa vaivani tuskin oli. Pinossa päällimmäisenä oli Joel Haahtelan Mistä maailmat Alkavat (Otava 2017, 301 s.). Haahtelan niukkasanainen kerronta on viehättänyt minua aina suuresti. Suosikkiani ovat olleet hänen novellinsa.

Mistä maailmat alkavat kertoo siitä miten Katajanokalla Helsingissä äitinsä kansa kahdestaan asuvasta pojasta varttuu taiteilija. Visa työskentelee koulunsa ohella iltaisin paikannäyttäjänä elokuvateatteri Gloriassa ja näkee työnsä ohella uusimmat elokuvat. Elokuva Vincent van Goghista muuttaa pojan elämän. Elokuvan nähtyään hän tietää mitä hän haluaa tehdä – samanlaisia maalauksia kuin korvansa irti leikannut van Gogh.

Romaanissa liikutaan 1950-luvun suomalaisessa taidemaailmassa. Visan on vaikea samaistua nimeä ja kuuluisuutta saaviin taiteilijoihin, vaikka hänen ensimmäinen näyttelynsä saakin valtavan suosion. Sen sijaan vuosien kuluttua kukaan ei ymmärrä mitä taiteilija töillään haluaa kertoa. Visa jättää kotimaan taidemaailman kiistat taakseen ja viettää monta vuotta Italiassa. ”Me menetämme kierroksella jotain itsestämme tai saamme jotain lisää. Tai ehkä menetämme ja saamme lisää samaan aikaan, ja tasapaino ratkaisee kuka kohoaa ylöspäin ja kuka lähtee putoamaan alaspäin”. 

Taidemaailman kiemuroiden ja taiteen tekemisen ohella romaani paneutuu myös Visan ja hänen ystävänsä Tapion elämän tragediaan. Tapio on lahjakas taiteilija, mutta isänsä vaatimuksesta hänen on opiskeltava oikeaan ammattiin. Visan ja Tapion sisaren tiet kohtaavat ja erkaantuvat useampaan otteeseen. 

Suosikkina säilyvät edelleen Haahtelan novellit. Mistä maailmat alkavat viehättää kuvauksella miehestä josta tulee taiteilija sisäisen pakon takia – ei suvun tai ympäristön sivittämänä.




Aina yhtä ihastuttava Linda Olsson    

Linda Olssonin Sisar talossani (suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi, Gummerus, 2017, 243 s.) on aivan yhtä valloittava kuin kaikki muutkin Olssonin tähän asti lukemani romaanit.  Sisarpuolet eivät ole tavanneet toisinaan vuosikausiin. Isosisko kutsuu äidin hautajaisissa sisarensa vierailulle. Kuluu kaksi vuotta ja sitten sisar saapuu kuudeksi päiväksi.
Molemmat arastelevat toisinaan ja kestää useamman päivän ennen kuin he pystyvät puhumaan siitä mitä on tapahtunut heidän lapsuudessaan. 

Romaanin intensiivinen tunnelma tempaa lukijan mukaansa vääjäämättä. Olssonilla on omaperäinen tapa kuvata sitä miten me kätkemme todellisen minämme jopa itseltämme. Sisarukset ovat toisiltaan tietämättä kantaneet kolmannen sisaren kuolemaa painolastina vuosikaudet. Nuorempi sisar ei ole ymmärtänyt miksi vanhempi sisar käyttäytyi aikanaan niin kuin käyttäytyi. Sen sijaan vanhempi ei ole ymmärtänyt että hän olisi tehnyt jotain väärin.

Hän lähtee kävelemään heikkoja jäitä pitkin – vaikka se on ehdottomasti kielletty – kaksossisar ja pikkusisko lähtevät seuraamaan kohtalokkain seurauksin.
”Se ei olisi muuttanut väistämätöntä. Mutta se olisi muuttanut kaiken, mitä tapahtui sen jälkeen. Se olisi tehnyt Emmasta ja minusta toisenlaisia ihmisiä. Se olisi voinut jopa muuttaa meidän elämämme. Mutta minä menin vain menojani”. 
Kuten usein Olssonin romaaneissa tyttöjen äiti on ollut hyvin arvoituksellinen ja elämässään omiin kiemuroihinsa sotkeutunut nainen, joka ei kyennyt olemaan äiti kenellekään lapsistaan.   
Olssonin romaanien salaisuus piilee kaiketi siinä että vaikka tapahtumat eivät ole ihan tavallisia, ne kuitenkin voisivat tapahtua kenelle tahansa. Intensiivinen, jopa lumoava tyyli vie lukijan mukanaan. Ihastuttavaa!



Auttaisiko Martin Luther King 

Pitäjänmäen Eläkkeensaajien Lukupiirissä päätimme lukea Coretta Scott Kingin kirjoittaman Elämäni Martin Luther Kingin rinnalla (suom. Seppo Loponen, Tammi 1970, 269 s.). On mielenkiintoista lukea elämäkerrallista kirjaa, jonka lopun tietää. Mutta avartavaa ja mielenkiintoista oli lukea miten ja mistä Martin Lutherin huikea toiminta on saanut alkunsa. 

Hänen idearikkautensa ja ehtymätön toimintakykynsä ihastuttaa edelleen.
Coretta Scott King ihailee miestään kaikki ne vuodet mitä he ehtivät elää yhdessä. Hienoa on että lahjakas laulaja pystyi laulamaan konserteissa eri puolilla Yhdysvaltoja, vaikka monet muutkin velvollisuudet vaativat hänen läsnä oloaan milloin missäkin ja oman osansa vaativat myös pariskunnan neljä lasta.

Uskonnolla on ollut aivan ratkaiseva merkitys niin Martinin kuin Coerettankin toiminnassa. Ei voi kuin ihailla heitä. Olen seissyt Washington DC:ssä portailla, missä Martin Luther King kuuluisan puheensa, josta on jäänet elämään sanonta ”Minulla on unelma”. Vain unelmat voivat muuttaa maailmaa.

Pakostakin miettii että jostain pitäisi tulla uusi Martin Luther King! Maailma on edelleen jakautunut sortajiin ja sorrettuihin.