sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Maritta Lintusen Stella




Stella (WSOY 2018, 315 s.) on Maritta Lintusen viides romaani. Kirjailija on uusi tuttavuus ja niin hyvä että aikaisemmatkin kirjat kiinnostavat. Stella -romaanin suuri kysymys on missä kulkee raja siinä miten saamme vaikuttaa ja määrätä toisen elämästä.

Stellassa nuori tyttö tulee Helsinkiin kirjoittajakurssille ja osuu sattumalta asumaan lahjakkaan laulajan luokse. Ikääntynyt ja aikanaan urastaan luopunut laulajatar ottaa tytön siipiensä suojaan. Sylvi saa Liisan luopumaan runotyttö -haaveista. 

Kun Liisa tulee raskaaksi, kannustaa Sylvi Liisaa opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Hän auttaa apulaisen kanssa Jurin hoitamisessa. Nuori äiti saa omistautua opiskelulleen ja yksinäinen taiteilija saa perheen. Välit omiin poikiin ovat katkenneet vuosi sitten.

Sylvi saa päähänsä että pienellä pojalla on taipumus pianistiksi. Hän haluaa opastaa pojan muusikon uralle. Mutta samalla tavalla kuin äiti-Liisa on joutunut jättämään haaveet kirjoittamisesta, riistää hän pojaltaan mahdollisuuden kehittyä muusikkona. Soittotunnit vain lopetetaan syytä selittämättä.

Stellassa on monta kertojaa ja monta aikatasoa. Se on myös dekkarimainen kertomus siitä miten Juri saa selville mitä kaikkea hänen lapsuudessaan on tapahtunut. Toivoa elämään antaa kun Juri tutustuu lahjakkaaseen laulajaan, joka tarvitsee säestäjän.

Kiehtova ja lämminhenkinen kirja joka on sopivalla tavalla elämän tarjoamia sattumuksia täynnä. Vanhat lehtileikkeen näköiset tarinat Sylvi Indreniuksen loistavista konserteista ovat ihastuttavia. Musiikki on mukana kirjassa kaiken aikaa.     


tiistai 2. tammikuuta 2018

Elena Ferranten Uuden nimen tarina

Odotan innolla Elena Ferranten Napoli-sarjan etenemistä. Ensimmäinen kirja Loistava ystäväni ei ihastuttanut suuresti. Hämmästelin miksi niin moni ihastelee ja kiittelee. Epäilin että monelle tarinan työläisluokkaan kuuluvien nuorten naisten elämästä 1950-luvun Italiassa tuntui eksoottiselta.  

Sarjan kakkososa Uuden nimen tarina (suom. Helinä Kangas, WSOY 2017, 508 s.) tempaisi mukaansa ensimmäiseltä sivulta. Kirjan päähenkilöt ovat nyt 15-17 -vuotiaita. Heistä toinen jopa menee 16-vuotiaana naimisiin, jopa ns. rikkaisiin naimisiin. Mutta Lilan avioliitto osoittautuu suureksi virheeksi jo hääyönä. Eikä tilanne parane missään vaiheessa. Lilaa ei ole luotu tiskin takana seisomaan. 

Elena ei aina pysty keskittymään koulunkäyntiinsä täysipainoisesti. Häntä ahdistaa ystävättären avioliitto ja suhde juuri sen nuoren miehen kanssa, jota hän itse on rakastanut pienestä pitäen. 

Salanimen taakse kätkeytyvät Elena Ferranta kirjoittaa tavalla johon omien elämänkokemusten mukaan on helppo samaistua. Eniten minua kosketti kuvaus siitä miten Elena tuntuu itsensä ulkopuoliseksi ja jopa häpeää omaa itseään yliopistossa, jossa muut opiskelijat ovat kotoisin varakkaista perheistä ja ihan toisenlaisista yhteiskunnallisista luokista kuin hän itse. 
   
Kirjassa on harvinaislaatuista lumoa rankoistakin aiheista huolimatta. Ystävyyttä on harvoin kuvattu näin hienosti ja monipuolisesti. Elenan ja Lilan napolilaisessa kaupunginosassa on läsnä 1950-luvun eurooppalainen yhteiskunta. On rikkaita ja köyhiä, onnistujia ja sairaita, rehellisiä ja varkaita. Mukana ovat juuri ne monet ilmiöt ja asiat, joiden muuttamiseksi meistä moni lähti mukaan politiikkaan ja yhteiskunnallisiin muutosliikkeisiin. Orastavasti tämä kaikki on mukana jo Uuden nimen tarinassa. 

Keväällä ilmestyy suomennettuna sarjan kolmas osa Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät. Neljäskin on jo odottamassa suomentamista. 

  


tiistai 19. joulukuuta 2017

Fredrik Backmanin Kiekkokaupunki

Syntyperäisenä tamperelaisena kuvittelen tietäväni jääkiekosta aika paljon. Olin lukiolaisena jopa myymässä pääsylippuja Koo-Veen otteluihin Koulukadun tekojäällä. Pelin kulusta en ymmärtänyt erityisemmin, mutta kotiseuran kannattajien tuntemukset ja käyttäytyminen tulivat tutuksi.

Ruotsalainen Fredrik Backman (suom. Riie Heikkilä, Otava 2017, 461 s.) tavoittaa romaanissaan Kiekkokaupunki jääkiekon syvimmän merkityksen ja luonteen. Sen mitä se merkitsee joukkueen jäsenille, valmentajille, seuran johtohenkilöille, kannattajille, koko paikkakunnalle. Koko pienen ruotsalaisen kaupungin kehitys on kiinni siitä miten seuran juniorijoukkue pärjää. Jos seura voittaa mestaruuden alkaisi paikkakunnalla uusi kukoistuskausi. Menestys on muutaman nuoren harteilla.   

Toiveet romuttuvat, kun joukkueen paras pelaaja käyttäytyy häikäilemättömällä tavalla itseään nuorempaa tyttöä kohtaan. Kukaan ei halua uskoa tytön kertomusta tapahtumista. ”On  vain samalla tavalla ajattelevia ihmisiä, ja he kuuntelevat vain niitä arvoja, jotka vahvistavat heidän omaa maailmankuvaansa.”

Aikuiset ovat jo pitkään sulkeneet silmänsä siltä, mitä nuoret vapaa-aikanaan tekevät. Urheilevien poikien ympärille on kiedottu merkillinen sädekehä. Armotonta on myös niiden kohtelu jotka eivät taidoiltaan yllä tarpeeksi korkealle tai ovat kotoisin väärästä yhteiskuntaluokasta. Hämmästyttävän moni isä ja äiti on valmis käyttämään kaikki liikenevät voimavaransa poikansa kiekkouran eteen. 


Ravisteleva ja hyvin, hyvin ajankohtainen romaani. Kirjailija Fredrik Backman osallistuu me too -kampanjaan hienosti kirjallaan joka on kirjoitettu ennen kuin kampanja oli edes alkanut. 


torstai 7. joulukuuta 2017

Tuomas Vimman Vasen ranta


Tuomas Vimman nimi on enteellinen. Kirjailija pysyy nimelleen uskollisena ja kirjoittaa ihastuttavan vimmatusti. Vasen ranta (Gummerus 2017, 300 s.) vie lukijan huikealla matkalle Pariisiin. Suomalaisnainen kuolee kun pariisilaisessa kahvilassa räjähtää pommi. Pariisilainen valokuvaaja on hetkeä aikaisemmin ottanut kuvan kahvilan terassilla istuvista asiakkaista.

Australiassa asuva vainajan kaksoissisar tulee selvittämään sisarensa asioita. Naisen ja valokuvaajan tiet kohtaavat ja siitä alkaa huikea seikkailu, jossa löytyy tuntematon isä ja paljastuu suomalaisen armeijan naisillekin opettamat taistelutaidot.

Tuomas Vimman piti Pariisissa kirjoittaa fantasiaromaani, mutta onneksi hän kirjoittikin dekkarin. Kirjailija lähti Pariisiin kun vaimo aloitti opiskelunsa siellä. Vasen ranta on parempi kuin mikä tahansa tavanomainen matkaopas ja se on myös parempi kuin moni dekkari, jossa tarinan juonen kehittelyssä ruoditaan yhteiskunnallisia oloja, tämän päivän politiikkaa ja maailmantapahtumia.

Vasen ranta on lähtökohdiltaan ja juonen kululta hyvin tässä ajassa kiinni. Mutta kaikki on kerrottu kiihkottomasti ja ystävällinen pilke silmäkulmassa. Vimma kirjoittaa välillä aika arkisella tyylillä, välillä vauhdikkaasti ja välillä hidastellen.

Romaanissa liikutaan eri puolilla Pariisissa. Olen käynyt Pariisissa useamman kerran – vuosina jolloin tyttäreni perhe asui siellä. Oli hienoa kulkea kirjan mukana paikasta toiseen ja muistella miltä mikin Seinen yli kulkeva silta näyttää. 

Onnistunut uusi aluevaltaus räväköistä kirjoistaan tunnetuksi tulleelta kirjailijalta.


      


sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Juha Muje näyttämöllä, kulisseissa ja kirjassa

Juha Heiskasen Juha Muje Näyttämöllä ja kulisseissa (Docendo 2017, 208 s) on ihastuttavan sympaattinen kirja taitavasta ja empaattisesta näyttelijästä. 

Juha Muje kertoo rakastaneensa esiintymistä pienestä pitäen. Jos ei päässyt esiintymään piti mielikuvitusleikeissä esittää eri henkilöitä. Pieni poika kehitti henkilöille nimen ja tarinan. Eli teki teatteria tietämättään jo ennen kouluikää. 

Oikea näytteleminen alkoi Pietarsaaren Työväenopiston näytelmäkerhossa, jonne esiintymishaluinen poika pääsi mukaan 12-vuotiaana. Pietarsaaren Näyttämölle hänet tempaistiin mukaan 15-vuotiaana ja 18-vuotiaana nuori mies oli jo Teatterikoulussa. 

Nuoruusvuosien huippuhetket Juha Muje koko Turun kaupunginteatterissa. Hän oli legendaarisen Seitsemän veljeksen Eero. Turun jälkeen hän oli lyhyen aikaa mukana Kom-teatterissa. Helsingin Kaupunginteatterin näyttelijäkaartiin Juha Muje kuului 10 vuotta, Tampereen Työväen Teatterissa mies viihtyi kaksi vuotta. Pisin työrupeama on ollut Kansallisteatterissa 1997 - 2013. Eläkkeelle jäätyään Juha Muje on näytellyt Kansallisteatterissa ja Tampereen Työväen Teatterissa. 

Vaikka kirjassa käydään läpi Juha Mujeen rooleja melko tarkkaankin, se tempaisee lukijan mukaansa vaikka ei esityksiä olisi nähnytkään. On kuin kuuntelisi ja näkisi Juha Mujeen kertovan elämästään näyttämöllä tässä ja nyt. Hienosti näyttelijä kertoo omasta persoonallisesta tavastaan tehdä roolejaan. 

Ohjaajista Juha Muje kertoo paljon. Edesmennyt Kalle Holmberg on Mujeen Suuri Ohjaaja. 
Kirjassa ei vähätellä ketään eikä paljasteta mitään epämiellyttävää kenestäkään. Mutta siinä kerrotaan miehestä, joka on aina tiennyt mitä hän haluaa tehdä. Juha Mujeen tavassa tehdä työtään on kunnioitettavaa nöyryyttä ja kunnianhimoa. 

Kirjan erikoisuus on Jouni Haralan ottamat valokuvat Juha Mujeesta jokaisen kirjan luvun alkuun. Kuvat ovat upeita ja kertovat paljon. Hieno kirja!  



sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Antti Heikkisen Mummo


Kirjailija, toimittaja, näyttelijä, ohjaaja. Antti Heikkisellä on monta titteliä. Mies on kirjoittanut tiuhaa tahtia, kirja vuodessa. Mummo (WSOY 2017, 303 s.) on Heikkisen kolmas romaani. Välillä on syntynyt elämäkertoja: Juice Leskinen, Heikki Turunen ja Jaakko Teppo.

Mummokin on tavallaan monen naisen elämäkerta. Monissa romaaneissa olemme lukeneet itsenäisistä ja itsepäisistä Pohjanmaan naisista. Heikkinen asuu Nilsiässä ja kirjoittaa savolaisista sitkeistä naisista, jotka eivät anna periksi tapahtuu mitä tapahtuu.
Kuka on minun äitini, missä on isäni, kuka on isoäitini, kuka isoisäni. Entä jos äiti ei olekaan äiti ja isä onkin tässä vaikka aina olen olettanut että hän on kaukana. Miksi kukaan ei kerro, miksi salataan, vihataan ja rakastetaan. Näihin kaikkiin kysymyksiin Antti Heikkisen Mummossa etsitään vastausta.

Mummo on loistava kuvaus elämän muuttumisesta Suomessa 1920-luvulta tähän päivään. Vaikka romaanissa eletään Savossa, ovat monet sutkaukset ja ”elämänviisaudet” tuttuja, vaikka olenkin elänyt läntisessä Suomessa. Heikkinen kuva maaseudun elämänmenoa ja kyläläisten kanssakäymistä rehevästi. Kieli on selkeää ja omintakeista. Se ei ole vain savolaismurteella leikittelyä, vaan osa Mummon ihmisten persoonaa.   

Romaanin monikerroksisuus haastaa lukijan. Alkuun lukija joutui koville, kun piti saada kiinni kuka oikein on Äiti ja kuka Mummo – kirjan luvut on otsikoitu kertojan aseman mukaan. Alussa mummo on pieni liinatukka tyttönen ja lopussa hatarasti elämässä kiinni oleva vanhus. Siinä välissä kertojana on äiti, joka on tietysti mummon tytär.

Kirjan lopussa selviää kuka on omistuspuheen syntyjä ja kuka kuollut. Lause ”Omistettu hänelle, joka syntyi. Ja hänelle, joka kuoli pulska viikko syntyneen synnyttyä” on samalla tavalla kaunis ja arvoituksellinen kuin romaanin toiseksi viimeisellä sivulla oleva kuvaus Mummosta: ”VIIMEISENÄ HEIJASTUKSENA PISARAN kyljessä ennen mustaan veteen vaipumista kuulsi muisto, kaunis ja yksinkertainen, erittelemätön ja hyvä. Kelpo loppu elämälle ja kaunis alku elämälle”.




sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Alex Schulmanin Unohda minut

Lapsuutensa kokemuksista alkoholismin varjossa voi kertoa monella tavalla. Tunnetuin suomalainen romaani aiheesta on Kreeta Onkelin Ilonen talo vuodelta 1996. 

Alex Schulman on kolmannen polven ruotsalainen julkkis. Hän on kolumnisti ja vetää kirjailija Sigge Eklundin kanssa Ruotsin suosituinta podcastia. Schulmanin suomalaissyntyinen isä oli tunnettu tv-tuottaja ja toimittaja Ruotsissa. Äiti oli ison yrityksen  viestintäjohtaja. Äidinisä oli kirjailija, toimittaja ja kirjallisuuskriitikko. 

Alx Schulmanin romaani Unohda minut (suom. Raija Rintamäki, Nemo 2017, 183 s.) on riipaiseva kirja Schulmanin äidin alkoholismista. Alexilla on kaksi veljeä. Kun pojat olivat pieniä ja isä sanoi, että ”äiti on huonona”, pojat ymmärsivät, että kaikki ei ole nyt kunnossa. Pian he ymmärsivät mikä aiheutti äidin merkillisen käytöksen.

Romaanin muotoon kerrotun tarinan koskettavinta luettavaa on se miltä pienestä pojasta, nuorukaisesta ja aikuisesta miehestäkin tuntui kun hän oli äidilleen näkymätön. "Hän ei halua katsoakaan minuun. Joka kerta on yhtä järkyttävää, kun näen hänen kääntävän katseensa pois. Kun hän ei ole minusta tietävinäänkään, vaikka istun aivan hänen vieressään. Tuntuu kuin kehon lävistäisi sähköisku."

Aikuisena Alex yrittää monin tavoin auttaa äitiään, mutta äiti torjuu avun kerta toisensa jälkeen. Kunnes fyysinen kunto on niin huono, että hoitoon on alistuttava. Ennen kuolemaansa äiti raitistuu ja Alex saa äitinsä ”takaisin”. Kaikella tavalla koskettava ja vaikuttava kirja. Auttaa ymmärtämään mitä tarkoitetaan kun sanotaan että alkoholismi on sairaus.