Marko Kilven kuoleman kuljettaja

Tämän kesän uusi dekkarituttavuus on Marko Kilpi, vanhempana konstaapelina työskentelevä palkittu kirjailija, käsikirjoittaja ja dokumentaristi. Kirjan takakansi lupaa ”Matka pimeyden ytimeen alkaa”. Ja se todella alkaa. Huumekaupat, murhat, yhteiskuntamme raskaimmat ongelmat kaikki kilpistyvät Kuolemantuomiossa hautaustoimiston omistajaan Kiveen, papin aviomieheen.

Marko Kilpi on taiturimaisesti saanut kirjaansa mukaan yhteiskuntamme tämän retken isot ongelmat ja asiat. On nuori mies, jonka opiskelu takkuaa ja joka joutuu elämään käytännössä rahattomana. Uutta hyväpalkkaista työtä ei napata Dressmannin puku päällä. Työnantajalle ei kuulu kotona kaikesta erkaantunut tyttöystävä, jolla ei oikein enää ole voimia elää. Eikä veli, joka on löydetty tapettuna.

On kirkko nykyhetken ongelmineen. Marko Kilpi ottaa napakasti kantaa kirkon nykytilaan. Kilven vaimo on ehdokkaana oman seurakuntansa kirkkoherraksi ja ”vaalikampanjaa” käydään samaan aikaan, kun herra Kivi tekee omia töitään eri tahoilla.

On poliisi, joka ei enää jaksa elää. Ja sen myötä tulee kirjaan suru, mistä työtoverinsa ja aviomiehensä menettänyt nainen ei pysty selviytymään. On mystisiä murhia, jotka kerta toisensa jälkeen yritetään naamioida itsemurhiksi.   

Hautaustoimiston mustaan autoon ja sen kuljettamiin arkkuihin voi kätkeä monenlaisia salaisuuksia ja niitä kiveäkin kovemmalla Kivellä riittää. Poliisit eivät taidoistaan huolimatta siinä kyydissä pysy. Tekeehän Kivi heidän kanssa ansiokasta yhteistyötä. Eivätkä poliisin vasikatkaan ole oikeilla jäljillä.

Hyytävän taidokas dekkari! Olisi ollut liian yksioikoista ratkaista kaikki jo tässä ensimmäisessä Undertaker- sarjan teoksessa.

Luotettavaa laatulukemista Seppo Jokiselta

Seppo Jokinen VAKAASTI HARKITEN (CrimeTime 2017, 365 s.)

Monen alkukesän ilon aihe on ollut Seppo Jokisen uusi dekkari. Vakaasti harkiten on 22:s komisario Koskinen -romaani. Aina yhtä hyviä. Aikanaan ihastelin miten Seppo Jokisen kirjoittajan taidot kohenivat vuosi vuodelta. Nyt enää oikein osaa valittaa mistään. Korkeintaan siitä, että komisario Koskinen ei millään tahdo oppia ”naisten käsittelyä” – olivatpa he kumppaneita, työtovereita tai esimiehiä.

Vakaasti harkiten on kertomus tamperelaisesta huumemaailmasta ja häikäilettömän narsistisesta miehestä. Se kertoo myös perhesiteistä, ystävyydestä ja kostosta. Uimarannalta löytyy surmattu mies ja nopeasti komisario Koskinen kumppaneineen selvittää murhan tekijän. Kunnes tapahtuu toinen surma ja poliisien mieleen hiipi vahva epäilys väärän miehen passittamisesta tutkintavankauteen, koska syylliseksi epäilty ei tunnusta tekoaan.

Seppo Jokisen tarina vyöryy eteenpäin loogisesti, yllättävästi, viihdyttävästi ja riittävän jännittävästi. Rikosten selvittämisessä tulee esiin sopivalla tavalla uusia, yllättäviäkin käänteitä.

Oman lisänsä Koskisen elämään tuo hänen uusi suhteensa työtoveriin. Ja vanhan tavan mukaan ei sekään oikein tahdo sujua. Aikaisemminkin olen arvellut että tässä on mukana aimoannos tamperelaismiehen sielun elämän liikkeitä, jotka Seppo Jokinen hyvin tuntee. Ja minullakin on siitä jonkinlainen aavistus Tampereella syntyneenä ja kasvaneena.

Kirjailijan ansioksi voi lukea senkin, että hän antaa päähenkilönsä ja muidenkin mukana olijoiden vanheta. Monta kertaa komisario Koskinen joutuu myöntämään, että kunto ei ole enää samanlainen mitä vielä muutama vuosi sitten. Lähellä on kirjan loppupuolella, ettei Koskinen kiikuta eläkeanomusta esimiehelleen. Hyvä ettei ehdi tehdä sitä. Mitä sitten lukisin ensi kesäkuussa.   

      

Ferranten napolilaissarjan alku

Kun kaikki kehuvat ja ylistävät, on pakko uskoa että kyseessä on hyvä romaani. Suitsutuksen kohde on Elena Ferranten Loistava ystäväni (suom. Helinä Kangas, WSOY 2016, 362 s.). Kirjan takakannen mukaan Loistava ystäväni on kansainväliseksi ilmiöksi noussut napolilaissarja. Toinen osa Uuden nimen tarina on jo ilmestynyt suomeksi ja kolmaskin on tulossa. TV-sarjakin on tekeillä. Kuvioon kuuluu, edttä Elena Ferrante on salanimi, kukaan ei oikeasti tiedä kuka on kirjoittaja.

Miksi romaani sitten on loistava niin kuin nimensäkin. Se kertoo napolilaisista työläisperheiden lapsista ja nuorista. Tietysti kaupunginosassa on myös rikkaita, kauppiaita, maanomistajia, tehtailijoita. Pääosassa on tyttö, joka lahjakkuutensa ansiosta päätyy koulutielle. Opettajat vetoavat virastossa vahtimestarina toimivaan isään, että tyttö saa jatkaa kouluaan.

Elenan paras ystävä Lina, suutarin tytär on vähintään yhtä lahjakas kuin ystävänsäkin, mutta hänen perheensä ei koulutusta arvosta. Isän mielestä sekä Linan että hänen veljensä on mahdollisimman pian päästävä työn syrjästä kiinni – mielellään pojasta pitää tulla suutari. Lina ahmii kirjoja, opiskelee latinaa ja kreikkaa omatoimisesti. Kunnes hän sortuu hyväksymään kauniin naisen kohtalon. Kun kylän pojat taistelevat hänen suosiostaan melko rankoinkinkin keinoin, hän hurmaantuu itsekin mahdollisuudesta päästä rikkaan miehen vaimoksi. Ja sellaiseksi hän päätyykin 17-vuotiaana.

Elena purkaa romaanissa tutunoloisesti tytön ja nuoren naisen tuntemuksia: ristiriitaisia odotuksia, tyytymättömyyttä omaan itseensä, kaipuuta rakkauteen ja hyväksymiseen. Linalle kaikki tuntuu olevan paljon helpompaa.

Eikä nuorten miesten kehityksen kuvaaminen ole sekään mitenkään yksioikoista. Tunteet ovat pinnalla ja teotkin ovat välillä paljon rajumpia mitä meillä.

Merkillisellä tavalla romaani on koukuttava. Paljolti koin että itsekin olen tuntenut ja kokenut samaa mitä Elena, kauniin tytön rikkaita kosijoita ei kohdalle ole tullut, kun ei ole ollut sitä kaunista tyttöäkään, mutta muuten samaistuminen oli helppo.

Onko romaanin suosion salaisuus peräisin siitä että hyväosaisten mielestä on hauska lukea työväenluokan väen ajatuksista ja elämänkulusta. Häikäisevä Loistava ystäväni ei ole, mutta luettava romaani sanojen parhaassa merkityksessä.            

Ilmajoen valkoiset nuorukaiset

Anneli Kanto kertoo saaneensa idean uusimman romaaninsa Lahtarit (Gummerus 2017, 389 s.) kirjoittamiseen saatuaan käsiinsä valokuvan, jossa hänen isoisänsä on valkoisten joukossa sisällissotamme tiimellyksessä. 

Monen muun lailla olen lukenut romaaneja ja tietoteoksia siitä mitä tapahtui punaisten puolella.  Olemme tottuneet kauhistelemaan mihin kaikkeen punaiset syyllistyivät. Moni ihastelee ja huokailee että olisi pitänyt nähdä kun Mannerheim joukkoineen ratsasti Helsinkiin 16.5. Valkoisten voitonparaatissa. 

Romaanin loppupuolella mukana olevat myöntävät että paraati oli kaikkea muuta kuin uljas näky. Valkoisetkin soturit - Lahtarin Ilmajoelta mukaan lähteneet - ovat pettyneitä itseensä ja sodan johtoon. Punaisten sotilaiden silmitön surmaaminen ei ole juuri kenenkään mielestä oikeudenmukaista eikä tarpeellista. Tehtävään palkatut nuoret pojat tekevät mitä käsketään ja tienaavat markan ruumiilta. 

Lahtareitten rakenne on mielenkiintoinen ja onnistunut. Vuoron perään kahdeksan romaanin päähenkilöä kertoo oman tarinansa tapahtumien kulusta. Kaikki tapahtuu kronologisessa järjestyksessä. Nuoret miehet ja naiset aikuistuvat, vanhemmat joko turhautuvat tai saavat vahvistusta vanno uskollisuutta isänmaalle. 

"Juuri pedonluonteemme tekee meistä ihmisiä. Emme muuten olisi maan päällä säilyneet hengissä toisilta pedoilta, ankarilta luonnonolosuhteilta, nälältä ja taudeilta. Miten olisimme voineet lisääntyä ja kukoistaa, jollemme olisi pedoista ovelampia ja julmempia?", pohtii romaanin tamperelainen ylioppilas, sodassa konekiväärimasinisti. 

Romaani on koskettava ja rajukin, mutta hyvin totuudenmukaisen oloinen ja uusia näkökulmia menneisiin rakentava. Se on monella tapaa ansiokas.   

Uusi dekkarisarja Englannista

Englantilaisen Elly Griffithsin Risteyskohdat (suom. Anna Lönnroth, Tammi 2017, 335 s.) on uusi heti mukaansatempaava dekkarisarja. Luvassa on onneksi tänä vuonna vielä toinenkin suomennos Januksen kivi. Sarjan päähenkilö on omiin oloihinsa mielellään vetäytyvä keski-ikäinen naisarkeologi Ruth Galloway.

Risteyskohdissa hänet temmataan mukaan selvittämään hänen kotinsa lähistöllä kadonneiden  pikkutyttöjen kohtaloita. Jos Galloway on arvoituksellinen, niin sitä on myös tapauksia tutkiva rikoskomisario Harry Nelson.

En erityisemmin pidä dekkareista, joissa rikoksen kohteena ovat lapset. Mutta tällä kertaa asetelmaa ei pidä niin päälle liimattuna mitä se monissa dekkareissa on. Risteyskohdissa erikoinen tapahtumapaikka Norfolkin rannikon marskimaa kiehtoo ja luo heti hyvin arvoituksellisen ilmapiirin. Ei liene tavatonta että erikoisen arkeologisen kohteen kohtalo aiheuttaa monenlaisia eturistiriitoja. Kenelle kuuluu sen ympärillä oleva luonto, kenellä on oikeus tehdä kaivauksia ja ennen kaikkea mitä löydöillä tehdään. Virallisesti kaikki on selvää, mutta ei kuitenkaan ole.

Romaanin tunnelma on kiehtova, salaperäinen, mutta onneksi hyvin uskottava. Griffithsin Risteyskohdat on ilmestynyt jo vuonna 2009. Voisi todeta kliseemäisesti, onneksi Tammi julkaisee sarjaa edes nyt.   

Ruokarouvan tytär uuvutti lukijansa

Tarina orvosta tytöstä, josta kasvoi ponnekas yrittäjä viehätti monella tavalla. Kun Ida Erikssonin elämää sivusivat monet historiasta tutut henkilöt, tuntui että kyseessä on mukaansa tempaava ja innostava sarja. Enni Mustonen on nimennyt viidenteen osaan ehtineet kirjasarjansa Syrjästäkatsojan tarinoiksi.

Ruokarouvan tyttäressä (Otava 2017, 496 s.) on nimen mukaisesti pääosassa Idan tytär Kirsti. Kirjassa eletään 1920-lukua. Kirsti tapaa niin yliopistolla kuin sittemmin myös Pariisissa sen ajan kulttuurielämän tunnettuja henkilöitä. Mutta kirjan monet kulttuurihenkilöt ovat tuttuja monista eri yhteyksistä. Olavi Paavolainen egyptiläishenkiset juhlat, runoilijanaisten Elina Vaaran ja Katri Valan kilvoittelu runoilijakollegoista, Eino Leinon voimien hiipuminen. Aika ajoin oli lukemisessa vanhan kertauksen makua liian paljon.  

Kun Kirsti matkaa Pariisiin ja pääsee siellä Coco Chanelin muotihuoneelle töihin ja Pariisissa myös tutustuu tietämättään isänsä tyttäreen, alkaa kaikki jo tuntua mahdottomalta. Tietysti kirjailijalla on vapaus valita ja kuvitella rajattomasti. Mutta monet romaanin käänteet tuntuvat päälle liimatuilta. En liioin millään tahtonut jaksaa lukea pikkutarkkoja kuvauksia nuorten teatterikiertueesta pitkin maata. Ylipäätään romaanin rytmi ja kaiken kerronnan perusteellisuus uuvutti.

Koskettavinta oli Kirstin kasvattisisaren sairastuminen ja kuolema. Kirstin pienet kaksosveljet olivat monelta osin edesottamuksineen piristävintä kirjan antia. Jo Ruokarouvaa lukiessa välillä ihmetytti, miten helposti Idan elämä järjestyy, aina osuu kohdalle oikea ihminen juuri sillä hetkellä tarvittavien taitojen kera. Tämä sama itsestään selvyys vaivaa Ruokarouvan tytärtäkin.    

Huikealta tuntuu että Enni Mustosen (Kirsti Mannisen) täytyy jatkaa sarjaansa. Kirjan etulehdellä kerrotaan että Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja jatkuu. 

Pirkko Saisio ja tyttärenpoika elävät, kokevat ja rakastavat

Kaksi tunnettua naista on julkaissut kirjan isoäitiydestä. Pirkko Saision Spuuki Spaidermän ja raju Nonna (kuvitus Remu Välisaari, Siltala 2017, 194 s.) on ihastuttava päiväkirjan omainen kuvaus elämästä tyttärenpojan isoäitinä pojan ensimmäisenä kuutena elinvuonna. 

Elämä Nonnana on täynnä yllätyksiä ja ennen kokemattomia onnenhetkiä ja elämyksiä. Pienen pojan kanssa ei koskaan tiedä mitä on odotettavissa ollaan sitten Helsingissä, Madeiralla tai saaristossa. Saision kaikista tarinoista huokuu rakkaus sekä pientä poikaa että myöhemmin myös pikkusiskoa kohtaan. 

”Oltiin tuntikausia kaksi salapoikaa, jotka asuivat bunkkerissa. Luulin että legopaketin kannet olivat rumpuja, joilla saattoi rummuttaa salaisuuksia paikasta toiseen. Viisivuotias katsoi minua juuri niin kuin muinaismuistoa katsotaan ja ilmoitti, että ne ovat pädeja, joilla voi lähettää viestejä ja minkä lisäksi niillä voi nähdä mistä suunnasta vihollinen lähestyy.” 

Paljon olen kokenut samaa mitä Saisiokin, mutta en olisi koskaan osannut kirjoittaa siitä yhtä valloittavasti. On helppo samaistua isoäidin hullaantumiseen, jota Saisio kuvaa hyvin, hyvin uskottavasti. Jokainen lapsi ansaitsee isovanhempien kriitikittömän rakkauden. Ja jokainen isoäiti ansaitsee oikeuden olla hullaantunut lapsenlapsistaan. Merkillistä on miten iso paikka ensimmäisellä lapsenlapsella on. 

Vappu Taipaleen Isoäitikirja (Into 2017, 267 s,) hyvin henkilökohtainen tietokirja isoäitinä olemisesta. Kirjassa on paljon asiatietoa, jota Vappu Taipale taitavasti ja hyvin arkisesti peilaa omaan elämäänsä. Kirjasta saa paljon aineksia omaan isoäiti-elämäänsä. Varsin paljon siitä on varmasti iloa, niille joiden isoäitiys ja eläkkeellä oleminen ei ole vielä jatkunut kovin pitkään. 

”Oma elämä on vain pieni lenkki sukupolvien ketjussa, mutta on tulevia sukupolvia, heidän tarpeitaan, ilojaan ja sukujaan, elämä jatkuu”.