Eppu Nuotion Myrkkykeiso

Jos dekkarit vievät yöunen ja pahojen asioiden vatvominen ei kiinnosta, voi silti ryhtyä lukemaan Eppu Nuotion Myrkkykeisoa (Otava 2017. 252 s.). Kirjan alatosikkona on Ellen Lähteen tutkimuksia. Ellen Lähde on uusi tuttavuus Nuotion monimuotoisessa tuotannossa. 

Ellen on puuhakas, ikänsä Turussa asunut eläkeläisrouva. Hän hoitaa pihamaataan Portsan puutaloalueella, auttaa monella tavalla naapureitaan, osallistuu Marttojen toimintaan.

Ellen sekaantuu tahtoen tai tahtomattaan naapureiden ja vähän muidenkin elämään. 

Melkein vahingossa hän haluaa saada selville mihin pienen lapsen uraäiti on kadonnut. Ellenin mieltä askarruttaa myös naapurissa asuva venäläissyntyinen pianon opettaja. Nykyajan googlailulla Ellen saa nopeasti selville molempien naisten taustat ja vähän muutakin. 

Eppu Nuotio kirjoittaa soljuvasti ja sujuvasti. Dekkareiden tapaan tapahtumat ovat kiinni ajassamme. On sitten kyse koulua kaihtavasta nuorukaisesta, uralleen antautuvasta äidistä, miehestä joka laiminlyö perhettään. Nuotio saa näihin sinänsä tavallisiin ja yleisiin ilmiöihin lämpimällä tavalla elämisen makua. Vääjäämättä jään kaipaamaan Ellen Lähteen ”uusia seikkailuja”.    

Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa

Kaikki alkaa Selja Ahavan romaanissa Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus 2017) siitä kun kertojan aviomies sanoo aamukahvilla: "Olen oikeastaan aina halunnut olla nainen". Hänen halunsa on jo siinä vaiheessa muuttunut teoiksi. 

Romaanin kiehtovuutta lisää se, että kirjailija on avoimesti kertonut, että kyseessä on hänen oma elämänsä ja hänen aviomiehensä, nykyisin entinen aviomies ja nainen. 

Selja Ahava kirjoittaa kuulaasti ja tyylikkäästi vaikka hänen aiheensa on rankka. Romaani on tunnelmaltaan ajoittain pakahduttavan ankea, ajoittain toiveikas. Kauheinta on kestää tunne, että romaanin kertoja ei oikeastaan koe tunteneensa miestään ollenkaan. On kuin häntä olisi petetty vuosikaudet. Vai onko hänellä koskaan ollutkaan miestä. 

Ahava on hienosti nivonut tarinaan Kristoffer Kolumbuksen retket ja löytömatkailijan arvoituksellisen olemuksen. Kolumbuksen löydöt eivät olleet sitä mitä hän luuli. Hänen yrityksensä löytää Intia valui hiekkaan. Itse hän ei vain sitä tiennyt. On kuin hänenkin sisällään oli jotain mitä kukaan ei tiennyt - ei edes hän itse.  

Mitä me oikeasti tiedämme lähellämme elävistä ihmisistä tai julkkiksista, joiden elämää saatamme hyvinkin innokkaasti seurata.

Selja Ahavan toinen romaani Taivaalta tippuvat asiat julkaistiin 2015 ja se oli Finlandia-palkintoehdokas ja se sai 2016 EU:n kirjallisuuspalkinnon. Ennen kuin mieheni katoaa on yhtä kuulaasti ja koskettavasti kirjoitettu kuin Taivaalta tippuvat asiat. Ihastuttavan viimeistelyjä romaaneja. 

Kjell Westön Rikinkeltainen taivas

Kjell Westö on tämän syksyn kirjailijajulkkis. Uusi romaani Rikinkeltainen taivas (suom. Laura Bäck, Otava 2017, 459 s.) on ilmestynyt ja Kansallisteatterissa on aloittanut voittokulkunsa Westön Kangastus 38 -romaanista tehty näytelmä. Tyylikäs ja ajankohtainen tulkinta romaanista, joka monella tavalla avartaa käsitystämme 1930-luvun Suomesta sen haavoista, haaveista ja todellisuudesta.  

Molemmat ovat paikkansa ansainneet. Rikinkeltainen taivas on romaani ystävyydestä ja uskottomuudesta, rakkaudesta ja rahasta, onnesta ja onnistumisesta, vääristä ja oikeista teoista.

Romaani kertoo suomenruotsalaisista, helsinkiläisistä suvuista kolmen sukupolven ajan. Kertojana on ns. tavallisesta perheestä kotoisin oleva mies, joka seurustelee tiiviisti lapsesta saakka paremmissa piireissä. Jo pikkupoikana hän tutustuu hienossa kartanossa asuviin sisaruksiin. Hän ystävystyy Alexin kanssa ja Alexin sisar Stella on hänen suuri rakkaudesta.

Pari seurustelee, eroaa, on ystäviä, yrittää elää yhdessä, eroaa moneen kertaan ja kaipaa toisiaan. Pakahduttavaa. Toinen tärkeä nainen kertojan elämässä on Stellan ystävätär.

Kertoja haahuilee samalla tavalla kuin naisasioittensa kanssa myös ammatillisesti. Hänen esikoisromaaninsa saa huikean vastaanoton ja sitten seuraavat romaanit eivät saa kiitosta juuri miltään taholta. On pakko palata opettajaksi.

Stellan ja Alexin perhe ei ole niin siloinen ja onnellinen, mitä lapset yrittävät uskotella kaikille ulkopuolisille. Salaisuudet paljastuvat vääjäämättä. Yhteys lapsuuden ystäviin Alexiin ja kahteen muuhun säilyy ja häilyy. Alex keskittää kaiken tarmonsa rikastumiseen. Hänestä kehkeytyy itsekäs ja ylimielinen liikemies.

Westön kaikissa romaaneissa liikutaan yhteiskunnan ylimmän luokan liepeillä. Aina on mukana niitäkin jotka eivät ole rikkaita, eivät edes varakkaita. Lähimpänä toisiaan Rikinkeltaisen taivaan henkilöt ovat nuoruus-iässä. Nuorten kasvukivut ovat melko samanlaisia riippumatta heidän kotinsa varallisuudesta. Suhde omiin vanhempiin rakentuu myös lapsuudessa ja nuoruudessa. Kertojan vanhemmat eroavat, mutta hän on tekemisissä isänsä ja äitinsä kanssa näiden elämän loppuun asti. 

Hyvin keskeisessä roolissa – kuten monessa muussakin Westön romaanissa – on Helsinki. On hauska lukea kirjaa, jonka kadut ja talot pystyy palauttamaan mieliinsä. On kuin katselisi elokuvaa lukiessaan.

Rikinkeltainen taivas on lukuromaani sanan parhaassa merkityksessä.

Pauliina Lindholmin kiehtova Komendantti

Suomenlinna on yksi suosituimmista turistikohteistamme. Moni on käynyt Suomenlinnan retkellään Suomenlinnan rakentajan Augustin Ehrensvärdin hautamuistomerkillä. Nyt ei enää tarvitse pohtia minkälainen mies Ehrensvärd oli. Pauliina Lindholm osallistui Otavan historiallisten esikoisromaanin kilpailuun ja voitti sen teoksellaan Komendantti (Otava 2017, 300 s.). 

Sotamarsalkka Augustin Ehrensvärd (1710 – 1772) on päätynyt monien, ei kovin voitokkaiden sotaretkiensä jälkeen pieneen kaupunkipahaiseen Helsinkiin. Tehtävänä on rakentaa kaupunkia ja koko maata suojaamaan linnoitus, jonka läpi itäinen vihollinen ei pääsisi. Ehrensvärd pursuaa ideoita siitä miten kaikki toteutetaan. Mikään ei ole hänelle ylivoimainen tehtävä. 

Pääosa rakentajista ja kivien louhijoista on ruotuväkeä. Muurarit on saatava Saksasta ja moni muukin ammattimies kaukaa. Ehrensvärdin ideoiden toteuttaminen ei ole helppoa, mutta omalla innostuksellaan hän saa murrettua monenlaisen vastarinnan. Hankalinta on saada Tukholmassa valtion rahakasojen päällä istuvat ymmärtämään miksi rahaa on saatava kaukaiseen kolkkaan.  

Komendanti ystävineen elää ylellisesti. Herkkuja riittää herrojen ruokapöytään. Työväki syö kehnosti ja joutuu asumaan kurjissa röttelöissä. Ahrensvärd yrittää parhaansa mukaan kohentaa oloja, mutta kaikki maksaa. 

Jotta romaaniin on saatu ripaus romantiikkaa on mukana vanha kalastaja ja hänen pojantyttärensä, kuvankaunis Anna. Kun komendanti tapaa Annan, hänelle herää palava halua piirtää tytöstä muotokuvia. Ehrensvärdin rakas harrastus on piirtäminen. Tyttö on vähitellen Komendantille muutakin kuin pelkkä malli.  

Komendantin kieli on kutkuttavalla tavalla vanhahtavaa, se tuo romaaniin sopivalla tavalla meennen ajan tunnun. Lukija todella kokee elävänsä vuotta 1748. Lindholmin ansiona voi pitää sitäkin, että romaanin keskeistä antia on todella Suomenlinnan rakentaminen. Pidin romaanista samalla tavalla kuin Aki Ollikainen Nälkävuodesta. 

On tietävinään historiallista tapahtumista monia asioita. Hyvä romaani, joka pohjautuu tosiasioihin, tuo tapahtumiin inhimillisyyttä ja arkipäiväisyyttä.  

    

Leena Lehtolaisen Viattomuuden loppu

Leena Lehtolaisen Viattomuuden loppu (Tammi 2017, 457 s.) on hykerryttävän hyvä Maria Kallio -dekkari. Seksuaalirikoksista tuomittu nainen löytyy kuolleena samana päivänä kun hän on vapautunut vankilasta. Ruumis löytyy dekkarissa melkein kotikulmiltani ja muutenkin liikutaan tutuissa paikoissa. 

Maria Kallio joutuu työtovereittensa kanssa visaisen tehtävän ratkojaksi. Vuosia sitten tapahtuneet rikokset on kaivettava uudelleen esiin ja mukaan joutuvat uhrit, jotka tavalla tai toisella ovat yrittäneet selviytyä kärsimyksistään.

Maria Kalliolla on kaksi uutta työtoveria. Toinen heistä tosi-tv -sarjasta julkkikseksi noussut miespoliisi. Uudet henkilöt antavat kerronnalle mukavaa lisäväriä. Kunnon dekkarissahan poliisit ovat enemmän kuin persoonia. 

Maria Kallio -dekkari on kiinni ajassamme, mitäänhän ei enää tapahdu ilman somea ja nettiä. Leena Lehtolainen kirjoittaa vetävästi, koukuttavasti ja samalla pakottaa lukijan ottamaan kantaa kaikkeen siihen pahaan mistä kirja kertoo. Vanhojen ja uusien Lehtolaisen ystävien ilon aihe. 

Anni Kytömäki: Kivitasku

Anni Kytömäen toinen romaani Kivitasku (Gummerus 2017, 645 s.) on uhkea romaani yhden suvun vaiheista kuuden sukupolven ajalta. Kirjailija ylsi esikoisromaanillaan Kultarinta viime vuoden Finlandia-palkinto ehdokkaaksi. Kiitetty romaani sai myös monia muita palkintoja. 

Tuskin Kivitaskukaan jää huomiotta. Niin tasokkaasta ja hienosta romaanista on kyse tälläkin kertaa.   

Kaikki alkaa kun venäläinen aatelisnuorukainen pelastautuu vuonna 1849 mestauslavalta ja joutuu pakkotyöhön Suomeen. Hetken mielijohteesta Sergei päättää ottaa onnettomuudessa kuolleen vankitoverinsa identiteetin. Hänestä tulee Albert, venäläinen työmies. Monien eri vaiheiden jälkeen Albert päätyy mahtavien kallioiden keskelle kaakkois-Suomeen. Alkaa tarina joka päättyy omaan aikaamme. 

Kytömäen romaanissa luonto on hyvin keskeisessä roolissa, erityisesti järvi ja sen kupeilla kohoavat kalliot, jotka osaavat niitä ymmärtäville kertoa menneisyydestämme. Romaanissa on melkoinen ripaus myös mytologiaa, onpa yksi henkilöistä lähiympäristössä leimattu noidaksikin. Osuupa paikalle myös kansanrunouden kerääjä kohtalokkain seurauksin. 

Kytömäen Kivitasku on monella tavalla lähes täydellinen romaani: kieli on kuulasta, henkilöt uskottavia, juonen käänteet yllättäviä. Romaanissa matkataan vuodesta 1849 vuoteen 2012. Vain se on ajan ilmiöistä romaanissa mukana, mikä on romaanin henkilöiden elämänpiirissä olennaista tärkeää. 

Romaani on myös ylistyslaulu ihmisille ja eritoten naisille, jotka selviytyvät karuissa ja ykinkertaisissa oloissa paremmin kuin moni muu yltäkylläisyydessä. Albert sortuu aika ajoin miettimään millaista hänen elämänsä aatelismiehenä olisi ollut. Vallankumouksen pyörteitä hän ei ota ajatuksissaan huomioon. 

Rakkaus ja syvä ystävyys ovat myös romaanin keskeisiä elementtejä. Tuntui pahalta kun niin moni menettää rakkaimpansa jo nuorena. Samoin syöksytään mielisairauden monimutkaisiin kiemuroihin. Elämän kirjo on mukana monessa eri muodossa. 

Tänä kesänä on lukulistallani ollut monta paksua romaania. Sivumäärät huikeimmillaan yli 1 100. Joku totesi, että sitä kauemmin saa nauttia paksusta romaanista, mitä enemmän siinä on sivuja. Mielipide piti hyvin paikkansa Kivitaskua lukiessa. Jäi tunne että haluaisin tietää näiden vielä elossa olevien henkilöiden elämästä enemmän. 

Eino Leinosta vielä kerran

Järkälemäisten kirjojen kesä jatkuu. Panu Rajalan Virvatuli Eino Leinon elämä, WSOY, 597 s. painaa melkein 1 300 grammaa. Melkein jokainen gramma on paikkansa ansainnut.

Ensimmäinen reaktio uudesta Eino Leino kirjasta oli aika epäileväinen. Kaikkihan on Eino Leinosta kerrottu moneen kertaan. Niin hänen elämänsä ulkoiset puitteet juhlien ja naisten parissa, ehtymätön luomiskyky, kirjalliset tuotteet ruodittu ja analysoitu moneen kertaan. Oman lisänsä sain Leino-tietouteen asuessani Keravalla ja tehdessäni alueradiossa töitä Rantatien paikoista ja tapahtumista, joissa Leino oli ollut osallisena.

Nyt ei voi muuta kuin ihastella ja kiittää Panu Rajalaa uudesta kirjasta. Vaikka Leinon paikka niin sanotusti on kansakunnan kaapin päällä, saa hänen elämänsä myös toisenlaista ulottuvuutta lukijan silmissä.

Virvatulessa käydään hyvin tarkkaan läpi Leinon tuotantoa. Käsittelyn alla ovat niin kaikkien hyvin tuntemat runot kuin vähemmän tunnetut romaanit ja monet muut aikaansaannokset. Ei voi kuin taas uudestaan ja uudestaan hämmästellä miten kaiken keskellä mies kykeni kirjoittamaan.

Panu Rajala ei olisi Panu Rajala, jos hän ei ansiokkaassa elämäkerrassaan kertoisi päähenkilön naisista. Ja heitähän Leinon elämässä riitti. Kolme vaimoa ja kaksi syvää suhdetta kirjailijakollegoihin L. Onervaan ja Aino Kallakseen.

Vuosikymmenet on pohdittu ja vihjailtu Eino Leinon sairastamassa syfilisperäisestä vatsasairaudesta. Panu Rajala on omin silmin nähnyt Hyrylän varuskuntalääkärin Väinö Lindénin tekemät muistiinpanot asiasta. Asiakirjat ovat Väinön pojanpojan HUS:n toimitusjohtajan Aki Lindénin hallussa.   

Virvatulessa Eino Leino seurustelee aikalaistensa taiteilijoiden kanssa, politisoi ja polemisoi, elää läpi vuoden 1918 tapahtumat, pörrää Helsingissä ja vetäytyy välillä maaseudulle, rakastaa ja vihaa, kirjoittaa runoja, kirjeitä, kirjoja, lehtijuttuja. Samalla tavalla kun ihastelen Leinon aikaansaannoksia, ihailen myös Panu Rajalan kykyä heittäytyä aina täysillä kuvattavansa elämään ja uutteralla työllä saada elämäkertoihin myös uudenlaisia ulottuvuuksia.