sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Antti Heikkisen Mummo


Kirjailija, toimittaja, näyttelijä, ohjaaja. Antti Heikkisellä on monta titteliä. Mies on kirjoittanut tiuhaa tahtia, kirja vuodessa. Mummo (WSOY 2017, 303 s.) on Heikkisen kolmas romaani. Välillä on syntynyt elämäkertoja: Juice Leskinen, Heikki Turunen ja Jaakko Teppo.

Mummokin on tavallaan monen naisen elämäkerta. Monissa romaaneissa olemme lukeneet itsenäisistä ja itsepäisistä Pohjanmaan naisista. Heikkinen asuu Nilsiässä ja kirjoittaa savolaisista sitkeistä naisista, jotka eivät anna periksi tapahtuu mitä tapahtuu.
Kuka on minun äitini, missä on isäni, kuka on isoäitini, kuka isoisäni. Entä jos äiti ei olekaan äiti ja isä onkin tässä vaikka aina olen olettanut että hän on kaukana. Miksi kukaan ei kerro, miksi salataan, vihataan ja rakastetaan. Näihin kaikkiin kysymyksiin Antti Heikkisen Mummossa etsitään vastausta.

Mummo on loistava kuvaus elämän muuttumisesta Suomessa 1920-luvulta tähän päivään. Vaikka romaanissa eletään Savossa, ovat monet sutkaukset ja ”elämänviisaudet” tuttuja, vaikka olenkin elänyt läntisessä Suomessa. Heikkinen kuva maaseudun elämänmenoa ja kyläläisten kanssakäymistä rehevästi. Kieli on selkeää ja omintakeista. Se ei ole vain savolaismurteella leikittelyä, vaan osa Mummon ihmisten persoonaa.   

Romaanin monikerroksisuus haastaa lukijan. Alkuun lukija joutui koville, kun piti saada kiinni kuka oikein on Äiti ja kuka Mummo – kirjan luvut on otsikoitu kertojan aseman mukaan. Alussa mummo on pieni liinatukka tyttönen ja lopussa hatarasti elämässä kiinni oleva vanhus. Siinä välissä kertojana on äiti, joka on tietysti mummon tytär.

Kirjan lopussa selviää kuka on omistuspuheen syntyjä ja kuka kuollut. Lause ”Omistettu hänelle, joka syntyi. Ja hänelle, joka kuoli pulska viikko syntyneen synnyttyä” on samalla tavalla kaunis ja arvoituksellinen kuin romaanin toiseksi viimeisellä sivulla oleva kuvaus Mummosta: ”VIIMEISENÄ HEIJASTUKSENA PISARAN kyljessä ennen mustaan veteen vaipumista kuulsi muisto, kaunis ja yksinkertainen, erittelemätön ja hyvä. Kelpo loppu elämälle ja kaunis alku elämälle”.




sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Alex Schulmanin Unohda minut

Lapsuutensa kokemuksista alkoholismin varjossa voi kertoa monella tavalla. Tunnetuin suomalainen romaani aiheesta on Kreeta Onkelin Ilonen talo vuodelta 1996. 

Alex Schulman on kolmannen polven ruotsalainen julkkis. Hän on kolumnisti ja vetää kirjailija Sigge Eklundin kanssa Ruotsin suosituinta podcastia. Schulmanin suomalaissyntyinen isä oli tunnettu tv-tuottaja ja toimittaja Ruotsissa. Äiti oli ison yrityksen  viestintäjohtaja. Äidinisä oli kirjailija, toimittaja ja kirjallisuuskriitikko. 

Alx Schulmanin romaani Unohda minut (suom. Raija Rintamäki, Nemo 2017, 183 s.) on riipaiseva kirja Schulmanin äidin alkoholismista. Alexilla on kaksi veljeä. Kun pojat olivat pieniä ja isä sanoi, että ”äiti on huonona”, pojat ymmärsivät, että kaikki ei ole nyt kunnossa. Pian he ymmärsivät mikä aiheutti äidin merkillisen käytöksen.

Romaanin muotoon kerrotun tarinan koskettavinta luettavaa on se miltä pienestä pojasta, nuorukaisesta ja aikuisesta miehestäkin tuntui kun hän oli äidilleen näkymätön. "Hän ei halua katsoakaan minuun. Joka kerta on yhtä järkyttävää, kun näen hänen kääntävän katseensa pois. Kun hän ei ole minusta tietävinäänkään, vaikka istun aivan hänen vieressään. Tuntuu kuin kehon lävistäisi sähköisku."

Aikuisena Alex yrittää monin tavoin auttaa äitiään, mutta äiti torjuu avun kerta toisensa jälkeen. Kunnes fyysinen kunto on niin huono, että hoitoon on alistuttava. Ennen kuolemaansa äiti raitistuu ja Alex saa äitinsä ”takaisin”. Kaikella tavalla koskettava ja vaikuttava kirja. Auttaa ymmärtämään mitä tarkoitetaan kun sanotaan että alkoholismi on sairaus. 

     


sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Sylvi Salonen - viimeinen diiva

Mielessäni on häivähdyksenomainen muistikuva tyylikkäästä ja uljasryhtisestä näyttelijä Sylvi Salosesta Tampereen Työväen Teatterin lähellä joskus 1960-luvun alkuvuosina. Sylvi Salonen (1920 – 2003) ei jäänyt keneltäkään huomatta – ei näyttämöllä eikä siviilissä. Pirkko Vekkeli ja Ismo Loivamaa ovat kirjoittaneet nimihenkilöä kaihtamatta ihailevan teoksen Sylvi Salonen. Viimeinen diiva. Elämäkerta (Minerva 2017,  249 s.). 
  
Porilainen nuori tyttö hakeutui teatteriin ja pääsi esiintymään 14-vuotiaana. Siitä alkoi pitkä ja hieno ura. Vuonna 1943 Sylvi Salosesta tuli Tampereen Teatterin näyttelijä ja muutaman vuoden kuluttua hän siirtyi Tampereen Työväen Teatteriin. Siellä on kehittyi ja kasvoi näyttelijänä Eino Salmelaisen siipien suojassa.

Kirja kertoo taitelijan elämänvaiheet sopivan perusteellisesti. Tarinat tuovat hyvin mieleen jokaisen niistä esityksistä missä olen nähnyt Sylvi Salosen näyttelevän. Puhumattakaan hänen tv-rooleistaan, jotka monella tapaa ovat meidän kaikkien omaisuutta. Kukapa varttuneempi kansalainen ei muistaisi Sylvi Emmi Viléninä Tankki täyteen tv-sarjassa!

Diivamaisuus on asia, joka aina yhdistetään Sylvi Saloseen, mutta omalla toiminnallaan ja elämänasenteellaan hän loi ympärilleen diivamaisen ilmapiirin.  Salonen oli myös melko taitava talousasioissa, joten hänen elämänasenteellaan oli tästäkin näkövinkkelistä katetta. Hän osasi myös solmia suhteet ns. tärkeisiin henkilöihin. Listalla oli väkeä presidenteistä alkaen!  

Sylvi Salosen persoonan syventämisessä ovat hyvin ansiokkaita kirjaa varten tehdyt Sylvi Salosen työtovereitten ja muiden läheisten haastattelut. Vaikka hän oli hyvin kärkevä lausunnoissaan ja tokaisuissaan, ei kukaan halua muistella häntä pahalla.

Ensimmäinen reaktio kun sain tietää että Sylvi Salosesta on kirjoitettu uusi elämäkerta oli hämmästys, onko jotain jäänyt aikaisemmissa teoksissa kertomatta. Kysymyksen asettelu oli väärä. Kirja on hyvin antoisa ja kukkuroillaan mukaansatempaavia tarinoita teatterin maailmasta.

Todellinen aarre tamperelaisille teatterin ystäville!        


keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Heidi Köngäksen Sandra

Heidi Köngäksen Sandrassa (Otava 2017, 285 s.) näyttelijä saa käsiinsä isoäitinsä vanhoja papereita. Klaaraa on aina kiehtonut vanha valokuva, josta hän tunnistaa isoäitinsä ja -isänsä. Klaaran lisäksi romaanissa ovat kertojina päähenkilö Sandra ja Sandran käly Lyyti.

Sandra ihastuu ensisilmäyksellä uudessa palvelupaikassaan komeaan renkiin. Heistä tulee pari ja Jannen toimeliaisuuden ansiosta he saavat oman torpan vilkkaasti liikennöidyn maantien varteen. Torpan paikka koituukin heidän kohtalokseen. Ruoveden ja Vilppulan rajamailla soditaan kiivaasti talvella 1918. 

Janne ajautuu punaisten puolelle tavallaan vahingossa. Hänen isänsäkin vahgitaan kotikulmillaan ja tapetaan. Janne päätyy vankileirille ensin Hennalaan ja sitten Lappeenrantaan.   

Romaani kertoo riipaisevalla ja koskettavalla tavalla siitä miten Sandra selviytyy nälästä ja ahdingosta viiden lapsensa kanssa. Heidi Köngäs kertoo vuoden 1918 tapahtumista naisten silmin: Jannen äidin, vaimon ja sisarien. Naisten kertokyky joutuu äärirajoille, mutta he selviytyvät. Klaaran tehtävä on peilata omaa elämäänsä sata vuotta sitten eläneiden naisten elämään ja kohtaloihin. 

Kärsimyksille ja sodan mielettömyydelle ei löydy selitystä. Niin vain tapahtui. Ei sillekään että talolliset kääntävät täysin selkänsä ja mielensä punakapinaan osallistuneiden miesten perheille ja heidän hädälleen. Lastenkaan ahdinko ei heidän mieltään muuta- 

Heidi Köngäs osaa vangita lukijan kertojiensa kokemusten keskelle hienosti. Maltillisesti hän kuvaa hätää, puutetta ja kaikenlaista ahdinkoa. 

   

maanantai 25. syyskuuta 2017

Eila Pennasen Ennen sotaa oli nuoruus


Ennen kuin sota lopetti nuoruuden

Varakkaan tehtailijaperheen tytär tulee opiskelemaan suomen kieltä Helsingin yliopistoon 1930-luvun lopulla. Vastassa on melko kiihkeä politisoitunut ilmapiiri: on Akateemisen Karjala-Seuran jäseniä, Akateemisen Sosialistiseuran innokkaita kannattajia, maltillisempia sosialidemokraatteja ja niitä, jotka seuraavat kaikkea sivusta.

Eila Pennasen esikoisteos Ennen sotaa oli nuoruus (1942) on jälkikäteen luokiteltu kulttuurihistoriallisia arvoja sisältäväksi kuvaukseksi ylioppilasmaailmasta. Romaanin Eila Pennanen kirjoitti vuosina 1941 – 42. Romaani ilmestyi 1942 ja siitä otettiin toinen painos 1985.

Siinä vaiheessa Eila Pennanen (1916 – 1994) oli jo ansioitunut kirjailija, kääntäjä, kriitikko ja kulttuurivaikuttaja. Hän ehti vaikuttaa suomalaisessa kulttuurielämässä viitenä vuosikymmenenä. Työmäärä on ollut huikea: parikymmentä romaania, lukuisia novelleja, näytelmiä ja kuunnelmia, neljäkymmentä vuotta kirjallisuusarvostelijana ja esseistinä. Hän suomensi sata kirjaa, koulutti kääntäjiä, luennoi ja esiintyi televisiossa.

Muistokirjoituksessa Pekka Tarkka kirjoittaa: ”Proosassaan Eila Pennanen seurasi herkästi ajan suuntauksia, mutta kehitti niistä aina persoonalliset muunnoksensa. Hänen ihanteitaan olivat hyvä kieli, elävä kerronta ja kirjallinen laatu”.

Tämä kaikki on mukana jo esikoisteoksessa. Sen kieli on soljuvaa, oman aikansa hyvää suomen kieltä, kaikki on kerrottu elävästi ja uskottavasti.. 


Yliopiston kahvilassa

Olin samassa tilanteessa kuin Kirsti Vehmas vajaat kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Aloitin opiskeluni Helsingin yliopistossa tuntematta etukäteen ketään oman alani opiskelijaa. Yliopiston kahvilasta tuli paikka, jossa ehti vaihtaa ajatuksia opiskelutovereittensa kanssa ja kuuli ”viimeisimmät juorut”.

Kirsti on kasvanut pienellä paikkakunnalla ja ainoa side helsinkiläiseen elämänmenoon on serkku. Kirsti tiesi serkkunsa Jorman poliittisista puuhista. Ja jossain vaiheessa hän yritti auttaa serkkuaan ja teki tälle jopa poliittisia palveluja, mutta huomasi nopeasti että se on liian vaarallista hänelle.

Kirstin luokkatoveri Hilkka saa mahdollisuuden opiskeluun, kun Kirstin isä lainaa Hilkalle rahaa. Hilkka ihailee Jormaa ja hakeutuu tämän seuraan ja päätyy miehen apuriksi ja rakastajattareksi. Pitkään Hilkka olettaa sopivan ajan tullessa hän avioituu Jorman kanssa. Totuus kuitenkin selviää, kun Hilkka saa tietää että Jorma onkin naimisissa. Kirsti suhtautuu ymmärtäväisesti Hilkan taloudelliseen ahdinkoon, joka lainasta huolimatta on olemassa, mutta ei itse tee asian eteen mitään. Liioin hän ei paljasta Jorman naimisissa oloa.

Hyvin paljon romaanissa pohditaan myös Akateemisen Karjala-Seuran jäsenten asennoitumista. AKS:n jäsenet kokevat että heitä pilkataan, mutta samalla he pystypäin ovat ylpeitä siitä, että he tietävät Suomen aseman vaarallisuuden ja lähestyvän sodan tuhoisuuden. ”Maan ensimmäiset miehet ovat alentuneet puoluepukareiksi, riidellään pikkuasioista, rahapenneistä, kun itärajan takana odottaa hyvin koulutettu puna-armeija syöksyäkseen herrojensa käskystä kimppuumme”.    

Mikä on minun paikkani

Ennen sotaa oli nuoruus on omalla tavallaan hyvin tavanomainen romaani juuri koulunsa lopettaneista nuorista. He etsivät omaa paikkaansa hyvinkin raastavilla ja ristiriitaisilla tavoilla. Romaanin päähenkilö välillä kokeilee tietoisesti erilaisten suuntausten parissa toimivien nuorten seuraa. Välillä hän ajautuu tahtomattaan joukkoihin, joihin hän ei oikein halua kuulua.

Radiohaastattelussa Eila Pennanen huomauttaa että romaanin Kirstillä on paljon hänen piirteitään, mutta omakuva romaani ei ole.

Oman mielenkiintoisen lisävärin tuo osakunnan kotiseutukerho, jossa Kirsti olettaa löytävänsä ei-poliittisen ilmapiirin. Loppujen lopuksi Kirsti hakeutuu omalta paikkakunnalta kotoisin olevan nuorukaisen pariin. Mies yrittää työn ohella opiskella. Kun ylioppilaat juhlivat vappua pitkin Helsinkiä, vaeltaa Kirsti ystävänsä kanssa Nuuksion metsässä.

Romanttinen Itä-Karjala

Eila Pennanen eli 1930-luvulla keskellä suomalaista poliittista todellisuutta. Hänen serkkunsa toimittaja Jarno Pennanen oli liittynyt Suomen Kommunistiseen Puolueeseen  1934. Jarno Pennanen ehti työskennellä eri lehtien toimituksissa, välillä hän veljeili fasistien kanssa, mutta joutui vankilaan 1943 liittyen Hella Wuolijoen vakoiluepäilyihin. Selkeästi Jorman esikuvana on Jarno Pennanen.

Kotonaan Eila Pennanen oli tutustunut sosialistiseen kirjallisuuteen. Hänen isäntä oli Tampereelle tehtaan isännöitsijä. Isä varoitti tytärtään sekaantumasta politiikkaan. Jarnon kannanotot eivät saaneet tukea Eilan isältä.

Areenasta löytyvässä vuonna 1976 nauhoitetussa radiohaastattelussa Eila Pennanen myöntää, että työläiset olivat hänelle pelottava voima, ei puoleensa vetävä. Hän tunsi työläisiä ulkonäöltä ja kertoo tervehtineensä monia.
 
-Jouduin 1939 äärioikeiston vaikutuksen alaiseksi. Sota tuntui todistavan kansalliskiihkoiset ajatukset oikeiksi.  Jatkosota tuntui ylivoimaiselta kestää. Olin talvi- ja jatkosodan aikana naisten työpalvelussa Leppävirralla ja lottana Vienan Karjalassa. Lohdutuksena oli että pääsin Itä-Karjalan romanttisiin paikkoihin, jotka liittyivät kansallisrunouteemme, kertoo Eila Pennanen haastattelussa.

Ihastuttava Tampere -sarja

Esikoisromaanin jälkeen Eila Pennanen kirjoitti psykologisoivia romaaneja. 1950-luvulla hän siirtyi kirjoittamaan historiallisia romaaneja. Kiitetyin tämän kauden tuotannosta on Pyhä Birgitta (1954). Aikanaan Eila Pennasesta kehkeytyi työläisten ja keskiluokan kuvaaja. Himmun rakkaudet (1971) aloitti viisiosaiseksi laajenneen Tampere -sarjan. Sarja käsittelee toisaalta Pennasen perhettä ja sukua, mutta toisaalta myös laajemmin työväestön ja keskiluokan nousua Suomessa 1900-luvun alkupuolella.

Pennanen jatkoi yhteiskunnallisten teemojen parissa vielä 1980- ja 1990-luvuilla, mutta silloin huomattavasti pessimistisempään sävyyn. Hän kirjoitti elämänsä loppuun asti niin, että viimeiset teokset jäivät hänen työkoneelleen käsikirjoituksina. Hän sai Aleksis Kiven palkinnon 1965, suomentajien Agricola-palkinnon 1971 ja Väinö Linnan palkinnon 1974.

Huikean toimeliaisuuden tavoite oli selvä: suomalaisen kirjallisen sivistyksen vaaliminen, kirjoittaa Pekka Tarkka. 

Vaikka Ennen sotaa oli nuoruus kuvaa kaukaisesti samantapaista opiskelijatytön alkutaivalta, jonka aikanaan itse koin, se jää etäiseksi. Kirsti on merkillisellä tavalla ulkopuolinen – on hän sitten mukana millaisessa joukossa tahansa. Vaikka sodan uhka leijuu kaiken yllä, uskaltautuu Kirsti aika harvoin miettimään asiaa .

”AKS odotti sotaa ja vaati varustautumista; Jorma odotti sotaa -. Kukaties se tulisi, tulisi kuolema, joka veisi kaiken. Vai syntyisikö sitten suur-Suomi, ja minkä arvoinen se olisi?” Tämä on romaanissa varmaan selkein pelonsekainen ajatelma siitä mitä voisi olla tulossa.

Eila Pennasen ihailija ja ahkera lukija minusta tuli Himmun rakkauden(1971) ja sitä seuranneiden muiden Tampere -sarjan romaanien Koreuden tähden (1972), Ruusuköynnös(1973) , Santalahden aika (1986) ja Kulmatalon perhe (1988) parissa. 

Luin Eila Pennasen Ennen sotaa oli nuoruus osana Ylen Kirjojen Suomi hanketta.



 

lauantai 23. syyskuuta 2017

Eppu Nuotion Myrkkykeiso

Jos dekkarit vievät yöunen ja pahojen asioiden vatvominen ei kiinnosta, voi silti ryhtyä lukemaan Eppu Nuotion Myrkkykeisoa (Otava 2017. 252 s.). Kirjan alatosikkona on Ellen Lähteen tutkimuksia. Ellen Lähde on uusi tuttavuus Nuotion monimuotoisessa tuotannossa. 

Ellen on puuhakas, ikänsä Turussa asunut eläkeläisrouva. Hän hoitaa pihamaataan Portsan puutaloalueella, auttaa monella tavalla naapureitaan, osallistuu Marttojen toimintaan.
Ellen sekaantuu tahtoen tai tahtomattaan naapureiden ja vähän muidenkin elämään. 

Melkein vahingossa hän haluaa saada selville mihin pienen lapsen uraäiti on kadonnut. Ellenin mieltä askarruttaa myös naapurissa asuva venäläissyntyinen pianon opettaja. Nykyajan googlailulla Ellen saa nopeasti selville molempien naisten taustat ja vähän muutakin. 

Eppu Nuotio kirjoittaa soljuvasti ja sujuvasti. Dekkareiden tapaan tapahtumat ovat kiinni ajassamme. On sitten kyse koulua kaihtavasta nuorukaisesta, uralleen antautuvasta äidistä, miehestä joka laiminlyö perhettään. Nuotio saa näihin sinänsä tavallisiin ja yleisiin ilmiöihin lämpimällä tavalla elämisen makua. Vääjäämättä jään kaipaamaan Ellen Lähteen ”uusia seikkailuja”.    


sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa

Kaikki alkaa Selja Ahavan romaanissa Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus 2017) siitä kun kertojan aviomies sanoo aamukahvilla: "Olen oikeastaan aina halunnut olla nainen". Hänen halunsa on jo siinä vaiheessa muuttunut teoiksi. 

Romaanin kiehtovuutta lisää se, että kirjailija on avoimesti kertonut, että kyseessä on hänen oma elämänsä ja hänen aviomiehensä, nykyisin entinen aviomies ja nainen. 

Selja Ahava kirjoittaa kuulaasti ja tyylikkäästi vaikka hänen aiheensa on rankka. Romaani on tunnelmaltaan ajoittain pakahduttavan ankea, ajoittain toiveikas. Kauheinta on kestää tunne, että romaanin kertoja ei oikeastaan koe tunteneensa miestään ollenkaan. On kuin häntä olisi petetty vuosikaudet. Vai onko hänellä koskaan ollutkaan miestä. 

Ahava on hienosti nivonut tarinaan Kristoffer Kolumbuksen retket ja löytömatkailijan arvoituksellisen olemuksen. Kolumbuksen löydöt eivät olleet sitä mitä hän luuli. Hänen yrityksensä löytää Intia valui hiekkaan. Itse hän ei vain sitä tiennyt. On kuin hänenkin sisällään oli jotain mitä kukaan ei tiennyt - ei edes hän itse.  

Mitä me oikeasti tiedämme lähellämme elävistä ihmisistä tai julkkiksista, joiden elämää saatamme hyvinkin innokkaasti seurata.



Selja Ahavan toinen romaani Taivaalta tippuvat asiat julkaistiin 2015 ja se oli Finlandia-palkintoehdokas ja se sai 2016 EU:n kirjallisuuspalkinnon. Ennen kuin mieheni katoaa on yhtä kuulaasti ja koskettavasti kirjoitettu kuin Taivaalta tippuvat asiat. Ihastuttavan viimeistelyjä romaaneja.