Kristiina Vuoren Elinan surma

Balladi Elinan surmasta on syöpynyt mieleen syvästi. Kertoohan se Laukon kartanossa Vesilahdella, lähellä Tamperetta, kotikaupunkiani sattuneensa kolmoisdraamasta 1400-luvun lopulla. Balladista on syöpynyt mieleen itsestään selvät asiat: Elina on hyvä ja viaton, Kirsti paha, viettelevä nainen ja Klaus Kurki kiusaukseen lankeava, mutta liiaksi pahantahtoisia kanssaihmisiään kuunteleva korskea kartanon isäntä.

Kristiina Vuori murtaa historiallisilla romaaneillaan pinttyneitä myyttejä. Elinan surman (Tammi 2018, 320 s.) selitysosassa hän rehellisesti kertoo, että hän on ottanut itselleen vapauden kertoa Elinan surma -balladin tapahtumat niin kuin ne Laukon kartanon historiasta ja tämän päivän ympäristöstä käsin olisivat voineet tapahtua.

Elinan surma on monella tavalla lumoava romaani. Se tempaa lukijan mukaan huikeaan seikkailuun. Kaikenhan pitäisi olla balladin perusteella itsestään selvää. Mutta ei välttämättä! Kirsti ei Kristiina Vuoren romaanissa ole pahantahtoinen ja itsekäs viettelijä, vaan hän on olosuhteiden uhri. Kartanon isännällä on rajoittamattomat oikeudet ottaa rakastajattarekseen tai yhden yön kumppanikseen kenet tahansa palkollisen. Kirstiä ei suojaa edes se että hän on ollut kasvattina orvoksi jäätyään arvotalossa. Elinahan on hänen kasvinkumppaninsa, melkein sisar. Kirsti ei kelpaa kartanon emännäksi, vaikka emäntäpiikana taitaa kaikki tehtävät ja taidot.

Romaani on huikea matka 1460-luvun Suomeen. Vaikka Laukossa on oma pappi, on elämä taikojen ja uskomusten ympäröimää. Kaikki asiat pitää tehdä määrätyssä järjestyksessä, on uhrattava ja uskottava. Erilaisilla yrteillä ja tarvekaluilla, oikeastaan taikaesineillä voidaan tarvittaessa vahingoittaa toista tai suojella itseään pahoilta hengiltä.

Kun Kirsti menettää odottamansa tyttären, ei hänen kaunallaan ja katkeruudellaan ole enää mitään rajoja. Niinpä hän lähtee mukaan imettäjä-äitinsä pojan alhaiseen juoneen. Kaikki saavat kavalan tuhopolton seurauksena rangaistuksensa, mutta Kirsti saa myös elämälleen uuden sisällön ja suunnan. Romaanissa ei käy yhtä pahasti kuin runossa.

Omakin mielikuvani Kirstistä on pitkälti muovautunut balladin viimeisestä säkeestä: ”Se oli menoa nuoren miehen,/Kanssa nainehen urohon;/Kirsti rakkina perässä.” Romaani päättyy kauniisti: ”Me emme ole yhdessä nyt, mutta aina on olemassa huominen. Ja jonakin päivänä huominen ei ole enää tulevaisuutta.”

Kirjan lopussa on sanasto, jonka avulla voi perehtyä historiallisiin nimityksiin, asioihin ja ilmiöihin. Samoin kirjailija on koonnut sinne tietopaketin Elinan surman historiallisista taustoista.

On hienoa että kirjailija tarttuu aiheeseen, joka on kaikille tuttu ja josta ei pitäisi olla muuta kerrottavaa kuin se mitä on kirjoitettu ja kerrottu jo moneen kertaan. Elinan surma on lumoava romaani. Se on hieno sukellus historiaan ja oivaltava tulkinta tutusta tarinasta.           

Muita Kristiina Vuoren historiallisia romaaneja:
Näkijän tytär, Siipirikko, Disa Hannuntytär, Neidonpalula, Kaarnatuuli ja Filippa.

Pauliina Rauhalan Synninkantajat

Pauliina Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu (Gummerus 2013) sai monia palkintoja ja siitä on tehty näytelmäkin. Äidinkielen opettajan kirjoittama romaani kosketti lukijoita. Synninkantajat (Gummerus 2018, 367 s.) on tarina vanhalestadiolaisten elämästä 1970-luvulla pienellä Pohjanmaan paikkakunnalla. Kirjan kertojina on alakouluikäinen Aaron, hänen isoisänsä (isänisä) Taisto, mummo Aliisa (äidinäiti) ja Aliisan tytär Auroora.

Taisto on kalastaja, maallikkosaarnaaja ja seurakuntansa vanhin, tinkimätön uskossaan ja puuhissaan.  Aliisa laulaa kirkkokuorossa, osallistuu diakoniapiiriin eikä vahdi vääränlaiseen mieheen rakastuvaa tytärtään. Aaron rakastaa ja ihailee molempia isovanhempiaan. Pienen pojan maailmassa pitäisi olla vain rakastavia ihmisiä eikä Rauhanyhdistyksen tiukkojen sääntöjen vahtijoita.

Synninkantajat on koskettava, hitusen ahdistavakin kuvaus omaan uskoonsa käpertyvien ihmisten ahdasmielisyydestä. Taiston tinkimättömyys on hyvin epäinhimillistä ja hänen tekoihinsa ja ajatuksiinsa on luonnonrakkaudesta huolimatta vaikea samaistua millään tavalla. 

Aliisa on uskovainen, joka todella rakastaa läheisiään. Senkin jälkeen kun Aliisa on saanut kirjeen Rauhanyhdistyksen johdolta, hän on toiveikas. ”Valo värjäsi taivaalle juovia, jotka kiermursivat korkealle niin kuin oranssit ja punaiset polut. Usko muuttui, onneksi. Se tervehtyisi taas, vaikkakin järkytyksen ja torjunnan kautta. Hän selviäisi tästä. yhteisö selviäisi tästä.”

Romaanissa on myös tämän päivän matkaaja, joka etsii vastausta siihen miksi Rauhanyhdistyksen yhteisöllinen vaikutus oli niin suuri. Matkakertomukset jäävät kuitenkin irralliseksi.

Paljon paremmin tarinaa kantaa ja vie eteenpäin monenlaiset lainaukset niin Raamatusta kuin muustakin kirjallisuudesta.

Luonto on keskeisessä osassa kirjassa. Se lohduttaa ja kannattelee ihmisiä, joiden on välillä vaikea ymmärtää mitä ympärillä ihan oikeasti tapahtuu. Romaanin kieli on kuulasta ja kaunista. Välillä kietoo sisäänsä kaiken raskaan ja käsittämättömän mitä tapahtuu. 

Ravisteleva ja tärkeä romaani.

Mike Pohjolan Sinä vuonna 1918

Mike Pohjola Sinä vuonna 1918 (Gummerus 2018, 525 s.) on erilainen romaani. Sitä ei lueta kannesta kanteen, vaan heti aluksi lukijan on määrä valita itselleen roolihahmo. Kirjailija Mike Pohjola on myös pelisuunnittelija ja tätä taitoaan hän käyttänyt hyväksi kirjoittaessaan sadan vuoden takaisista tapahtumista.

Roolihenkilölle käy juuri yhtä sattumanvaraisesti kuin oikeassakin sodassa vuonna 1918. Hengestään voi päästä kun on väärässä paikassa väärään aikaan riippumatta siitä onko punakaartissa vai suojeluskunnassa.

Mike Pohjolan kirjassa vuoden 1918 tapahtumat ovat hyvin moninaiset. Roolihenkilö voi löytää itsensä Muurmannin legioonasta, olla mukana Viipurin pamauksessa, marssia voitonparaatissa Helsingissä, kitua vankileirillä, kokea saksalaisten maihinnousun, olla Lapin suojeluskunnan jäsen tai siviilinä joko omalla alueella tai vihollisalueella. Mahdollisuuksia on kymmeniä.  

Välillä ”sorruin” lukemaan kirjaa kronologisesti ja se toimi myös niin. Pohjola kirjoittaa hyvin elävästi ja vauhdikkaasti. Kirja on harvinaisen moniulotteinen ja vauhdikas. Pelimäisyys ei vähennä sen kirjallista arvoa. 

Kirjan tyyli on hyvin ytimekästä, virkkeet lyhyitä ja sisällöltään hyvin konkreettisia. ”Rautatieasemasta taistellaan ja yhtenä päivän kylänraitilla makaa kuolleita sotilaita. Naamaltaan he ovat valkoisia ja sohjoinen maa ympärillä on punaista.”

Tampereella Suomen pelimuseossa voi pelata lautapeliä Punaisten ja valkoisten taistelu Suomessa 1918. Peli tuli myyntiin joulun alla 1918 ja sitä myytiin kirjakaupoissa. Tämän ajan pelimaailman mallin mukaan rakennettu romaani on oiva ja opettavainen retki vuoden 1918 tapahtumiin.

Nuotion & Soinisen Sakset tyynyn alla

Monta maata, monta kaupunkia, monta murhaa, erimaalaisia ihmisiä, satunnaisia kohtaamisia, toinen maailmansota, vastarintaliike, dokumenttiohjaaja, englantilaisen taidemaalarin mestariteos, kaksi kirjailijaa. Siinä ainekset Nuotion & Soinisen uuteen dekkariin Sakset tyynyn alla (Bazar 2018, 302 s.).

Dokumenttiohjaaja Salome Virta on tuttu kirjailijakaksikon romaanista Nainen parvekkeella. Siinä oli keskiössä Albert Edelfeltin maalaus Nainen parvekkeella, nyt englantilaisen Frederick William Elwellin Girl with a Cigarette vuodelta 1942. Uusi romaani on yhtä vauhdikas kuin sen spontaani ja itsepäinen sankari Salomekin.

Kirjan juoni on hyvin koukuttava ja kahden kirjoittajan työn jälki sopivassa tavalla yhtenäistä ja tarkkaa. Tarinan seuraamista ja rikollisen jahtaamista – sitähän lukijakin tekee – helpotti lukujen selkeä nimikointi paikan ja ajan mukaan. Soljuva teksti viehätti, vaikka lukuisat ja uskomattomat tapaamiset ja juonen käänteet hieman häiritsivät.

Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen dekkarit sopivat niillekin jotka eivät halua lukea raakoja ja raskaita tarinoita rikollisten maailmasta. Sakset tyynyn alla on myös hienoa ajan kuvausta. On vastarintaliikettä toisen maailmansodan aikana Berliinissä, natseja, tämän päivän taide-elämää Berliinissä, populistipuolueen toimintaa. Se on myös rakkausromaani – monellakin tapaa.

Eeva Vuorenpään Kaksi rantaa

Toinen ranta on Hangossa ja toinen New Yorkissa. Ja niiden välillä on jossain vaiheessa tehtävä valinta. Eeva Vuorenpään Kaksi rantaa (Minerva 2018, 352 s.) on monella tavalla sympaattinen historiallinen romaani.

Sydän-Suomessa pienessä mökissä elävä 17-vuotias Hanna joutuu ratkaisemaan elämänsä kulun, kun Amerikasta tulee kirje pian Hannan äidin kuoleman jälkeen. Eno kirjoittaa ja lupaa maksaa Hannan matkalipun Amerikkaan. Siellä tyttö saisi paremman elämän mitä koti-Suomi voi tarjota. Päätös lähtemisestä on vaikea, mutta kun naapuristakin on lähdössä tuttu tyttö, päätyy Hanna lähtemään.

Eeva Vuorenpää kuvaa niin Hannan matkaa Amerikkaan hyvin yksityiskohtaisesti. Lukijan on helppo samaistua aaltojen pärskintään ja merisairauden tuntemuksiin. Sama tarkka kuvaus jatkuu kautta linjan. Kuvaus New Yorkista on niin elävää, että on helppo kuvitella kulkevansa Hannan matkassa Brooklynissä, Harlemissa, Broadwaylle, Central, Parkissa ja Manhattanilla.

Häkellyttävää on Vuorensyrjän kuvaama 1920-luvun New York. Se tuntuu hyvin samanlaiselta kuin se New York, jossa kävin ensimmäisen kerran 1987 ja muutaman kerran sen jälkeenkin.

Hanna sopeutuu amerikkalaiseen elämänmenoon. Hän saa töitä hienon hotellin keittiöstä ja  pääsee aika nopeasti varakkaan perheen sisäköksi ja rouvan seuralaiseksi. Hanna ystävystyy muiden Suomesta tulleiden nuorten kanssa. Romaanista saa hyvän käsityksen suomalaisten siirtolaisten tiiviistä kanssakäymisestä ja erilaisista kulttuuririennoista. On liikuttavaa miten Hanna pienestä palkastaan säästää ja lähettää sekä paketteja että rahaa koti-Suomeen.

Hanna jopa välillä tulee muutamaksi kuukaudeksi takaisin kotiin, vaikka joutuukin jättämään rakastamansa miehen. Hän palaa Amerikkaan. Lamavuodet muuttavat elämänmenon Amerikassa 1930-luvulla ja Hanna tekee ratkaisun, jonka myötä hänen elämänsä saa aivan uuden suunnan. Hannan tarina on tarina Eeva Vuorenpään omasta suvusta. 

Kaksi rantaa on mukaansa tempaava, suurella sydämellä kirjoitettu valloittava siirtolaisromaani. Sen ajankuvaus on kiehtovaa ja tarkkapiirteistä. Romaania on iloa lukea. 

Eeva  Vuorensyjä on tv-ohjaaja ja käsikirjoittaja. Aikaisemmin häneltä on ilmestynyt kartano-yhteisöstö kertova trilogia Kotkansilmä (2007), Kotkansilmän perintö (2008) ja Kotkansilmän uusi loisto (2009) sekä jatkosodan aikaan sijoittuva romaani Arvet (2011). Eeva Vuorensyrjä on aloittanut kirjailijan uransa eläkepäivillään.  

Sielujen saari

Kolme naista: lapsensa hukuttanut Kristiina, holtittomasta elämästä tuomittu Elli ja työlleen omistautuva sairaanhoitaja Sigrid. Kaikkien kolmen kohtalona Seilin saari Paraisilla. Saari kiehtoo nyt kirjailijoita. Viime vuonna ilmestyi kaksi sairaalasaaresta ja ennen kaikkea sen asukkaista kertovaa romaania: Katja Kallion Yön kantaja ja Johanna Holmströmin Sielujen saari.

Sielujen saari (suom. Jaana Nikula, Otava 2017, 365 s.) on kertomus noista kolmesta mielisairaalassa olleesta naisesta. Se on myös kertomus suomalaisesta mielisairaalasta 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Kristiina päätyy saarelle 1899 ja Elli 1934. Sigrid aloitta työnsä saarella 1932..  

Seilin saarelle perustettiin houruinhuone eli mielisairaala jo vuonna 1689. Potilaita oli 30 – 50. Se oli paikkaluvultaan Suomen suurin mielisairaala. Seilin hospitaalin nimi muuttui 1841 parantumattomasti mielisairaille tarkoitetuksi turvalaitokseksi. Vuoden 1851 laajennus lisäsi potilaspaikkoja 67:ään, ja Seiliin voitiin näin siirtää entistä enemmän potilaita erityisesti uudesta Lapinlahden mielisairaalasta, jonne nyt sijoitettiin Etelä-Suomen potilaita.

Seilin hospitaalin toiminta-aate muuttui jälleen vuonna 1889. Silloin kaikki hospitaalin miespotilaat siirrettiin Käkisalmen vastavalmistuneeseen turvalaitokseen. Tästä eteenpäin Seilissä oli vain naispotilaita, ja naisten sairaalana se toimi aina vuoteen 1962 saakka.

Väitöskirjan innostamana

Johanna Holmströmin työn pohjana on Jutta Ahlbeck-Rehnin väitöskirja Diagnostisering och disciplinering: medicinsk diskurs och kvinnligt vansinne på Själö hospital 1988 – 1944. Romaani ei ole pelkästään sairaskertomus.

Siinä on hyvin tarkkaa kuvausta mielisairaiden hoidosta ja naisten ajoittain jopa epäinhimillisestä kohtelusta. Käytössä on kaikki mahdolliset pakkohoidon keinot. Olennaista romaanin kuvaamana aikana on se, että potilaat jäävät sairaalaan loppuiäkseen. Vaikka he tuntisivat itsensä terveeksi. Vaikka hoitajatkin pitäisivät heitä terveinä.

Elli ihmettelee miksi hänen on oltava Seilissä, vaikka tohtori myöntää että parannuskeinoa Ellin sairauteen ei ole. Tohtori Mikander vain tokaisee kun Elli vaatii poispääsyä, että ”Useimmat tämän saaren potilaat ovat olleet täällä vuosikausia, Heidän taudinkuvansa on muuttumaton. Tämä on kroonikkojen sairaala. Hyvin harvat kirjoitetaan täältä ulos. Käytännöllisesti katsoen ei ketään”.

Naisia ei hoideta, heitä vain säilötään. Ainoa keino mieleltään terveempien on takertua toistensa seuraan tai yrittää ystävystyä hoitajien kanssa. Ympäröivä luonto ja monenlaiset työtehtävät helpottavat jonkin verran.

Johanna Holmström on onnistunut hyvin vangitsemaan kirjaansa ankean ja ajoittain jopa miltä raastavan tunnelman ja tunteet. Romaani on osittain melko synkkää luettavaa, mutta se ei sinänsä ole mikään yllätys. Nykyisin psyykkisesti sairaita hoidetaan harvemmin sairaaloissa, mutta erilaisissa avohoitoyksiköissä, tehostetussa palveluasumisessa tunnelma on hyvin samalainen kuin Seilin hospitaalissa. Ulospääsyä ei ole, vaikka ulko-ovi olisikin auki.

Saaren salaperäinen lumo

Kristiina ei halua pois saarelta, hän aavistaa että hänet on leimattu loppuiäksi. Hänellä ei olisi elämisen mahdollisuuksia saaren ulkopuolella. Elli haluaa koko ajan pois ja hänen vanhempansa – ennen muuta äitinsä järjestää asiat niin että Elli pääsee pois.

Mielenkiintoisin on Sigrid. Hän on taitava sairaanhoitaja, joka varmasti saisi työpaikan muualtakin. Mutta Seilistä tulee hänelle turvapaikka. Hän kokee että potilaat tarvitsevat häntä. ”Me luomme järjestystä. Me suojelemme, hoidamme, palkitsemme ja jaamme rangaistuksia. Ilman meitä he tuhoutuisivat.” Hän lohduttaa ja kannustaa potilaitaan, mutta tietää että on kauneimmillaan, kun lupaa ja valehtelee parhaansa mukaan.” Vaikka kukaan ei kannusta häntä, hän jaksaa.

Sielujen saari ei päästä lukijaansa helpolla. Ajoittain se jopa ahdisti ja mietti onko pakko kuvata kaikki näin raadollisesti. Mutta vastaus taitaa sittenkin olla, että pitää.

     

Maritta Lintusen Stella

Stella (WSOY 2018, 315 s.) on Maritta Lintusen viides romaani. Kirjailija on uusi tuttavuus ja niin hyvä että aikaisemmatkin kirjat kiinnostavat. Stella -romaanin suuri kysymys on missä kulkee raja siinä miten saamme vaikuttaa ja määrätä toisen elämästä.

Stellassa nuori tyttö tulee Helsinkiin kirjoittajakurssille ja osuu sattumalta asumaan lahjakkaan laulajan luokse. Ikääntynyt ja aikanaan urastaan luopunut laulajatar ottaa tytön siipiensä suojaan. Sylvi saa Liisan luopumaan runotyttö -haaveista. 

Kun Liisa tulee raskaaksi, kannustaa Sylvi Liisaa opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Hän auttaa apulaisen kanssa Jurin hoitamisessa. Nuori äiti saa omistautua opiskelulleen ja yksinäinen taiteilija saa perheen. Välit omiin poikiin ovat katkenneet vuosi sitten.

Sylvi saa päähänsä että pienellä pojalla on taipumus pianistiksi. Hän haluaa opastaa pojan muusikon uralle. Mutta samalla tavalla kuin äiti-Liisa on joutunut jättämään haaveet kirjoittamisesta, riistää hän pojaltaan mahdollisuuden kehittyä muusikkona. Soittotunnit vain lopetetaan syytä selittämättä.

Stellassa on monta kertojaa ja monta aikatasoa. Se on myös dekkarimainen kertomus siitä miten Juri saa selville mitä kaikkea hänen lapsuudessaan on tapahtunut. Toivoa elämään antaa kun Juri tutustuu lahjakkaaseen laulajaan, joka tarvitsee säestäjän.

Kiehtova ja lämminhenkinen kirja joka on sopivalla tavalla elämän tarjoamia sattumuksia täynnä. Vanhat lehtileikkeen näköiset tarinat Sylvi Indreniuksen loistavista konserteista ovat ihastuttavia. Musiikki on mukana kirjassa kaiken aikaa.