Maltilla mukana monessa  

 Tämä syksy on elämäkertojen luvattua aikaa. Niitä on julkaistu tavallista enemmän ja yhä useampi kirja kertoo nuorista julkkiksista, joiden elämänpolku on vielä kesken, mutta joiden tekemiset ja tekemättä jättämiset kiinnostavat. Nyt tiedän entistä enemmän Tero Pitkäsen, Kirsti Paakkasen, Heidi Herala, Timo Sarpanevan, Tarja Halosen, Claes Andersonin elämänkulusta ja saavutuksista.  

Näistä suosikkini on Katri Merikallion Tarja Halonen, Erään aktivistin tarina (Into 2020, 175 s.). Olen syntynyt samana vuonna kuin Halonen, mutta kansalaisjärjestöissä mukana oleminen on minulla paljon kapea-alaisempaa kuin hänellä. Vanhin tyttäreni syntyi kun olin opiskelija, se hillitsi osallistumista. Huippuaktivistin ohessa tarvitaan meitäkin jotka puuhaamme pienissä ja näennäisesti vähäpätöisemmissä hankkeissa.  

Erään aktivistin tarina on ilahduttavan raikas ja kohteensa näköinen elämäkerta. Vaikka Tarja Halonen on ollut hieno juristi, kansalaisaktivisti, poliitikko, presidentti ei kirja ole pelkkää suitsutusta ja kehumista – monien elämäkertojen perusvika. Monella tavalla ansioitunut ja maailman oikeudenmukaisuuden eteen työtä tehnyt Halonen ei olisi voinut saada parempaa kirjaa itsestään. Politiikan tapahtuminen muisteleminen, kun päätekijänä on yksi ja sama henkilö on hyvin antoisaa ja avartavaa.

 Jälkeenpäin on hienoa havaita miten monipuolista elämänkokemusta monelta eri saralta Tarja Halonen keräsi. Hänestä ei millään voi sanoa, että hän olisi määrätietoisesti rakentanut poliittista uraansa. Häneen pätee sanonta ”oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan”. Moni Halosen paikka oli aikalaisten mielestä väärä, mutta pidemmällä aikavälillä osoittautunut oikeaksi.

Kirjan ihastuttava motto on Halosen äidiltään saama ohje: ”Jos jokin asia on väärin, pitää tehdä työtä, että asiat muuttuvat paremmaksi.” Halonen on useilla elämänsaroilla ja monissa tehtävissä toteuttanut tätä äitinsä ohjetta. Asioiden paremmaksi tekemisessä on tarvittu aimo annos rohkeutta ja itsepäisyyttä ja sen unohtamista voiko naisena tehdä näin. Helsingin Kalliossa kasvanut Halonen on upealla tavalla osannut eläytyä ja asennoitua kansalaisiin, joiden elinolosuhteet eivät ole olleet kovinkaan kelvollisia. Hän on halunnut auttaa ja myös auttanut. Hänen rakas harrastuksensa on teatteri.

 

Halonen sanoo katsoneensa niin paljon teatteriesityksiä, että on alkanut nähdä monia käymiään keskusteluja ja tapahtumia ikään kuin teatterikohtauksina. ”Olenkin sanonut joskus politiikasta, että olipa se melkoinen näytelmä. Joskus tulee tunne, että pitäisi kirjoittaa politiikasta näytelmä, sillä moni politiikan tapahtuma on oikeastaan ihan valmis kohtaus.”

Pitkät keihäskaaret

Tero Pitkämäki kuuluu niihin elämäkerran saaneisiin, joiden ura on tavallaan vielä kesken. Keijo Leppäsen kirjoittama Keihäsmies, Tero Pitkäsen elämä (Tammi 2020, 231 s.) on tarina Suomen parhaimmista keihäänheittäjästä, määritelmä on omani ja samalla tavalla ajattelee moni muukin. Olen seurannut miehen innostamana Teron huikeaa uraa. 

Lisävärinsä Teron elämäkerran lukemiseen antoi sekin, että sukulaistytön urheiluharrastuksen ja kilpailemisen ohessa tutustuin jo nuorten sarjoissa mitaleja kahmineen Niina Kelon saavutuksiin. Kun Junior-games kisoissa Tampereen Pyrintöläiset olivat nähneet järvenpääläisten tulleen kisapaikalle, kuului tyttöjen suusta pettynyt huokaus, Kelon tytöt tulivat. Jo etukäteen tiedettiin mihin voitot menevät. Niina Kelosta tuli menestynyt 7-ottelija.

Tero Pitkämäki on elämäkertansa esittelyissä sanonut, että hän on halunnut rikkoa käsitystä kiltistä ja kurinalaisesta urheilijasta. Omien sanojensa mukaan hänkin on osannut repäistä. Varmaan onkin, mutta ei liene paha vaikka Tero monella tavalla kuuluu miesjoukkoon, jolle laitetaan otsikko ”joka äidin unelmavävy”.

Sinnikäs ja tunnollinen harjoittelija on saavuttanut urallaan paljon. Kummallista miten mieleen jäävät usein ne muutamat epäonnistumiset mitä urheilijan uralle on sattunut. Olimme Yhdysvalloissa elokuussa 2005, jolloin Tero Pitkämäen oli ennakkokäsitysten mukaan määrä voittaa keihäänheiton MM-mestaruus. Vävy oli virittänyt tietokoneelle sivut, joilta saatoimme seurata keihäskisaa, mikään tv-kanava ei USA:ssa kisoja seurannut. Kun Teron kolmas heitto oli ohi, mies vetäytyi omiin oloihinsa, käväisi vain katsomassa mikä oli lopputulos. Siinä ei paljon puhuttu. Kirjaa lukiessa tuntui hyvältä, että Tero itsekin oli surrut epäonnistumistaan.

Tämän yhden epäonnistumisen ohella Pitkämäki on tarjonnut ihailijoilleen omia hienoja kokemuksia. Väistämättä en välty miettimään onko mahdollista että jostakusta Ninan ja Teron kolmesta lapsesta tulisi hyvä yleisurheilija.

Keijo Leppänen kertoo Pitkämäen elämänvaiheista ja urheilusaavutuksista maltillisesti ja mukaansa tempaavasti. Kirjassa ei ole tarpeetonta suitsutusta, vaan rehtiä elämänmakua ja päähenkilön arvostamista.

 

Kun Heidi Herala kyllästyi farsseihin

Heidi Herala on valovoimainen näyttelijä, energiapakkaus ja suorasukainen kertoja. Liisa Talvitien Teatteria koko elämä (Tammi 2020, 356 s.) on pikkasen turhan siloiteltu kertomus neljännen polven näyttelijästä. Heidin räväkkä ääni olisi saanut kuulua vähän enemmän. Lapsuus, nuoruus ja opiskeluaika käydään aika perusteellisesti läpi. Mielenkiintoista luettavaa on kaikki se mikä kertoo nelilapsisen perheen elämästä, kun molemmat vanhemmat ovat näyttelijöitä.   

Monipuolinen näyttelijä on ehtinyt uransa aikana paljon. Kiitosta hän on kerännyt erityisesti komidiennena.

Komedioissa ja farsseissa hän hallitsee nopean reagoinnin, hän käyttää kehonkieltään huumorilla ja osaa heittää vastarepliikin sekunnilleen oikealla hetkellä. Hänellä on myös luontainen komiikan taju. Sen hän on perinyt vanhemmiltaan, ja se on osa hänen persoonallisuuttaan.       

Vähitellen farssit alkoivat tympäistä Heidi Heralaa, ennen kaikkea häntä kyllästytti omat keinonsa näytellä. Tästä huolimatta hän sai  kiitosta farsseissa. Nyttemmin kiitoksia on sadellut oman pojan Lauri Maijalan ohjaamassa Tsehovin Kirsikkatarhassa sekä Rosa Liksomin Everstinna -romaanista Susanna Airaksisen muokkaamassa ja ohjaamassa esityksessä. Rosa Likson on saanut inspiraation kirjaansa kirjailija Annikki Kariniemen elämästä. Kirjailija myöntää että kaikki kirjan tapahtumat eivät ole oikeasti tapahtuneet, mutta ne olisivat kuitenkin voineet tapahtua. 

Heidi Herala on lavalla yksin kaksi tuntia, hetkeäkään hän ei ole paikallaan. Hän näyttelee niin huikeasti, että katsojan sanat ja kiitokset loppuvat. Samaa elämännälkää ja voimaa mitä everstinna uhkuu, löytyy myös Heidi Heralasta – niin näyttämöllä kuin sen ulkopuolellakin. Ilahduttava uutinen on että Everstinna palaa Helsingin Kaupunginteatterin ohjelmistoon ensi keväänä.

Kirja on tulvillaan hauskoja sattumuksia ja tapahtumia. Heidi Herala kuvaa suorasukaisesti monia asioita ja ihmisiä. Erityisellä lämmöllä hän kertoo elämänikäisestä rakkaudestaan Seppo Maijalaan ja heidän neljään lapseensa.

Elämäkertoihin on hiipinyt tapa kertoa  sellaisenaan mitä kanssaihmiset ajattelevat kirjan päähenkilöstä, haastatteluja ei käsitellä millään tavalla. Kovin syvälle ei toisen persoonaan tällä tavalla paneuduta. Positiivista kirjassa on ettei lukijaa uuvuteta täysin erilaisten roolien luetteloinnissa, niitähän vuosikymmenien uran näyttelijänä tehneellä Heralalla riittää.     

 

 Lumoavat kuvat

 Marjatta Sarpaneva on kirjoittanut hienon elämäkerran miehestään Timo Sarpanevasta (1926-2006). Timo Sarpaneva, Taide ja elämä (Tammi 2020, 303 s.) on matka taiteilijan yksityiselämään, luomisvoimaan, taiteeseen ja maineeseen. 

Sarpanevan aikaansaannokset ovat huikeita. Materiaalina on kangas, paperi, lasi, metalli, ihan mikä tahansa. Hän on tehnyt käyttöesineitä, taideteoksia, ryijyjä, vaikka mitä. Ilahduttavan seikkaperäisesti Marjatta Sarpaneva kuvaa sitä työtä mitä Timo Sarpaneva teki lasitehtaiden taitavien lasinpuhaltajien kanssa. Marjatta piirsi vuosikausia miehensä työt puhtaaksi, joten hän todella tietää miten monien mutkien takana useasti taiteilijan luomusten toteuttaminen oli.

Kirjan teksti on välillä hyvin henkilökohtaista ja ihailevaa, välillä analyyttisen asiallista. Kirjan kuvitus on upeaa. Kuvien avulla avautuu maailma, jota Timo Sarpaneva taiteellaan rakensi. Hieno lahjakirja suomalaisesta muotoilusta kiinnostuneelle.   

 Mahtava tahtonainen

Ulla-Maija Paavilaisen Suurin niistä on rakkaus (Otava 2020, 346 s.) on uhkea kertomus Kirsti Paakkasen elämästä ja huikeista saavutuksista. Kirjaa lukiessa tuli tarpeettoman usein olo, että nyt olen kurkistamassa siihen maailmaan, mitä Kirsti Paakkanen loi ympärilleen ja josta elämäkertakirjurilla on lupa kertoa juuri se, mitä sankari itse haluaa.

En väheksy millään tavalla Kirsti Paakkasen saavutuksia – pikemminkin päinvastoin, mutta kirjan kokonaistyyli on vaikeasti sulatettavissa. Vai onko kyseessä vain suomalainen kateus, meidän vääränlainen vaatimattomuutemme ja käsityksemme että kukaan ei saa ylenpalttisesti kehua itseään.

Kirjan eittämätön ansio on siinä miten se kuvaa Paakkasen tietä rauhanlujaksi bisnessnaiseksi.

Erilainen elämäkerta

Raija Orasen Toinen mies – Risto Ryti (Otava 2020, 311 s.) on yhtä kiinnostava ja kiehtova kuin hänen muutkin  aikaisemmat suurmiehistä kirjoittamansa romaanit. Toinen mies ei ole elämäkerta, mutta se on elämänkerranomainen ja valottaa uudella tavalla Rytin persoonallisuutta.

Kirjassa presidentti Risto Ryti muistelee elämäänsä, samalla tavalla yksinpuheluna Mauno Koivisto Orasen Manu -romaanissa. Tietysti kirjan hengen mukaisesti Ryti selittää asiat niin kuin hän ne koki. Osan päätöksistä hän myöntää tehneensä vastoin omaa vakaumustaan pelastaakseen isänmaansa. Kirja johdattaa lukijansa keskelle monia poliittisia tapahtumia. Etenkin 1930-luvun ja sota-ajan tapahtumista ei koe koskaan saavansa liikaa tietoa.   

Rytin persoonallisuus tulee parhaiten esille kun Oranen kuvaa raudanlujan poliitikon tunteita vaimoonsa Gerdaan. Miehestä paljastuu ihania helliä tunteita ja tapoja.

Claes Andersonista olen jo kirjoittanut aikaisemmin.

  

 

Miika Nousiaisen Pintaremontti

Syksyn liikuttavin, hellyttävin ja viihdyttävin on monella tapaa Miika Nousiaisen Pintaremontti (Otava 2020, 365 s.).  Kriitikko Suvi Ahola (HS 16.9.2016) nimesi Nousiaisen neljännen romaanin Juurihoidon hyvinämielenromaaniksia ja samaa luokitusta käytti myös Pintaremontin kriitikko Noora Vaarala (HS 18.10.2020). Molemmissa romaaneissa ollaan ajan hermolla, kerrotaan lmiöistä ja meistä ihmisistä sen kaiken keskellä. Vaikka osa Pintaremontin asioista on rankkoja, on romaanin perusvire toiveikas ja paikka paikoin jopa hulvattoman hauska.

Pintaremontissa on viisi kertojaa: Seija, äiti; Henna, tytär; Sami, poika; ja Samin ystävät Markus ja Pesonen. Kaikki alkaa hautajaisista. Seijan mies, Hennan ja Samin isä on kuollut. Kukaan kolmesta ei muistele erityisellä lämmöllä vainajaa, pikemminkin he kummaksuvat kun työtoverit ja ystävät erilaisista harrastuksista ylistävät vainajaa innolla ja myönteisellä mielellä.

Viimeinen myötämielisyys katoaa Samilta siinä vaiheessa, kun sukulaiset aloittavat päivittelynsä kun Sami ei vieläkään ole löytänyt elämänkumppania. Mitään muuta ei Sami niin kiihkeästi kaipaa kuin tulevien lastensa äidin tapaamista. Henna loukkaantuu ja poistuu hautajaisista ovia paiskoen, kun äiti aloittaa – ties monenko kerran – päivittelynsä siitä miksi Hennalla ja Esalla ei ole lapsia. Hän niin kaipaisi lastenlapsia, etenkin kun paras ystävätär Sinikka lähettelee hänelle ihanien lastenlastensa kuvia.

Samin innokkuutta päästä isäksi ei horjuta, vaikka hän on perin pohjin perehtynyt siihen millaista on yksinhuoltajaisän elämä kolmen, vilkkaan, eläväisen, alle kouluikäisen tyttären kanssa. Lasten äiti on sairastunut psyykkisesti kolmannen lapsen syntymän jälkeen eikä yksinkertaisesti kykene olemaan äiti lapsilleen. Lapsiperheen kuvaus on ilahduttavan sarkastista ja hauskaa. Markus on perehtynyt vaatemerkkien yksityiskohtia myöten isänä olemiseen.

Sami saa niskoilleen moottoripyörä-jengin vihat kun hän tuohtuneena kaataa yhden jengiläisen moottori pyörän. Sami pakoilee paikkoja joihin hän olettaa jengiläisten syöksyvän toteuttamaan viestiensä uhkaukset. Markuksen ja tyttöjen koti on hyvä turvapaikka ja työpaikallekin paras livahtaa takakautta.

Henna ”pakottaa” miehensä lapsettomuushoitoihin ja joutuu kerta kerran jälkeen pettymään. Lasta ei vain kuulu ja Esa ei jaksa innostua lapsettomuusklinikan palveluista eikä adoptiosta. Hyvin ei tällaiselle suhteelle voi Nousiaisen kirjassakaan käydä.

Oman riemastuttavan tarinan kirjaan tuo Pesonen, joka on uhrannut elämänsä vanhempiensa hoitamiseen. Välillä on melko mahdotonta venyä syöpää sairastavan isän tukemiseen ja muistisairaan äidin jokapäiväisestä elämästä huolehtimiseen. Eronneet vanhemmat kun kaipaavan hoitoa ja apua kumpikin omalla tahollaan. Isän kuoleman jälkeen Pesonen omistautuu äidilleen ja hänestä tulee äidin omaishoitaja..

Samaan aikaan leskeksi jäänyt Seija pohtii millaista uutta elämää hän voi nyt viettää, kun Martti ei ole määräämässä kaikesta. Pesonen ainakin tarvitsee tukea ja olkapäätä, mitä vasten välillä lepuuttaa itseään. Ei Pesosen omaishoitajan ura kovin pitkään kestä, joten Pesonen ehtii aina vain enemmän ja enemmän uhrata aikaansa Seijan viihdyttämiseen.

Romaani on tulvillaan aikamme omituisuuksia ja ilmiöitä, jotka kaikki kulminoituvat hyvinvointibloggaajan palstalla Pintaremontti. Bloggaajan elämässä kaikki on niin kohdallaan kuin vain voi olla. Tyttären 8-vuotissynttäritkin pidetään metsässä mindfullnesin ja joogan merkeissä. Kaikki kirjan viisi päähenkilöä lukevat blogia ja syyllistävä ihan vähän itseään kun eivät osaa elää bloggaajan esimerkin mukaan. Onneksi bloggaajankin tosielämä paljastuu ennen kirjan loppumista.

Miika Nousiainen on itsekin pienten lasten isä ja nykykirjailijoiden tavoin hän myöntää että moni asia on ammennettu hänen omasta elämästään. Ja kaikesta on syntynyt viihdyttävä, huikean hauska ja kaihomielinen kirja, jossa kaikki haluavat rakkautta ja moni sitä saakin, ainakin lopussa.   

 

   

Riitta Kylänpään Utelias mieli Claes Andersonin elämä

 Riitta Kylänpään Claes Anderssonin elämästä kertova Utelias mieli (Siltala 2020, 352 s.) vastaa elävästi ja hienosti siihen kaikkeen mitä Anderssonin lakkaamattomasta uteliaisuudesta seurasi. Pitkään elänyt (82 vuotta)  Andersson ehti elämänsä aikana (1937-2019) käsittämättömän paljon. Hän oli runoilija, kirjailija, muusikko, jalkapalloilija, psykiatri, kansanedustaja, ministeri, isä, puoliso, rakastaja, ystävä.

Monet terapiat ja monta kirjaa omasta elämästään kirjoittanut mies on pystynyt siirtämään elämäkerran kirjoittajalle muistonsa monista sykähdyttävistä tuokioista elämänsä varrella. Oman ikäpolveni lukija on saattanut seurata Anderssonin aikaansaannoksia. Ainakin muistaa missä kaikessa itsekin on ollut mukana. Päällimmäisiksi jää yhteiskunnan monien normien muuttumisen myötä syntyneen vapauden ja mahdollisuuksien röykkiö. Sai ja pystyi tekemään ja kokemaan asioita aivan eri tavalla kuin esimerkiksi vanhempansa, erityisesti äitinsä.

Lahjakas Andersson osasi hoitaa monia asioita yhtä aikaa. Hän eteni lääkärin urallaan omien toiveittensa mukaisesti ja päätyi psykiatriksi. Hän halusi muuttaa maailmaa ja päätyi eduskuntaan ja ministeriksi, jopa Vasemmistoliiton puheenjohtajaksi. Laskujensa mukaan hän istui 14 vuoden aikana 17 000 kokouksessa ilman että sai aikaan mitään merkittävää.

Hän olisi kaiken muun ohella valovoimainen muusikko. Vielä yli 80-vuotiaana hän soitti säännöllisesti. Andersson soitti jazzia Pentti Mutikaisen ja Reiska Laineen kanssa 40 vuotta. Vuosien ajan he soittivat kesä- ja elokuun maanantai-illan Storyvillessä Helsingissä. Mutikainen muistelee miten monet kuulijat vertasivat heitä vanhaan pariskuntaan. ”Me ei puhuttu mitään, me vain soitimme”. Kymmenen vuotta miehet soittivat viikottain Kaivopuiston kahvilassa. Klarinettia soittava Klaus Järvinen täydensi usein trioa. Klassista musiikkia hän esitti Julia Korkmanin kanssa – myös vuosia ja elämänsä loppuun asti.       

Andersson on helppo luokitella isänä oman sukupolvensa ja yhteiskuntaluokkansa edustajaksi. Lapsia on useita, äitejä on monta, isä jää lapsilleen kaukaiseksi. Aikuisena isä ja tytär tai poika saattavat tehdä asioita yhdessä. Anderssonilla lapsia oli kuusi ja lastenlapsia kymmenen. Tyttärensä Henriikan - näyttelijä, kirjailija - kanssa hän kirjoitti kaksi ilmastoaiheista kabareeta Viirus-teatterille. Andersson kirjoitti elämänsä aikana kolmekymmentä näytelmää. Jalkapallo yhdisti isää ja Ville-poikaa. Ville Andersson oli isäänsä lahjakkaampi jalkapalloilija. Hän on pelannut Suomessa ja Ruotsissa. Jalkapalloilijan uran jälkeen hän on työskennellyt diplomaattina. Lapsista neljäs Johanna on ammatiltaan psykiatri.  

Kirjan monet Anderssonin runot, useimmat Pentti Saaritsan suomentamia monipuolistavat elämäkertaa hienosti. Runoteoksia ilmestyi vuosien varrella kaiken kaikkiaan 24.

Aurinko on sammuttanut lampun

Lapsenlapset ovat menneet nukkumaan

Illan hämy on viskannut kankaansa niityn

vihanneshäkin ylle

Istun viinilasi edessäni ja tunnen miten

lieju täyttää taas laskimot

Korkeapaine sydämessä jatkuu, ihmiskunta

vetää henkeä

Moni kuolee varhain

Olemme systeemin orjia, elämme niin

että moni kuolee sen takia

Emme halunneet sitä, mutta emme

halunnet mitään muutakaan

 

Runo on kokoelmasta Maanalainen näkötorni (2018) ja sen suomentanut Jyrki Kiiskinen.

 Riitta Kylänpää on kirjoittanut Anderssonista mielenkiintoisen, hienon ja hyvin kattavan elämäkerran. Anderssonin ääni kuuluu kautta kirjan. Kylänpää on hyvin tavoittanut Anderssonin nöyrän ja ymmärtävän suhtautumisen itseensä ja kaikkeen muuhunkin.