Claes
Anderssonin Seuraavaksi Jätkäsaari, Oton elämä 3 (WSOY 2019, 224 s.) on
arkipäiväistä kuvausta vanhan miehen elämästä, hänen muistoistaan, haaveistaan, rakkauksistaan ja ihan vähän tilitystä eletystä elämästä – menikö
kaikki sittenkään niin kuin piti.
Claes
Andersson (1937-2019) eli hyvin tapahtumarikkaan elämän. Hän oli psykiatri,
jazzmuusikko, kirjailija, kansanedustaja, puoluejohtaja, kulttuurinministeri.
Romaania lukiessakin tulee välillä hengästyttävä olo, kun miettii miten yksi
mies on ehtinyt tätä kaikkea. Kaikissa Oton elämästä kertovissa romaaneissa on
ollut itsestään selvää, että kirjailija kertoo omasta elämästään.
Oton elämässä
tapahtuu juuri sitä mitä me ”vanhat” joudumme kokemaan. Omakotitalosta täytyy
muuttaa kerrostaloon.
”Otto muuttaa
pois T:ssa sijaitsevasta omakotitalosta, jossa on asunut kaksikymmentäneljä
vuotta avovaimonsa K:n ja heidän kahden (jo aikoja sitten kotoa muuttaneen)
poikansa kanssa. Muutto on kuin pieni kuolema, mutta myös pieni uusi syntymä.
On inventoivat ja käytävä läpi koko se aika, jonka on asunut talossa.”
Uusi koti on
Jätkäsaaressa. Romaanissa Otto seuraa uuden kaupunginosan syntymistä. Nyt Otto
pääsee ratikalla Helsingin keskustaan ostoksille, syömään tai joskus vähän
pelaamaankin.
Oton terveys
reistailee. Hän joutuu sairaalaan ja sinne rientävät perheenjäsenet ja ystävät
tervehtimään häntä, jopa hänen tärkeä ja elinikäinen ystävänsä, joka ei ole
ollut tekemisissä hänen kanssaan kahteen vuoteen. Mutta Otto ei anna periksi –
niin kuin ei antanut Anderssonkaan. Pian sairaalasta kotiutumisen jälkeen mies
pyöräilee pitkin Helsinkiä, kirjoittaa esseitä ja romaania, esiintyy ja
osallistuu, soittaakin.
Mieltä
lämmittävää on että kirjassa ei hitustakaan katkeruutta, ei valittelua, ei
itsesyytöksiä, ei vanhuuden mitätöintiä. Samalla kertaa on otettava huomioon
iän tuomat rajoitukset ja yritettävä elää niiden kanssa niin hyvin kuin pystyy.
Leppoisa ja ihastuttava kirja, joka jäi Claes Anderssonin viimeksi.
