sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Antti Heikkisen Mummo


Kirjailija, toimittaja, näyttelijä, ohjaaja. Antti Heikkisellä on monta titteliä. Mies on kirjoittanut tiuhaa tahtia, kirja vuodessa. Mummo (WSOY 2017, 303 s.) on Heikkisen kolmas romaani. Välillä on syntynyt elämäkertoja: Juice Leskinen, Heikki Turunen ja Jaakko Teppo.

Mummokin on tavallaan monen naisen elämäkerta. Monissa romaaneissa olemme lukeneet itsenäisistä ja itsepäisistä Pohjanmaan naisista. Heikkinen asuu Nilsiässä ja kirjoittaa savolaisista sitkeistä naisista, jotka eivät anna periksi tapahtuu mitä tapahtuu.
Kuka on minun äitini, missä on isäni, kuka on isoäitini, kuka isoisäni. Entä jos äiti ei olekaan äiti ja isä onkin tässä vaikka aina olen olettanut että hän on kaukana. Miksi kukaan ei kerro, miksi salataan, vihataan ja rakastetaan. Näihin kaikkiin kysymyksiin Antti Heikkisen Mummossa etsitään vastausta.

Mummo on loistava kuvaus elämän muuttumisesta Suomessa 1920-luvulta tähän päivään. Vaikka romaanissa eletään Savossa, ovat monet sutkaukset ja ”elämänviisaudet” tuttuja, vaikka olenkin elänyt läntisessä Suomessa. Heikkinen kuva maaseudun elämänmenoa ja kyläläisten kanssakäymistä rehevästi. Kieli on selkeää ja omintakeista. Se ei ole vain savolaismurteella leikittelyä, vaan osa Mummon ihmisten persoonaa.   

Romaanin monikerroksisuus haastaa lukijan. Alkuun lukija joutui koville, kun piti saada kiinni kuka oikein on Äiti ja kuka Mummo – kirjan luvut on otsikoitu kertojan aseman mukaan. Alussa mummo on pieni liinatukka tyttönen ja lopussa hatarasti elämässä kiinni oleva vanhus. Siinä välissä kertojana on äiti, joka on tietysti mummon tytär.

Kirjan lopussa selviää kuka on omistuspuheen syntyjä ja kuka kuollut. Lause ”Omistettu hänelle, joka syntyi. Ja hänelle, joka kuoli pulska viikko syntyneen synnyttyä” on samalla tavalla kaunis ja arvoituksellinen kuin romaanin toiseksi viimeisellä sivulla oleva kuvaus Mummosta: ”VIIMEISENÄ HEIJASTUKSENA PISARAN kyljessä ennen mustaan veteen vaipumista kuulsi muisto, kaunis ja yksinkertainen, erittelemätön ja hyvä. Kelpo loppu elämälle ja kaunis alku elämälle”.




sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Alex Schulmanin Unohda minut

Lapsuutensa kokemuksista alkoholismin varjossa voi kertoa monella tavalla. Tunnetuin suomalainen romaani aiheesta on Kreeta Onkelin Ilonen talo vuodelta 1996. 

Alex Schulman on kolmannen polven ruotsalainen julkkis. Hän on kolumnisti ja vetää kirjailija Sigge Eklundin kanssa Ruotsin suosituinta podcastia. Schulmanin suomalaissyntyinen isä oli tunnettu tv-tuottaja ja toimittaja Ruotsissa. Äiti oli ison yrityksen  viestintäjohtaja. Äidinisä oli kirjailija, toimittaja ja kirjallisuuskriitikko. 

Alx Schulmanin romaani Unohda minut (suom. Raija Rintamäki, Nemo 2017, 183 s.) on riipaiseva kirja Schulmanin äidin alkoholismista. Alexilla on kaksi veljeä. Kun pojat olivat pieniä ja isä sanoi, että ”äiti on huonona”, pojat ymmärsivät, että kaikki ei ole nyt kunnossa. Pian he ymmärsivät mikä aiheutti äidin merkillisen käytöksen.

Romaanin muotoon kerrotun tarinan koskettavinta luettavaa on se miltä pienestä pojasta, nuorukaisesta ja aikuisesta miehestäkin tuntui kun hän oli äidilleen näkymätön. "Hän ei halua katsoakaan minuun. Joka kerta on yhtä järkyttävää, kun näen hänen kääntävän katseensa pois. Kun hän ei ole minusta tietävinäänkään, vaikka istun aivan hänen vieressään. Tuntuu kuin kehon lävistäisi sähköisku."

Aikuisena Alex yrittää monin tavoin auttaa äitiään, mutta äiti torjuu avun kerta toisensa jälkeen. Kunnes fyysinen kunto on niin huono, että hoitoon on alistuttava. Ennen kuolemaansa äiti raitistuu ja Alex saa äitinsä ”takaisin”. Kaikella tavalla koskettava ja vaikuttava kirja. Auttaa ymmärtämään mitä tarkoitetaan kun sanotaan että alkoholismi on sairaus. 

     


sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Sylvi Salonen - viimeinen diiva

Mielessäni on häivähdyksenomainen muistikuva tyylikkäästä ja uljasryhtisestä näyttelijä Sylvi Salosesta Tampereen Työväen Teatterin lähellä joskus 1960-luvun alkuvuosina. Sylvi Salonen (1920 – 2003) ei jäänyt keneltäkään huomatta – ei näyttämöllä eikä siviilissä. Pirkko Vekkeli ja Ismo Loivamaa ovat kirjoittaneet nimihenkilöä kaihtamatta ihailevan teoksen Sylvi Salonen. Viimeinen diiva. Elämäkerta (Minerva 2017,  249 s.). 
  
Porilainen nuori tyttö hakeutui teatteriin ja pääsi esiintymään 14-vuotiaana. Siitä alkoi pitkä ja hieno ura. Vuonna 1943 Sylvi Salosesta tuli Tampereen Teatterin näyttelijä ja muutaman vuoden kuluttua hän siirtyi Tampereen Työväen Teatteriin. Siellä on kehittyi ja kasvoi näyttelijänä Eino Salmelaisen siipien suojassa.

Kirja kertoo taitelijan elämänvaiheet sopivan perusteellisesti. Tarinat tuovat hyvin mieleen jokaisen niistä esityksistä missä olen nähnyt Sylvi Salosen näyttelevän. Puhumattakaan hänen tv-rooleistaan, jotka monella tapaa ovat meidän kaikkien omaisuutta. Kukapa varttuneempi kansalainen ei muistaisi Sylvi Emmi Viléninä Tankki täyteen tv-sarjassa!

Diivamaisuus on asia, joka aina yhdistetään Sylvi Saloseen, mutta omalla toiminnallaan ja elämänasenteellaan hän loi ympärilleen diivamaisen ilmapiirin.  Salonen oli myös melko taitava talousasioissa, joten hänen elämänasenteellaan oli tästäkin näkövinkkelistä katetta. Hän osasi myös solmia suhteet ns. tärkeisiin henkilöihin. Listalla oli väkeä presidenteistä alkaen!  

Sylvi Salosen persoonan syventämisessä ovat hyvin ansiokkaita kirjaa varten tehdyt Sylvi Salosen työtovereitten ja muiden läheisten haastattelut. Vaikka hän oli hyvin kärkevä lausunnoissaan ja tokaisuissaan, ei kukaan halua muistella häntä pahalla.

Ensimmäinen reaktio kun sain tietää että Sylvi Salosesta on kirjoitettu uusi elämäkerta oli hämmästys, onko jotain jäänyt aikaisemmissa teoksissa kertomatta. Kysymyksen asettelu oli väärä. Kirja on hyvin antoisa ja kukkuroillaan mukaansatempaavia tarinoita teatterin maailmasta.

Todellinen aarre tamperelaisille teatterin ystäville!        


keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Heidi Köngäksen Sandra

Heidi Köngäksen Sandrassa (Otava 2017, 285 s.) näyttelijä saa käsiinsä isoäitinsä vanhoja papereita. Klaaraa on aina kiehtonut vanha valokuva, josta hän tunnistaa isoäitinsä ja -isänsä. Klaaran lisäksi romaanissa ovat kertojina päähenkilö Sandra ja Sandran käly Lyyti.

Sandra ihastuu ensisilmäyksellä uudessa palvelupaikassaan komeaan renkiin. Heistä tulee pari ja Jannen toimeliaisuuden ansiosta he saavat oman torpan vilkkaasti liikennöidyn maantien varteen. Torpan paikka koituukin heidän kohtalokseen. Ruoveden ja Vilppulan rajamailla soditaan kiivaasti talvella 1918. 

Janne ajautuu punaisten puolelle tavallaan vahingossa. Hänen isänsäkin vahgitaan kotikulmillaan ja tapetaan. Janne päätyy vankileirille ensin Hennalaan ja sitten Lappeenrantaan.   

Romaani kertoo riipaisevalla ja koskettavalla tavalla siitä miten Sandra selviytyy nälästä ja ahdingosta viiden lapsensa kanssa. Heidi Köngäs kertoo vuoden 1918 tapahtumista naisten silmin: Jannen äidin, vaimon ja sisarien. Naisten kertokyky joutuu äärirajoille, mutta he selviytyvät. Klaaran tehtävä on peilata omaa elämäänsä sata vuotta sitten eläneiden naisten elämään ja kohtaloihin. 

Kärsimyksille ja sodan mielettömyydelle ei löydy selitystä. Niin vain tapahtui. Ei sillekään että talolliset kääntävät täysin selkänsä ja mielensä punakapinaan osallistuneiden miesten perheille ja heidän hädälleen. Lastenkaan ahdinko ei heidän mieltään muuta- 

Heidi Köngäs osaa vangita lukijan kertojiensa kokemusten keskelle hienosti. Maltillisesti hän kuvaa hätää, puutetta ja kaikenlaista ahdinkoa. 

   

Hannele Cantell: Sekunnit ennen kaatumista

Hannele Cantellin Sekunnit ennen kaatumista (Tuuma 2022, 237 s.) on rehellinen ja tarkka kuvaus miten elämä muuttuu kun sairaus yllättää. Ca...