Petra Rautiaisen Tuhkaan piirretty maa

 Lappi oli kirjasyksyn kuuma aihe. Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa keräsi kiitosta. Kuopion kaupungin jakaman Savonia-kirjallisuuspalkinnon voitti Pohjois-Savosta Lapinlahdelta kotoisin oleva Petra Rautiainen. Hänen palkittu esikoisromaaninsa Tuhkaan piirretty maa (Otava 2020, 298 s.) on tärkeä ja upea kirja. Kaikki alkaa talvella 1944 ja päättyy 1950.

Maailmaa nähnyt toimittaja lähtee Lappiin kirjoittamaan juttuja Lapin uudelleenrakentamisesta. Samalla hän voisi etsiä sodassa kadonnutta aviomiestään. Näissä kahdessa tehtävässä Inkeri näkee kaiken sen kauheuden mitä Lapin sota ja sen jälkiselvittelyt pitävät sisällään. Asioita, joista on vaiettu.

Julmuudet mitä Lapsissa sodan loppuvaiheissa ja sen päätyttyäkin tapahtuivat eivät tapahtuneet vain saksalaisten organisoimina. Yhtä julkeita ja julmia olivat monet suomalaiset upseerit ja sotilaatkin. Vankileireillä vankeja tapettiin, silvottiin, näännytettiin nälkään tai työhön.

"Puolasta tuli meille paljon vankeja. Sen oli tarkoitus näyttää tavalliselta vaihtokaupalta. Suomalaiset vaihtoivat mielellään neuvostovankeja suomensukuisiin, joita natsit olivat saaneet kiinni. Natsit ottivat juutalaisia, homoja, serbejä, mustalaisia, ketä ikinä", kertoo sodan jälkeen poliisin tehtävissä oleva Koskela. Hänen mielestään oikea sota käydään ihan jossain muualla kuin etulinjassa." 

Saksalaisten rotuoppi tarttui moneen suomalaiseen, etsittiin ideologisia ja rodullisia vihollisia. Ilmi selvästi saamelaiset edustivat alempaa rotua, josta olisi hyvä päästä eroon tai ainakin heidät piti suomalaistuttaa. Romaanin päähenkilöt suhtautuvat saamelaisiin myötämielisesti. Erityisen eloisa ja ihailuakin herättävä henkilö on nuori Bigga-Marja, puhumattakaan hänen isoisästään Pierasta.    

Romaanissa on monta rinnakkaista tarinaa, on monta kertojaa. Tapahtumat on sidottu aikaan, vaikka ei aikajanakaan ole rikkumaton. Henkilötkään eivät välttämättä ole niitä, joiksi heitä aluksi luulee. Lapin luonto on luontevasti tasapainottamassa kaikkea pahaa, mitä ihmiset saavat aikaan.   

Viimeistelty ja koskettava esikoisromaani. Kirja on saanut myös kansainvälistä huomiota. Kirjan oikeudet on myyty kymmeneen eri maahan.   

 

Antti Heikkisen Einari

Tiesin, että metsäkoneita valmistava Ponsse on iso yritys ja sillä ansioitunut perustaja ja omistaja. Antti Heikkisen Einari, Ponssen perustajan Einari Vidgrenin elämä (WSOY 2020, 352 s.) kertoo eloisasti ja mukaansa tempaavasti 14-vuotiaana savottatöissä uransa alkaneen Einarin aikaansaannoksista. Einarin (7.7.1943-26.10.2010) lapsuus ja varhaisnuoruus oli vieremäläisessa metsämiehen mökissä hyvin vaatimatonta. Kirjan ansioita on sekin, että se kuvaa hyvin sitä millaista elämä Pohjois-Savossa on milläkin vuosikymmenellä Einarin elämän aikana ollut.  

Omalla lahjakkuudellaan ja periksiantamattomuudellaan Einari saavutti paljon: tarjosi töitä kymmenille, kehitti metsäkoneita, harrasti ralliautoilua ja ravihevosia – oli niissäkin hyvä. Yksityiselämän kiemuroissa olisi voinut mennä paremmin. On lähes käsittämätöntä, että kansakoulupohjalta joku kykenee suunnittelemaan ja valvomaan kun oman kylän taitava seppä rakentaa metsäkoneen millaista ei Suomessa ole kukaan aikaisemmin osannut tehdä.

Einari tarvitsi avukseen ihmisiä, jotka luottivat häneen. Hän oli myös taitava taivuttelemaan sitkeästi lainanannosta kieltäytyviä pankinjohtajia. Einarin nuoruudessa ja varhaisemmassa aikuisuudessakaan ei puhuttu verkostoitumisesta. Mutta sitä Einari oli taitava harrastamaan.

Kun Einari Vidgren oli vastaanottamassa tasavallan presidentin viennin edistämispalkintoa 2004, oli vaikea uskoa että Einarin suurin haave savottatöiden alkuvaiheessa oli traktorin saaminen. Isä-Jooseppi ei heti poikansa innostukseen mennyt mukaan, mutta antoi lopulta periksi. Eikä joutunut koskaan päätöstään perumaan.  

Vaikka sukujuuriani on Pohjois-Savossa, on sikäläinen murre tuntematonta, mutta sen kuunteleminen kirjailija Antti Heikkisen  lukemassa äänikirjassa oli leppoisaa ja toi kirjan ihmiset aivan toisella tavalla tutuiksi ja lähellä kuin kirjakielisessä juttelussa.

”Jo veikkonen oon. Senkun otatte lomppija, kunhan vuan ootta uamulla tolopillannu ettekä haise rankille siellä Valmetin ja Lokomon herrain seurassa.” Näin Einari neuvoi kavereitaan, kun hän veljensä ja luottokuskinsa kanssa oli tullut Vieremältä esittelemään PonssePazia metsäylioppilaiden koollekutsumaan metsäkonenäytökseen Helsingin Myllypuroon. Kirjoitettuna murre tuntuu hankalammalta kuin Heikkisen lukemana.  

Ei tarvitse tietää metsätöistä eikä -koneista mitään, silti on helppo pitää tästä kirjasta. Einari on monella tavalla ihailtava henkilö, mutta Heikkinen ei päästä miestä kirjassa helpolla. Huonot teot ja tapahtumat ovat mukana siinä missä huippuhetketkin, mutta vastoinkäymisillä ei herkutella eikä niistä ole rakennettu mitään sensaatioita. Ja outoihin asioihin on välillä hauska ja höydyllistä paneutua.         

 

Lumoava Anni Kytömäen Margarita

         Kipu pysyy poissa. Virta hyräilee ympärilläni. Aavistan lajitoverit, yksi         on melkein vieressä. Epäröimättä astun lähemmäs. Joen avaruus on         laaja ja vieras, mutta kuoren suojassa en pelkää mitään.

Anni Kytömäeltä on julkaistu kolme romaania. Niistä esikoinen, Kultarinta (2014) oli Finlandia-ehdokkaana ja keräsi lukuisia palkintoja. Toinen romaani Kivitasku (20179 ylti myös palkinnoille. Kytömäen uusin  romaani Margarita (Gummerus 2020, 582 s.) on Finlandia-palkintoehdokkaana.  Esiraati perusteli valintaansa: ”Teksti asettuu suomalaisten luontokirjailijoiden perinteeseen kaunokirjallisesti korkeatasoisella otteella,  lukijansa älynystyröitä hieroen.”

Margarita on luontoromaani, mutta se on paljon muutakin. Se on kertomus sodan turmelemista ihmisistä, 1950-luvun Suomen yhteiskunnallisesta murroksesta ja luonnosta, jota arvostamme, mutta jota samalla tuhoamme. Niin kuin romaanin metsähoitaja Antti – yksi kirjan kertojista kulkee pitkin Suomea määräämässä mikä metsä kaadetaan ja mikä säilytetään, mielensä sopukoissa hän haluaisi säästää kaikki metsät.

Rintamalta saamme Mikon kautta kuulla miten turhauttavaa kaikki on. Mikon suhde sotaan ei muutu vaikka sota loppuu. Mikä tarkoitus on sillä että vapaaehtoisena lääkintämiehen hommiin lähtenyt yli-ikäinen mies kuolee haavoituttuaan, kun häntä ja muita potilaita ollaan siirtämässä sairaalaan. Ambulanssin sisälle virtaa ajon aikana häkää ja kaikki potilaat kuolevat, niin Sennin isäkin, se yli-ikäinen.   

Senni asuu kauppalassa, jossa kaikki tuntevat toisensa ja etenkin heidät jotka työskentelevät kylpylässä tai kasinolla. Senni on kylpylässä hierojana, ammatissa joka siirtyi hänelle kun isä kuoli. Sennin kautta tutustumme kylpylän vieraisiin, heidän fyysisiin vaivoihinsa, mutta myös muihinkin vaivoihin. Senni on oppinut isältään, miten kuunnelle asiakkaita oikealla tavalla. Sennin kohtaloksi koituu hyökyaallon tavoin kohdalle tullut rakkaus, joka aluksi voittaa kaiken, mutta joka lopulta on nujertaa Sennin. 1950-luvulla ei osattu hoitaa ei-tavallisia sairauksia samalla tavalla kuin nykyisin.

Kylpylän toiminta uhkaa loppua. Senni näkee sanomalehdessä uutisen, jossa kerrotaan että lääkintävoimistelijoiden yhdistys aloittaa Helsingissä koulutuksen, jossa perehdytetään poliopotilaiden hoitoon. Senni tietää että tässä on hänen tehtävänsä. Hän ei pelkää tartuntaa, vaan haluaa lähteä auttamaan.

Kirjan tarina on kiehtova, henkilöt nivoutuvat yhteen välillä merkillisten, sattuman siivittämien yhteensattumien kautta - mutta romaanissahan kaikki on mahdollista ja 1950-luvun Helsinki oli niin pieni paikkakunta, että kaikki tunsivat kaikki, romaanissa sivistyneistö ja lukenoisto tuntee toinen toisensa.

Kylpyläkaupungista Helsinkiin muuttanut Sennin ystäväpariskunta ja Antin metsätöissä työskentelevät metsurit edustavat Margaritassa työväenluokkaa. Senni seilaa kahden luokan välissä.  

Kirjassa on keskeinen rooli simpukoilla, jotka elävät, ovat toisten armoilla ja kuolevat – niin kuin me ihmisetkin. Simpukoiden kohtalo on sidoksissa kirjan henkilöiden elämänkulkuun. Simpukat elävät, mutta joutuvat ihmisten mielivallan kohteeksi, pelastuvat tai kuolevat.

Virta lipuu tänään rauhallisemmin kuin eilen. Vettä on jälleen helppo seuloa. Viestit ovat vaimenneet, tuntematon on kadonnut hänen ympäriltään. Hän hengittää ja syö mutta ei palaa ennalleen. Ruumis on lämmin ja täysi.  

 

On ihastuttavaa että on kiehtovia romaaneja, jotka ottavat ensi sivulta lähtien tukevan otteen lukijasta. Sivumäärä ensin hätkähdyttää, mutta onneksi kirja on painettu ohuelle silkkimäiselle paperille, ekologisimmalle, mitä markkinoilla on saatavissa. Kirjan kuulas ja kaunis kieli kruunaa kaiken. Sivuja ei olekaan yhtään liikaa, pikemminkin päinvastoin.

Räpyttelen sumun pois, suoristan selän ja tartun rattiin tukevammin. Näin käy joskus, yömyöhäinen ajomatka sykertää sydämen ja avaa mieleen huokosia. Silloin voin samanaikaisesti kaivata yksinäisyyttä ja Teaa, tai jotain miksi Tean kuvittelin, elämää jota en tahtonut, mahdollisuutta olla joku muu tai tehdä matkaa iäti, pysyä välitilassa, turvassa kuolemaan päättyvältä ajalta.

Maltilla mukana monessa  

 Tämä syksy on elämäkertojen luvattua aikaa. Niitä on julkaistu tavallista enemmän ja yhä useampi kirja kertoo nuorista julkkiksista, joiden elämänpolku on vielä kesken, mutta joiden tekemiset ja tekemättä jättämiset kiinnostavat. Nyt tiedän entistä enemmän Tero Pitkäsen, Kirsti Paakkasen, Heidi Herala, Timo Sarpanevan, Tarja Halosen, Claes Andersonin elämänkulusta ja saavutuksista.  

Näistä suosikkini on Katri Merikallion Tarja Halonen, Erään aktivistin tarina (Into 2020, 175 s.). Olen syntynyt samana vuonna kuin Halonen, mutta kansalaisjärjestöissä mukana oleminen on minulla paljon kapea-alaisempaa kuin hänellä. Vanhin tyttäreni syntyi kun olin opiskelija, se hillitsi osallistumista. Huippuaktivistin ohessa tarvitaan meitäkin jotka puuhaamme pienissä ja näennäisesti vähäpätöisemmissä hankkeissa.  

Erään aktivistin tarina on ilahduttavan raikas ja kohteensa näköinen elämäkerta. Vaikka Tarja Halonen on ollut hieno juristi, kansalaisaktivisti, poliitikko, presidentti ei kirja ole pelkkää suitsutusta ja kehumista – monien elämäkertojen perusvika. Monella tavalla ansioitunut ja maailman oikeudenmukaisuuden eteen työtä tehnyt Halonen ei olisi voinut saada parempaa kirjaa itsestään. Politiikan tapahtuminen muisteleminen, kun päätekijänä on yksi ja sama henkilö on hyvin antoisaa ja avartavaa.

 Jälkeenpäin on hienoa havaita miten monipuolista elämänkokemusta monelta eri saralta Tarja Halonen keräsi. Hänestä ei millään voi sanoa, että hän olisi määrätietoisesti rakentanut poliittista uraansa. Häneen pätee sanonta ”oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan”. Moni Halosen paikka oli aikalaisten mielestä väärä, mutta pidemmällä aikavälillä osoittautunut oikeaksi.

Kirjan ihastuttava motto on Halosen äidiltään saama ohje: ”Jos jokin asia on väärin, pitää tehdä työtä, että asiat muuttuvat paremmaksi.” Halonen on useilla elämänsaroilla ja monissa tehtävissä toteuttanut tätä äitinsä ohjetta. Asioiden paremmaksi tekemisessä on tarvittu aimo annos rohkeutta ja itsepäisyyttä ja sen unohtamista voiko naisena tehdä näin. Helsingin Kalliossa kasvanut Halonen on upealla tavalla osannut eläytyä ja asennoitua kansalaisiin, joiden elinolosuhteet eivät ole olleet kovinkaan kelvollisia. Hän on halunnut auttaa ja myös auttanut. Hänen rakas harrastuksensa on teatteri.

 

Halonen sanoo katsoneensa niin paljon teatteriesityksiä, että on alkanut nähdä monia käymiään keskusteluja ja tapahtumia ikään kuin teatterikohtauksina. ”Olenkin sanonut joskus politiikasta, että olipa se melkoinen näytelmä. Joskus tulee tunne, että pitäisi kirjoittaa politiikasta näytelmä, sillä moni politiikan tapahtuma on oikeastaan ihan valmis kohtaus.”

Pitkät keihäskaaret

Tero Pitkämäki kuuluu niihin elämäkerran saaneisiin, joiden ura on tavallaan vielä kesken. Keijo Leppäsen kirjoittama Keihäsmies, Tero Pitkäsen elämä (Tammi 2020, 231 s.) on tarina Suomen parhaimmista keihäänheittäjästä, määritelmä on omani ja samalla tavalla ajattelee moni muukin. Olen seurannut miehen innostamana Teron huikeaa uraa. 

Lisävärinsä Teron elämäkerran lukemiseen antoi sekin, että sukulaistytön urheiluharrastuksen ja kilpailemisen ohessa tutustuin jo nuorten sarjoissa mitaleja kahmineen Niina Kelon saavutuksiin. Kun Junior-games kisoissa Tampereen Pyrintöläiset olivat nähneet järvenpääläisten tulleen kisapaikalle, kuului tyttöjen suusta pettynyt huokaus, Kelon tytöt tulivat. Jo etukäteen tiedettiin mihin voitot menevät. Niina Kelosta tuli menestynyt 7-ottelija.

Tero Pitkämäki on elämäkertansa esittelyissä sanonut, että hän on halunnut rikkoa käsitystä kiltistä ja kurinalaisesta urheilijasta. Omien sanojensa mukaan hänkin on osannut repäistä. Varmaan onkin, mutta ei liene paha vaikka Tero monella tavalla kuuluu miesjoukkoon, jolle laitetaan otsikko ”joka äidin unelmavävy”.

Sinnikäs ja tunnollinen harjoittelija on saavuttanut urallaan paljon. Kummallista miten mieleen jäävät usein ne muutamat epäonnistumiset mitä urheilijan uralle on sattunut. Olimme Yhdysvalloissa elokuussa 2005, jolloin Tero Pitkämäen oli ennakkokäsitysten mukaan määrä voittaa keihäänheiton MM-mestaruus. Vävy oli virittänyt tietokoneelle sivut, joilta saatoimme seurata keihäskisaa, mikään tv-kanava ei USA:ssa kisoja seurannut. Kun Teron kolmas heitto oli ohi, mies vetäytyi omiin oloihinsa, käväisi vain katsomassa mikä oli lopputulos. Siinä ei paljon puhuttu. Kirjaa lukiessa tuntui hyvältä, että Tero itsekin oli surrut epäonnistumistaan.

Tämän yhden epäonnistumisen ohella Pitkämäki on tarjonnut ihailijoilleen omia hienoja kokemuksia. Väistämättä en välty miettimään onko mahdollista että jostakusta Ninan ja Teron kolmesta lapsesta tulisi hyvä yleisurheilija.

Keijo Leppänen kertoo Pitkämäen elämänvaiheista ja urheilusaavutuksista maltillisesti ja mukaansa tempaavasti. Kirjassa ei ole tarpeetonta suitsutusta, vaan rehtiä elämänmakua ja päähenkilön arvostamista.

 

Kun Heidi Herala kyllästyi farsseihin

Heidi Herala on valovoimainen näyttelijä, energiapakkaus ja suorasukainen kertoja. Liisa Talvitien Teatteria koko elämä (Tammi 2020, 356 s.) on pikkasen turhan siloiteltu kertomus neljännen polven näyttelijästä. Heidin räväkkä ääni olisi saanut kuulua vähän enemmän. Lapsuus, nuoruus ja opiskeluaika käydään aika perusteellisesti läpi. Mielenkiintoista luettavaa on kaikki se mikä kertoo nelilapsisen perheen elämästä, kun molemmat vanhemmat ovat näyttelijöitä.   

Monipuolinen näyttelijä on ehtinyt uransa aikana paljon. Kiitosta hän on kerännyt erityisesti komidiennena.

Komedioissa ja farsseissa hän hallitsee nopean reagoinnin, hän käyttää kehonkieltään huumorilla ja osaa heittää vastarepliikin sekunnilleen oikealla hetkellä. Hänellä on myös luontainen komiikan taju. Sen hän on perinyt vanhemmiltaan, ja se on osa hänen persoonallisuuttaan.       

Vähitellen farssit alkoivat tympäistä Heidi Heralaa, ennen kaikkea häntä kyllästytti omat keinonsa näytellä. Tästä huolimatta hän sai  kiitosta farsseissa. Nyttemmin kiitoksia on sadellut oman pojan Lauri Maijalan ohjaamassa Tsehovin Kirsikkatarhassa sekä Rosa Liksomin Everstinna -romaanista Susanna Airaksisen muokkaamassa ja ohjaamassa esityksessä. Rosa Likson on saanut inspiraation kirjaansa kirjailija Annikki Kariniemen elämästä. Kirjailija myöntää että kaikki kirjan tapahtumat eivät ole oikeasti tapahtuneet, mutta ne olisivat kuitenkin voineet tapahtua. 

Heidi Herala on lavalla yksin kaksi tuntia, hetkeäkään hän ei ole paikallaan. Hän näyttelee niin huikeasti, että katsojan sanat ja kiitokset loppuvat. Samaa elämännälkää ja voimaa mitä everstinna uhkuu, löytyy myös Heidi Heralasta – niin näyttämöllä kuin sen ulkopuolellakin. Ilahduttava uutinen on että Everstinna palaa Helsingin Kaupunginteatterin ohjelmistoon ensi keväänä.

Kirja on tulvillaan hauskoja sattumuksia ja tapahtumia. Heidi Herala kuvaa suorasukaisesti monia asioita ja ihmisiä. Erityisellä lämmöllä hän kertoo elämänikäisestä rakkaudestaan Seppo Maijalaan ja heidän neljään lapseensa.

Elämäkertoihin on hiipinyt tapa kertoa  sellaisenaan mitä kanssaihmiset ajattelevat kirjan päähenkilöstä, haastatteluja ei käsitellä millään tavalla. Kovin syvälle ei toisen persoonaan tällä tavalla paneuduta. Positiivista kirjassa on ettei lukijaa uuvuteta täysin erilaisten roolien luetteloinnissa, niitähän vuosikymmenien uran näyttelijänä tehneellä Heralalla riittää.     

 

 Lumoavat kuvat

 Marjatta Sarpaneva on kirjoittanut hienon elämäkerran miehestään Timo Sarpanevasta (1926-2006). Timo Sarpaneva, Taide ja elämä (Tammi 2020, 303 s.) on matka taiteilijan yksityiselämään, luomisvoimaan, taiteeseen ja maineeseen. 

Sarpanevan aikaansaannokset ovat huikeita. Materiaalina on kangas, paperi, lasi, metalli, ihan mikä tahansa. Hän on tehnyt käyttöesineitä, taideteoksia, ryijyjä, vaikka mitä. Ilahduttavan seikkaperäisesti Marjatta Sarpaneva kuvaa sitä työtä mitä Timo Sarpaneva teki lasitehtaiden taitavien lasinpuhaltajien kanssa. Marjatta piirsi vuosikausia miehensä työt puhtaaksi, joten hän todella tietää miten monien mutkien takana useasti taiteilijan luomusten toteuttaminen oli.

Kirjan teksti on välillä hyvin henkilökohtaista ja ihailevaa, välillä analyyttisen asiallista. Kirjan kuvitus on upeaa. Kuvien avulla avautuu maailma, jota Timo Sarpaneva taiteellaan rakensi. Hieno lahjakirja suomalaisesta muotoilusta kiinnostuneelle.   

 Mahtava tahtonainen

Ulla-Maija Paavilaisen Suurin niistä on rakkaus (Otava 2020, 346 s.) on uhkea kertomus Kirsti Paakkasen elämästä ja huikeista saavutuksista. Kirjaa lukiessa tuli tarpeettoman usein olo, että nyt olen kurkistamassa siihen maailmaan, mitä Kirsti Paakkanen loi ympärilleen ja josta elämäkertakirjurilla on lupa kertoa juuri se, mitä sankari itse haluaa.

En väheksy millään tavalla Kirsti Paakkasen saavutuksia – pikemminkin päinvastoin, mutta kirjan kokonaistyyli on vaikeasti sulatettavissa. Vai onko kyseessä vain suomalainen kateus, meidän vääränlainen vaatimattomuutemme ja käsityksemme että kukaan ei saa ylenpalttisesti kehua itseään.

Kirjan eittämätön ansio on siinä miten se kuvaa Paakkasen tietä rauhanlujaksi bisnessnaiseksi.

Erilainen elämäkerta

Raija Orasen Toinen mies – Risto Ryti (Otava 2020, 311 s.) on yhtä kiinnostava ja kiehtova kuin hänen muutkin  aikaisemmat suurmiehistä kirjoittamansa romaanit. Toinen mies ei ole elämäkerta, mutta se on elämänkerranomainen ja valottaa uudella tavalla Rytin persoonallisuutta.

Kirjassa presidentti Risto Ryti muistelee elämäänsä, samalla tavalla yksinpuheluna Mauno Koivisto Orasen Manu -romaanissa. Tietysti kirjan hengen mukaisesti Ryti selittää asiat niin kuin hän ne koki. Osan päätöksistä hän myöntää tehneensä vastoin omaa vakaumustaan pelastaakseen isänmaansa. Kirja johdattaa lukijansa keskelle monia poliittisia tapahtumia. Etenkin 1930-luvun ja sota-ajan tapahtumista ei koe koskaan saavansa liikaa tietoa.   

Rytin persoonallisuus tulee parhaiten esille kun Oranen kuvaa raudanlujan poliitikon tunteita vaimoonsa Gerdaan. Miehestä paljastuu ihania helliä tunteita ja tapoja.

Claes Andersonista olen jo kirjoittanut aikaisemmin.

  

 

Miika Nousiaisen Pintaremontti

Syksyn liikuttavin, hellyttävin ja viihdyttävin on monella tapaa Miika Nousiaisen Pintaremontti (Otava 2020, 365 s.).  Kriitikko Suvi Ahola (HS 16.9.2016) nimesi Nousiaisen neljännen romaanin Juurihoidon hyvinämielenromaaniksia ja samaa luokitusta käytti myös Pintaremontin kriitikko Noora Vaarala (HS 18.10.2020). Molemmissa romaaneissa ollaan ajan hermolla, kerrotaan lmiöistä ja meistä ihmisistä sen kaiken keskellä. Vaikka osa Pintaremontin asioista on rankkoja, on romaanin perusvire toiveikas ja paikka paikoin jopa hulvattoman hauska.

Pintaremontissa on viisi kertojaa: Seija, äiti; Henna, tytär; Sami, poika; ja Samin ystävät Markus ja Pesonen. Kaikki alkaa hautajaisista. Seijan mies, Hennan ja Samin isä on kuollut. Kukaan kolmesta ei muistele erityisellä lämmöllä vainajaa, pikemminkin he kummaksuvat kun työtoverit ja ystävät erilaisista harrastuksista ylistävät vainajaa innolla ja myönteisellä mielellä.

Viimeinen myötämielisyys katoaa Samilta siinä vaiheessa, kun sukulaiset aloittavat päivittelynsä kun Sami ei vieläkään ole löytänyt elämänkumppania. Mitään muuta ei Sami niin kiihkeästi kaipaa kuin tulevien lastensa äidin tapaamista. Henna loukkaantuu ja poistuu hautajaisista ovia paiskoen, kun äiti aloittaa – ties monenko kerran – päivittelynsä siitä miksi Hennalla ja Esalla ei ole lapsia. Hän niin kaipaisi lastenlapsia, etenkin kun paras ystävätär Sinikka lähettelee hänelle ihanien lastenlastensa kuvia.

Samin innokkuutta päästä isäksi ei horjuta, vaikka hän on perin pohjin perehtynyt siihen millaista on yksinhuoltajaisän elämä kolmen, vilkkaan, eläväisen, alle kouluikäisen tyttären kanssa. Lasten äiti on sairastunut psyykkisesti kolmannen lapsen syntymän jälkeen eikä yksinkertaisesti kykene olemaan äiti lapsilleen. Lapsiperheen kuvaus on ilahduttavan sarkastista ja hauskaa. Markus on perehtynyt vaatemerkkien yksityiskohtia myöten isänä olemiseen.

Sami saa niskoilleen moottoripyörä-jengin vihat kun hän tuohtuneena kaataa yhden jengiläisen moottori pyörän. Sami pakoilee paikkoja joihin hän olettaa jengiläisten syöksyvän toteuttamaan viestiensä uhkaukset. Markuksen ja tyttöjen koti on hyvä turvapaikka ja työpaikallekin paras livahtaa takakautta.

Henna ”pakottaa” miehensä lapsettomuushoitoihin ja joutuu kerta kerran jälkeen pettymään. Lasta ei vain kuulu ja Esa ei jaksa innostua lapsettomuusklinikan palveluista eikä adoptiosta. Hyvin ei tällaiselle suhteelle voi Nousiaisen kirjassakaan käydä.

Oman riemastuttavan tarinan kirjaan tuo Pesonen, joka on uhrannut elämänsä vanhempiensa hoitamiseen. Välillä on melko mahdotonta venyä syöpää sairastavan isän tukemiseen ja muistisairaan äidin jokapäiväisestä elämästä huolehtimiseen. Eronneet vanhemmat kun kaipaavan hoitoa ja apua kumpikin omalla tahollaan. Isän kuoleman jälkeen Pesonen omistautuu äidilleen ja hänestä tulee äidin omaishoitaja..

Samaan aikaan leskeksi jäänyt Seija pohtii millaista uutta elämää hän voi nyt viettää, kun Martti ei ole määräämässä kaikesta. Pesonen ainakin tarvitsee tukea ja olkapäätä, mitä vasten välillä lepuuttaa itseään. Ei Pesosen omaishoitajan ura kovin pitkään kestä, joten Pesonen ehtii aina vain enemmän ja enemmän uhrata aikaansa Seijan viihdyttämiseen.

Romaani on tulvillaan aikamme omituisuuksia ja ilmiöitä, jotka kaikki kulminoituvat hyvinvointibloggaajan palstalla Pintaremontti. Bloggaajan elämässä kaikki on niin kohdallaan kuin vain voi olla. Tyttären 8-vuotissynttäritkin pidetään metsässä mindfullnesin ja joogan merkeissä. Kaikki kirjan viisi päähenkilöä lukevat blogia ja syyllistävä ihan vähän itseään kun eivät osaa elää bloggaajan esimerkin mukaan. Onneksi bloggaajankin tosielämä paljastuu ennen kirjan loppumista.

Miika Nousiainen on itsekin pienten lasten isä ja nykykirjailijoiden tavoin hän myöntää että moni asia on ammennettu hänen omasta elämästään. Ja kaikesta on syntynyt viihdyttävä, huikean hauska ja kaihomielinen kirja, jossa kaikki haluavat rakkautta ja moni sitä saakin, ainakin lopussa.   

 

   

Riitta Kylänpään Utelias mieli Claes Andersonin elämä

 Riitta Kylänpään Claes Anderssonin elämästä kertova Utelias mieli (Siltala 2020, 352 s.) vastaa elävästi ja hienosti siihen kaikkeen mitä Anderssonin lakkaamattomasta uteliaisuudesta seurasi. Pitkään elänyt (82 vuotta)  Andersson ehti elämänsä aikana (1937-2019) käsittämättömän paljon. Hän oli runoilija, kirjailija, muusikko, jalkapalloilija, psykiatri, kansanedustaja, ministeri, isä, puoliso, rakastaja, ystävä.

Monet terapiat ja monta kirjaa omasta elämästään kirjoittanut mies on pystynyt siirtämään elämäkerran kirjoittajalle muistonsa monista sykähdyttävistä tuokioista elämänsä varrella. Oman ikäpolveni lukija on saattanut seurata Anderssonin aikaansaannoksia. Ainakin muistaa missä kaikessa itsekin on ollut mukana. Päällimmäisiksi jää yhteiskunnan monien normien muuttumisen myötä syntyneen vapauden ja mahdollisuuksien röykkiö. Sai ja pystyi tekemään ja kokemaan asioita aivan eri tavalla kuin esimerkiksi vanhempansa, erityisesti äitinsä.

Lahjakas Andersson osasi hoitaa monia asioita yhtä aikaa. Hän eteni lääkärin urallaan omien toiveittensa mukaisesti ja päätyi psykiatriksi. Hän halusi muuttaa maailmaa ja päätyi eduskuntaan ja ministeriksi, jopa Vasemmistoliiton puheenjohtajaksi. Laskujensa mukaan hän istui 14 vuoden aikana 17 000 kokouksessa ilman että sai aikaan mitään merkittävää.

Hän olisi kaiken muun ohella valovoimainen muusikko. Vielä yli 80-vuotiaana hän soitti säännöllisesti. Andersson soitti jazzia Pentti Mutikaisen ja Reiska Laineen kanssa 40 vuotta. Vuosien ajan he soittivat kesä- ja elokuun maanantai-illan Storyvillessä Helsingissä. Mutikainen muistelee miten monet kuulijat vertasivat heitä vanhaan pariskuntaan. ”Me ei puhuttu mitään, me vain soitimme”. Kymmenen vuotta miehet soittivat viikottain Kaivopuiston kahvilassa. Klarinettia soittava Klaus Järvinen täydensi usein trioa. Klassista musiikkia hän esitti Julia Korkmanin kanssa – myös vuosia ja elämänsä loppuun asti.       

Andersson on helppo luokitella isänä oman sukupolvensa ja yhteiskuntaluokkansa edustajaksi. Lapsia on useita, äitejä on monta, isä jää lapsilleen kaukaiseksi. Aikuisena isä ja tytär tai poika saattavat tehdä asioita yhdessä. Anderssonilla lapsia oli kuusi ja lastenlapsia kymmenen. Tyttärensä Henriikan - näyttelijä, kirjailija - kanssa hän kirjoitti kaksi ilmastoaiheista kabareeta Viirus-teatterille. Andersson kirjoitti elämänsä aikana kolmekymmentä näytelmää. Jalkapallo yhdisti isää ja Ville-poikaa. Ville Andersson oli isäänsä lahjakkaampi jalkapalloilija. Hän on pelannut Suomessa ja Ruotsissa. Jalkapalloilijan uran jälkeen hän on työskennellyt diplomaattina. Lapsista neljäs Johanna on ammatiltaan psykiatri.  

Kirjan monet Anderssonin runot, useimmat Pentti Saaritsan suomentamia monipuolistavat elämäkertaa hienosti. Runoteoksia ilmestyi vuosien varrella kaiken kaikkiaan 24.

Aurinko on sammuttanut lampun

Lapsenlapset ovat menneet nukkumaan

Illan hämy on viskannut kankaansa niityn

vihanneshäkin ylle

Istun viinilasi edessäni ja tunnen miten

lieju täyttää taas laskimot

Korkeapaine sydämessä jatkuu, ihmiskunta

vetää henkeä

Moni kuolee varhain

Olemme systeemin orjia, elämme niin

että moni kuolee sen takia

Emme halunneet sitä, mutta emme

halunnet mitään muutakaan

 

Runo on kokoelmasta Maanalainen näkötorni (2018) ja sen suomentanut Jyrki Kiiskinen.

 Riitta Kylänpää on kirjoittanut Anderssonista mielenkiintoisen, hienon ja hyvin kattavan elämäkerran. Anderssonin ääni kuuluu kautta kirjan. Kylänpää on hyvin tavoittanut Anderssonin nöyrän ja ymmärtävän suhtautumisen itseensä ja kaikkeen muuhunkin.  

 

Kjell Westön Tritonus

 Kjell Westön miehet ovat hänen uusimmassa romaanissa Tritonus (suom. Laura Beck, Otava 336 s.) liki kuuskymppisiä, elämässään eksyneitä ja yksinäiseksi itsensä tuntevia. Yksinäisyys on suhteellista kun tähtikapellimestari Thomas Brander matkaa pitkin maailmaa, on ihailijoiden ja kollegojen ympäröimä, mutta missään hän ei viihdy. Rauhaa ei tuo nuori viulisti-rakastettukaan. Pikemminkin päinvastoin. Branderia ollaan vaatimassa tilille siitä mitä hän on vuosien varrella tehnyt lukemattomille naisille työyhteisöissä. Mies ei ymmärrä tehneensä mitään väärää.

Elämän ongelmat ja tyhjyyden tunteen voi täyttää rakennuttamalla saaristoon upean talon. Näin Brander etukäteen ajattelee. Olisi tilaa ja rauhaa. Rakennustöiden lomassa kapellimestari tutustuu tulevaan naapuriinsa koulukuraattori-kitaristi Lindelliin ja vähitellen myös tämän  Rainbow-bändiin. Lindellin yksinäisyys on alkanut muutama vuosi sitten vaimon kuoltua. Madeleine on monella tapaa Lindellin elämässä läsnä. Madeleine on ollut Raimobow-bändin solisti ja hänen paikkansa täyttäminen on vaikeaa, muiden bändin jäsenten mielestä paljon helpompaa kuin Lindellin.

Miehisessä tarinassa miehistä käytetään sukunimiä, naisia kutsutaan etunimillä. Ehkä se kuvastaa sitä että Tritonuksen miehet eivät enää ole nuoria, joten etunimillä kutsuminen saattaisi tuntua lapselliselta. Miehuudesta on pidettävä kiinni monin tavoin.

Lindell oli laskenut verkot keskelle lahtea lähelle vedenalaista karikkoa. Hän suoristi selkänsä etutuhdolla seistessään. Joka syksy hän oli vähän jäykempi kuin edellisenä syksynä, tasapaino hiukan huterampi, luottamus lihaksiin vähäisempi. Vain tyynellä hän uskalsi seistä selkä suorana ja jalat harallaan kuten oli aina ennen seissyt. Hän mietti milloin ikä alkaisi näkyä musiikissa.

Hiljaisesti etenevä fyysinen rappeutuminen uhkaa kaikkia bändin miehiä sekä Branderia. Musiikki auttaa unohtamaan ikävuosien mukanaan tuomat vaivat, mutta mielen uumenissa väijyy pelko, että myös musiikin tekeminen muuttuu.

Tritonuksessa musiikilla on keskeinen rooli, niin kuin Kjell Westön muissakin romaanissa. Nyt kirjassa ovat mukana riti rinnan klassinen musiikki, jatsi ja viihdemusiikki. Rainbow-bändin pitää soittaa sitä mitä saariston väki haluaa tanssimusiikkina kuulla, muuten keikkoja ei tulisi.

Brander on jo elämässään siinä vaiheessa, että hän joutuu nieleksimään tilanteita, joissa nuoremmat kapellimestarit ovat kysytympiä ja ihailtumpia kuin hän. Hän joutuu myös nöyrtymään ja kestämään sen kun hänen soitostaan tai johtamisestaan kirjoitetaan negatiivisesti ja väheksyen. Branderin on vaikea toipua arvosteluista.

Hän oli hoitanut jäljellä olevat tehtävät, mutta hänen intonsa ei ollut palannut: hän toivoi että sesonki olisi ohi, hän halusi pois.

Pahaa oloa ei helpottanut ajatus, että epäonnistumiset olivat naisten syytä. Brander toivoo että ajatukset selkiintyvät ja kaikki kääntyy paremmaksi kun hän palaa Tritonus-talolleen. Vähitellen saaristo antaa sitä rauhaa mitä Brander on lähtenyt sieltä hakemaan. Hänen on vain pystyttävä kohtaamaan monia elämäänsä liittyviä asioita uudella tavalla.  

Tritonus on kahden miehen Branderin ja Lindellin elämäntarina lapsuus- ja nuoruuskokemuksineen, naisineen, musiikkeineen, lapsineen. Mukana on epäonnistumiset, hyvät ja huonot roolit. Samalla tavalla kuin miesten elämä on välillä irrallaan vähän kaikesta, on romaanissa irtonaisuutta ja ilmavuutta. Hienoa että Westö kirjoittaa muustakin kuin nuorten ihmisten haikailusta. Miehinen kirja miellytti minuakin.   

 

Joen Haahtelan Hengittämisen taito

 

Joel Haahtelan Hengittämisen taidon (Otava 2020, 176 s.) tarina alkaa kun suomalainen nuori nainen on opiskelijavaihdossa Kreikassa 1990-luvun alussa. Ateenan kansalliskirjastossa hän tutustuu lopputentteihinsä valmistautuvaan nuoreen mieheen. He rakastuvat ja asettuvat asumaan Suomeen. Kirjasto jää naiseen, hänestä tulee kirjastovirkailija. Sen sijaan mies ei. Mies ei koskaan sopeudu Suomeen. Rakkauskaan ei muuta todellisuutta. Mies sairastuu psyykkisesti ja ratkaisee kaiken lähtemällä pois. Ikävöimään jää 10-vuotias poika. Kadonnut isä on lapsen mielessä vuodesta toiseen.

”Suljin isän mielestäni pois, mutta ei hän silti hävinnyt, vaan muuttui varjoksi, jolla ei ollut nimeä.” Varjo koostui häpeästä, syyllisyydestä tai epätoivosta ja muuttui vähitellen kyteväksi vihaksi.”

Poika on valmis 24-vuotiaana lähtemään Kreikkaan etsimään isäänsä. Isän olinpaikan tietää hänen veljensä leski. Poika päätyy pienelle saarelle meren keskelle. Siellä on luostari ja sen kolme asukasta, yksi hänen isänsä. Päivien madellessa eteenpäin poika ja isä tutustuvat toisiinsa. Isä selittää, että vaikka hän halusi ottaa yhteyttä poikaan, soittaakin, hän ei vain kyennyt. Päivä päivältä soittaminen tuntui aina vain vaikeammalta.

”Olit siis pelkuri”, toteaa nuori mies isälleen. Isä myöntää, että näin oli. Selitykseksi ei riitä pelkästään sairastuminen. Nyt hän on etsimässä kadonnutta itseään saarella. Saaren iäkäs munkki on kuolemansairas. Poika tutustuu vähitellen munkkien elämänmenoon, loputtomiin rukouksiin, askareisiin, elämän tarkoituksellisuuteen.

Auttaessaan vanhaa munkkia siirtymään paikasta toiseen, poikaa kantaa vanhusta kuin lasta.

Mutta minä pidän tiukasti kiinni ja tunnen viitan läpi kuihtuneet reidet, rahisevat kylkiluut, hänen hapertuvan sydämensä sykkeen. Kuin lumeen putoavien omenoiden ääni. Ja tunnen ruumiin läpi hiljaisen ja lakkaamattoman rukouksen, joka hengittää maailman tahtiin ja pyytää elämään kuin rakkaus olisi meissä.

Kirja houkuttelee lukijankin miettimään elämän tarkoitusta ja sen tarjoamien mahdollisuuksien tarkoituksellisuutta. Kirjan tarina etenee verkkaisesti, on kuin kuorisi sipulia. Välillä vettä tulee silmiin niin paljon, että on pidettävä taukoa.

Haahtelan pienoisromaanit yllättävät ja ihastuttavat, ovat upeita. Hengittämisen taito on hänen 12:s romaaninsa. Kuulas ja kaunis kirja.  

Delia Owensin Suon villi laulu

 Yhdysvaltalaisen Delia Owensin esikoisromaani Suon villi laulu (suom. Maria Lyytinen, WSOY 2020, 416 s.) on lumoava romaani. Romaani on pysynyt  New York Timesin bestsellerlistalla lähes sata viikkoa. Kirjan kannen tietojen mukaan kirjaa on myyty yli kuusi miljoonaa kappaletta.

 Delia Owes on asunut yli kaksikymmentä vuotta Afrikassa ja tutkinut miehensä kanssa Afrikan villieläimiä. Luonto on keskeinen elementti Suon villissä laulussa. Kirjassa eletään Yhdysvalloissa Pohjois-Carolinan marskimailla ja rämesoilla. Marskimaa on lietemaata, joka on suurimman osan aikaa veden alla. Rämesuo on puista suota, yleisin puulaji Suomen rämeillä on mänty.

Suon villin laulun päähenkilö Kya Clark on 7-vuotias vuonna 1952, kun hänen äitinsä lähtee korkokengissään käsilaukkunsa kanssa kotoa pois eikä palaa enää koskaan. Vanhimmat sisarukset ovat jo jättäneet kodin, mihin jäävät Kya ja hänen murrosikäinen veljensä Jodia sekä juoppo, äkkipikainen, käytökseltään täysin arvaamaton isä. Kauan ei mene ennen kuin Jodiakin lähtee. Kya jää kaksin isän kanssa. Isä ei välitä tyttärestään, jonka on opittava pitämään huolta itsestään. Ja sen Kya tekeekin käsittämättömän sinnikkäästi. Koulu ei ole häntä varten eikä mikään ympäröivästä yhteiskunnasta. Pikkutyttö näkee nälkää, vain musta pariskunta, joka myy polttoainetta ja ruokaa pienessä kaupassaan uskaltaa auttaa häntä. 

Lähempää tuttavuutta Kya tekee vain kahden pojan kanssa, jotka uskaltautuvat ryhtyä tekemiseen Rämelikan kanssa.  Kanssakäyminen poikien kanssa osoittautuu kohtalokkaaksi. Luonnontutkimukseen pikkupojasta saakka perehtynyt Tate saavuttaa sen verran Kyan luottamusta, että tämä antaa Taten opettaa itseään lukemaan.   

 Pohjois-Carolinan luonto rämeineen, soineen, kasvineen ja eläimineen on monimuotoista ja kiehtovaa. Kya oppii tuntemaan ympäristönsä kaikki eläimet ja kasvit. Vähitellen Taten tuomien kirjojen avulla hän saa selville niiden nimet ja alkaa piirtää ja maalata näkemäänsä. Kyasta tulee osa häntä ympäröivää luontoa, jonka keskelle lukijakin pääsee.  

Luonnon ja Kyan kasvukertomuksen ohella Suon villi laulu on myös kertomus murhasta, josta Kyaa epäillään. Todisteet häntä vastaan ovat niin aukottomat, että hän joutuu odottamaan oikeudenistunnon päätöstä vankilassa. Rämelikka on yhteisön mielestä ilman muuta syyllinen.

 Kyan kasvu villistä pikkutytöstä taiteilijaksi on tarinana lähes uskomaton, mutta Delia Owens kertoo kaiken kuulaasti, jopa lumoavasti. Kyan elämän olosuhteet ovat lapsena käsittämättömät, mutta samalla tavalla kuin Kya saa voimaa luonnosta, saa lukijankin mieli rauhoittua luonnonkuvausten keskellä. Vaikka tarina on karu, romaani on salaperäisellä tavalla kaunis.  

  

 

Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa

Keväällä 1945 saksalaiset sotilaat lastataan risteilyalukseen Pohjois-Norjassa. Lappi ja Ruija on hävitetty ja poltettu, väki evakuoitu. Jäljellä ovat vain saksalaisten joukkojen mukana Narvikiin tulleet suomalaiset naiset. Osa naisista on päässyt mukaan Saksaan lähteneisiin laivoihin. Raskaana olevat naiset otettiin mukaan ilman muuta, kunhan heillä oli vaaleat hiukset ja siniset silmät. Sotilaiden lähdettyä naiset yrittivät jatkaa sitä mitä he olivat Narvikissa tehneet: hoitaa sairaita sotilaita, kirjoittaa puhtaaksi raportteja, myydä ruokaa kanttiinissa, pestä pyykkejä. Mutta heidät kootaan kuorma-autoihin ja kuljetaan lautaparakkeihin – vangeiksi.

Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa (WSOY 2020, 351 s.) etsii vastausta kysymykseen mikä sai viisi naista valitsemaan leirin sijasta heille tarjotun mahdollisuus lähteä kotiin. Matkaa kotiin Rovaniemelle tai Kuusamoon oli Narvikista satoja kilometrejä, Kuusamaan yli 700 kilometriä. Matka oli käveltävä, kannettava mukana matkalaukku, jossa oli koko omaisuus, yövyttävä lahoissa ladoissa tai taivasalla. Eväinä vain muutama säilyke- ja sardiinipurkki.

Irenen maailma oli pimeä, sekasortoinen. Hän oli jo ehtinyt antaa itselleen luvan toivoa parempaa, levähtää hetki ja kerätä voimia tulevaan, mutta nyt hän kulki märin kengin pitkin loskaista tietä. Väsymys repi ohimoita. Hän ei tiennyt mitä tahtoisi.

Epäinhimilliset olosuhteet ja epätietoisuus miten kaikki päättyy jäytää jokaisen mieltä. Romaani on kuin balladi, jossa annetaan vihjeitä siitä mitä on tapahtunut ja mitä vielä tapahtuu, mutta kaikkea ei paljasteta. Viikkokausia yhdessä olevat naiset kertovat toisilleen hyvin niukasti miksi he ovat saksalaisten matkaan lähteneet. He häpeävät kaljuksi ajettua päätään ja tuntuu, että he häpeävät lähtemistään saksalaisten matkaan, mutta toisaalta eivät kuitenkaan häpeä.

He eivät jaksa hävetä sitäkään, kun jättävät joukostaan hänet, joka ei enää jaksa kulkea muiden tahdissa. Jokainen tietää että yksin jätetyn kohtalona ei voi olla mikään muu kuin hidas nälkäkuolema. Aililla ei vaihtoehtoja ole.

 

Mitä nuo tietävät vanhenemisesta, mitä ymmärsivät siitä, millaista on huomata ettei enää jaksa? Nuoret luottavat aina liikaa elämään. Eivät ne olleet vielä heränneet siihen aamuun, jollin hämmästelee, minne on kadonnut käsivarsien vahvuus tai jalkojen voima. Nuoruus oli yhä hänessä sisällä, mutta sen päälle oli kasvanut monta kerrosta ikää. 

 

Jokainen joutuu kuorimaan itsestään jotain kilometri kilometrin jälkeen. Ajoittain tuntuu, että naisista ei ole jäljellä mitään muuta kun jalat, jotka juuri ja juuri tottelevat kantajansa ohjeita. Mieltä jäytää niin moni asia: ”Valitsipa hän elämässä minkä tahansa tien, se ei veisi häntä lämpöön eikä rauhaan”.

Hienosti Tommi Kinnunen saa viimeistä taivalta kulkevan kahden naisen pohtimaan millaiseen elämään he oikeasti ovat palaamassa. Monta vuotta oli eletty erilaistan sääntöjen mukaan. Olisiko enää missään olemassa tavallista elämää.

 

Jospa he sodan rikkomat vahingossa luovat maailman, jossa rikkinäisyys onkin tavallisuutta? Mitä jos he alkavat palvoa näitä vuosia kuin Jumalaa?

Harva alkoi palvoa, mutta on ollut heitäkin jotka ovat palvoneet. Mutta nyt me tiedämme, että paljon oli heitä jotka olivat rikki ja myös sen että rikkinäisyydestä tuli tavallisuutta. Saksalaisten huoran leiman saaneiden kohtalo on täytynyt olla hirvittävä. Irene ei pysty eikä halua palata miehensä luokse. Hänen kohtalonsa on luettavissa kirjan viimeisiltä sivuilta. Kinnunen on kirjasta antamissaan haastatteluissa kertonut, että hän halusi sijoittaa kirjan loppuun pöytäkirjan, josta Irenen tilanne selviää. Sen voin paljastaa että kaunis se ei ole.    

Pakahduttava tarina kerrottuna karun kauniilla kielellä. Kirjaa lukiessa on kuin kuorisi sipulia. Kerros kerrokselta sipuli pienenee, kyyneleet vain valuvat silmistä ja loppujen lopuksi jäljellä on vain sipulin kuoret ja sisus, jota ei oikeastaan ole.

Tommi Kinnunen, turkulainen äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja on vakiinnuttanut asemansa hyvien kertojien joukossa. Kirjat ovat olleet keränneet kiitosta kriitikoilta ja lukijoilta. Niitä on käännetty yli 20 kielelle. Esikoisteos Neljäntienristeys ilmestyi 2014, Lopotti 2016 ja Pintti 2018. Kinnunen kertoo kirjoittavansa öisin, remontoivansa vanhaa taloaan ja jatkavansa opettajan töitä, hän kokee olevansa enemmän opettaja kuin kirjailija. Äidinkielen opettajien talvipäivät ovat mieluisampi tilaisuus kuin kirjamessut.

   

Lucinda Rileyn romaanit lumoavat lukijansa

Lucinda Riley, Elena Ferrante, Anne B. Radge, Alexander McCall Smith, Enni Mustonen, Sirpa Kähkönen, Eppu Nuotio. Yöpöydälläni on pari viimeistä vuotta ollut jokin näiden kirjailijoiden kirjoista. Nykysanonnan mukaan olen jäänyt koukkuun heidän kirjasarjoihin. Puhumattakaan sitten suosikkidekkareista. Dekkareidenkin salaisuus ja viehättävyys on tutuissa henkilöissä, joiden elämästä ja työstä kerrotaan kirjasta toiseen.

Olen ollut Turussa etsimässä Jussi Varesta. Ravintola Koulussa kyselin keväisenä lauantai-iltapäivänä baarimikolta onko Varesta näkynyt. Hän kertoi että kannattaa lähteä etsimään yksityisetsivää Pankista,  Apteekista tai Puutorin vessasta. Ei näkynyt näissä ravintoloissa Varesta, mutta illan myöhäisinä hetkinä kirjailija tupasahti Olavin Krouviin ja päästiin hänen juttusilleen. Tampereella olen tietysti kolunnut komissario Koskisen asuinpaikat ja muut kirjojen tapahtumapaikat.   

Henning Mankellin Wallander kirjat sijoittuvat Ystadiin. Muutama vuosi sitten päädyimme juhannusajelulla Kööpenhaminasta sillan yli Malmön kautta Ystadiin. Kaikki kaupat, kahvilat ja ruokapaikat olivat kiinni, mutta turistitoimisto oli auki ja sieltä saimme kartan, jonka avulla löysimme tärkeät paikat: Wallanderin kotitalon, hänen suosikkikirjakauppansa ja -kahvilansa, Ystadin poliisiasemakin nähtiin ja monta muuta paikkaa, joissa kirjoista tehtyjä elokuvia oli kuvattu.

Ei tämä sarjoihin hurahtaminen mitään uutta ole. Monta vuotta meni lapsena ennen kuin olin saanut lahjaksi – jouluna ja syntymäpäivänä – Anni Swanin kootut. Louisa M. Alcottin Pikku naisia, Viimevuotiset ystävämme, Pikku miehiä ja Plumfieldin pojat luin myös moneen kertaan. Rauha S. Virtanen Seljan tytöt ja Anni Polvan Tiina-kirjat olivat nuorimman tyttäreni suosikkeja. 

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarina perehdyttää lukijansa suomalaisen kulttuurin historiaan, tapahtumiin, ihmisiin, paikkoihin ja taideteoksiin. Olin vuosikymmenet luullut ihan väärää taloa Espoon Ruukinrannassa Ville Vallgrenin taloksi. Asia selvisi Mustosen kirjojen avulla.       

Vielä en ole alkanut suunnitella matkaa Napoliin Elena Ferranten romaanien jalanjäljissä. Paljon pidempi kiertomatka olisi tiedossa jos lähtisin Lucinda Rileyn matkassa etsimään hänen romaaniensa seitsemän adoptoidun sisaruksen esivanhempia ja heidän kotipaikkaansa. Joutuisin matkaamaan Brasiliaan, Norjaan, Skotlantiin, Thaimaahan, Australiaan, Keniaan, Pariisiin, New Yorkiin, Ranskaan, Genevessä Sveitsissäkin oli pakko pistäytyä. 

Seitsemän sisarta sarjasta on ilmestynyt suomeksi viisi: Seitsemän sisarta, Myrskyn sisar, Varjon sisar, Helmen sisar ja Kuun sisar. Auringon sisar ilmestyy syksyllä. Kirjat on ansiokkaasti kääntänyt Hilkka Pekkanen ja kustantanut Bazar. Järkälemaiset, paksuimmat yli 700 sivua, pitävät lukijan ”näpissään”. Kirjoissa eletään monella eri vuosikymmenellä, monessa eri maassa ja kulttuurissa. Kirjojen viehättävyys perustuu niiden monimuotoisuudelle. Yllätyksiäkin on mukana, kuten myös  rakkautta, välillä väärään, välillä oikeaan mieheen. 

Samaa rakkauden mutkikkaita polkuja ja niistäkin haarautuviaon  kinttupolkuja on runsaasti tarjolla Lucinda Rileyn Perhosen huoneessa (suom. Tuukka Pekkanen, Bazar 2020, 652 s.). Perhosten huoneen päähenkilö on lähes 70-vuotias Posy Montague Pohjanmeren rannalla Englannin Suffolkissa perintötalossaan. Posyn isä on kuollut sodan aikana, kun tyttö on ollut vielä pieni. Romaani perustuu monen henkilön osalta valheeseen. Posykin joutuu punnitsemaan elämänsä peruspilareita, kun hän kuulee mitä hänen isälleen on oikeasti tapahtunut. 

Olen kuunnellut osan Lucinda Rileyn romaaneista äänikirjoina, useimmissa lukijana Usva Kärnä. Rohkenen väittää, että romaanit ovat olleet koronakevään piristys. Kun on yrittänyt pureutua eri sisarusten elämänvaiheisiin, ei hetkeen ole muistanut liikkumisrajoituksia, tapaamiskieltoja tai aviomiehen tapaamisoikeuden rajoittamista. Tiedän että kaikki kiellot ovat sittenkin olleet vain suosituksia. 

Nyt minä puolestani suosittelen Rileyn romaaneja!!!    

                 

 

Niko Rantsin Sinun puolestasi vuodatettu

On kiusattu ja kiusaaja, mutta voi olla myös puolustaja. Puolustajan teko ei häivy mielestä milloinkaan – ei silloinkaan kun kiitollisuus vuosikymmenien takaisesta tapahtumasta johtaa tilanteeseen jota kukaan ei olisi toivonut.

Sinun puolestasi vuodatettu on rikosylikonstaapeli Niko Rantsin esikoisromaani. Rantsi työskentelee keskusrikospoliisissa. Kirjan etulehden tietojen mukaan hän on pitkän uransa aikana ollut mm. päätutkijana Turun terrori-iskun selvittelyssä sekä tsunamiuhrien tunnistajana. Vapaa-ajallaan Rantsi harrastaa kilpauintia.

Tähän ansiolistaan hän saa uuden sulan ja komean sulan saakin erikoisdekkarillaan. Sinun puolestasi vuodatettu on kaikesta sen pahuutta sisältävästä tarinasta huolimatta sympaattinen dekkari.  

Järjestyspoliisina työskentelevän Veli-Matti Suojasen elämä on muuttunut hankalaksi. Pikkurikollinen, jonka kanssa Suojanen on ollut tekemisissä, on alkanut vainota Suojasta ja hänen perhettään. Lapsuudenystävä on sekaantunut hämäräperäisten liikemiesten bisneksiin. Suojanen on ajautumassa henkiseen umpikujaan. Hän ei tiedä miten karistaa häiritsijä kannoiltaan eikä sitäkään miten ystävää voisi auttaa. Eikä hän tiedä mitä kertoa ja mitä jättää kertomatta vaimolleen.

Rantsi kuvaa uskottavasti poliisin elämistä monenlaisten ristipaineitten alaisena. Työkin pitäisi voida hoitaa mahdollisimman hyvin. Ei vain johtajien vaatimuksesta, vaan myös itse itselleen asettamien normien mukaan. Ristiriidat kärjistyvät kun Suojanen saa tiedon, joka ratkaisisi käden käänteessä murhatutkinnan, joka on kärjistänyt Suojasen elämän täysin.

Romaanin tarina soljuu sujuvasti eteenpäin. Niin kuin kuuluu, lukija etsii syyllistä murhaan väärältä taholta. Poliisien työn kuormittavuus, poliisin oman elämän ja työminän yhdistäminen tai erottaminen, rikollisten käyttäminen, ihmismielen heikkous ja vahvuus. Ne kaikki tekevät Niko Rantsin dekkarista koskettavan ja mukaansa tempaavan.   

Niko Rantsi. Sinun puolestasi vuodatettu. Tammi 2020. 347 s.

Mustosen Pukija ja Tuula-Liina Variksen elämä

Liisankadulta Hollywoodiin 

Kulttuurihistoriasta ja lähiajan historiasta laajemminkin voi tänä keväänä nauttia lukemalla romaaneja. Tuula-Liina Variksen Sattunut syntymään (WSOY 2020, 356 s.) on luokiteltu romaaniksi, mutta se on selkeästi romaani kirjoittajan omasta elämästä, henkilöiden nimet vain on muutettu.

Enni Mustosen Pukija (Otava 2020, 524 s.) on Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan kahdeksas romaani. Faktan ja fiktion oivallinen sekoitus. Siinä missä Varis keskittyy tavallisen suomalaisen perheen arkielämän kuvaukseen, liikutaan Pukijassa monenlaisissa kulttuuripiireissä Suomi-Filmiteollisuuden  Helsingin studioilta Universal-yhtiön studioille Hollywoodiin.

Pukijan päähenkilö on kolmatta sukupolvea romaanisarjan naisten ketjussa. Viena Aaltonen on Iidan tyttären Kirstin tytär. Iida ja Kirsti asuvat edelleen Leppävaarassa. Kirstillä on uusi miesystävä, jonka kanssa hän avioituu ja silloin joudutaan myös miettimään missä asutaan. Elämänmenon kuvaaminen 1950-luvun Suomessa on mielenkiintoista luettavaa molemmissa romaaneissa. Pukija jatkaa edeltäjiensä linjaa siinä että romaanin päähenkilöillä on työnsä tai muiden elämäntilanteiden ansiosta mahdollisuus törmätä tai joutua tekemiseen Suomen kulttuuri- ja nyt myös talouselämän eliittiin.

Kirsti ja Viena ovat jopa mukana Marimekon ensimmäisessä muotinäytöksessä Kalastajatorpalla 1951. Kirsti ei usko lainkaan puuvillamekkojen tulevaisuuteen. Viena oppii Liisankadun studioilla tuntemaan filmimaailman kirkkaimmat tähdet. Tanssi yli hautojen on Vienan ammattitaidon koetinkivi. Miten saada keisaria esittävän Leif Wagerin olkapäälle ylimääräinen lisätakkia täydellisen keisarin sotauniformun päälle.    

  

Amerikkaan Viena päätyy oltuaan Miss Universum -kisoihin osallistuneen Miss Suomen Armi Kuuselan pukijaksi ja ”huoltajaksi”. Missikuvioissa Viena tutustuu Pohjanmaalta kotoisin olevaan Martta Valoon, Universal-studioiden puvustopäällikköön ja päätyy studiolle töihin.

Luottamus Enni Mustosen sarjan fakta-tietojen oikeellisuuteen sai monta osaa sitten pahemman luokan kolauksen, kun Kirsti paikallisjunassa istuessaan mietti, että olisi sittenkin pitänyt ostaa talo täysihoitolalle Kauniaista että olisi lyhyempi matka Helsinkiin. Totta kai me radanvarren asukkaat hämmästelimme moista huolimattomuutta. Mutta ihan pienistä ei kannata pillastua.

Aina saa hävetä

Tarkkaa ajankuvaa Tuula-Liina Varis on rakentanut romaanissa Sattunut syntymään Suomen Kuvalehden artikkeleista otetuilla lainauksilla. Paikka paikoin ne tuntuivat päälle liimatuilta. Ajan kuvausta tuli kaksostyttöjen ja heidän isosiskonsa kehitystä seuraavassa tarinassa tarpeeksi muutenkin. Ei oikein tiennyt lukiko romaania vai kepeää historia-kertomusta.

Tuula-Liina Varis on hyvin ansioitunut ja tuottelias kirjailija. Hän julkaisi esikoisteoksensa Esiäiti kellarissani ja muita kertomuksia 50-vuotiaana. Erityisesti olen pitänyt monen muun lukijan tavoin Variksen muistelmateoksesta Kilpikonna ja olkimarsalkka (1994). Se kertoo hänen avioliitostaan runoilija, kääntäjä Pentti Saarikosken kanssa. Maan päällä paikka yksi on (1999) kertoo Variksen ja hänen sisartensa lapsuudesta. Kaiken kaikkiaan Varis on julkaissut yli 20 teosta ja yli tuhat kolumnia eri lehdissä. Hän oli Suomen Kirjailijaliiton ensimmäinen naispuheenjohtaja.

Kaikki alkaa kun 1942 kun syntyy kaksostytöt, jälkimmäinen 20 minuutti ensimmäisen syntymän jälkeen. Kätilö luulee painelevansa ulos jälkeisiä, mutta syntyykin toinen lapsi. Ja muutenkin kaikki menee heti pieleen, on odotettu yhtä poikaa ja tuleekin kaksi tyttöä ja ennestään on jo yksi tyttö.

”..isä oli mennyt veljensä luo itku silmässä tätä onnettomuutta suremaan, mutta oli sitten lopuksi huokaissut, että kai niillekin jostain leipää saadaan. Mutta ei saatu maitoakaan, äidiltä ei herunut.”

1940- ja 1950-luvuilla elämä oli hyvin kaavoihin kangistunutta. Lapsesta asti opittiin miten piti oppia elämään. Syitä moniin tapoihin ja uskomuksiin, eivät vanhemmat osanneet antaa mitään selitystä, näin vain kuului tehdä.

Kaksosten elämässä häpeästä tuli keskeinen asia elämässä. Hävetä piti vaatteita, kotia, sisaruksia, vanhempia, vähän kaikkea. Häpeä ei hellitä eikä sen tilalle tule muitakaan tunteita, kun tyttöjen äiti ja isä kuolevat ennen kuin he ovat aikuisia. Onneksi heidän ympärillään on ihmisiä, jotka auttavat ja kannustavat heitä opiskelemaan.

Tuula-Liisa Varis käy romaanissa läpi paljolti oman elämänsä vaiheita. Tapahtumat lienevät kaikki napattu ns. oikeasta elämästä. Henkilöiden nimet hieman muutettu. Ensimmäinen toimittaja-mies on Jarmo eikä Rauno. Saarikoski on runoilija, juristi-aviomies Mikko Miska.

On hienoa miten Tuula-Liisa Varis pitää huolta Runoilijasta. ”Runoilija kirjoittaa Assille: ”Ajattelen sinua hellyydellä nyt, kun emme enää ole toistemme tiellä.” He pysyivät ystävinä. Kuolemaan asti.”

Celeste Ng:n Olisi jotain kerrottavaa

Amerikkalainen opintonsa kesken jättänyt perheenäiti, opettajan työhönsä kyllästynyt kiinalainen isä, omissa oloissaan elävä poika, tyttö jonka on korvattava kaikki se mitä vanhemmat ovat menettäneet ja nuorin tytär jonka olemassa oloa vanhemmatkaan eivät aina huomaa tai muista. Perhe asuu 1970-luvun pikkukaupungissa Ohiossa.

Tässä lähtökohta yhdysvaltalaisen Celeste Ng:n toiselle romaanille Olisi jotain kerrottavaa (suom. Sari Karhulahti, Gummerus 2020, 285 s.). Ng:n esikoisromaani Tulenarkoja asioita (ilmestyi 2017, suomeksi 2019) on niittänyt mainetta ympäri maailmaa. Se on nimetty moneen kertaan vuoden parhaaksi romaaniksi ja siitä on tekeillä tv-sarja.

Olisi jotain kerrottavaa ei ole samalla tavalla amerikkalaisen keskiluokkaisen perheen kuvausta kuin esikoisteos. Kiinalais-amerikkalainen perhe on yhteisönsä silmätikku.  Lapset eivät saa ystäviä, äiti ei osaa seurustella naapuruston naisten kanssa, isä eristäytyy omassa työyhteisössään.

Vanhimmat lapset oppivat jo pienestä pitäen teeskentelemään että heillä on kavereita ja kaikki on hyvin. On helpompi vastailla vanhempien kysymyksiin myöntävästi, kuin kertoa heille millaiseen eristykseen he ovat joutuneet koulussa. Lapset eivät tiedä millaista heidän kiinalaisen isänsä elämä oikeasti on. 

”Jamesille erilaisuus on ollut aina poltinmerkki, joka on painettu suoraan hänen silmiensä väliin, sillä vuosien varrella kylmät väreet ovat käyneet hänen selkäpiitään pitkin vähän väliä, koska häntä on tuijotettu sumeilematta kuin eläintarhan asukkia ja hänen korviaan on vihlonut lukemattomia kertoja, koska hänelle on mutistu kadulla ”kinkki”, ”vinosilmä” ja ”häivy täältä”. Perheen jäsenet eivät pysty jakamaan toistensa kanssa ”erilaisuuttaan”.      

   

Romaani on synteesi siitä mitä tapahtuu kun lapsen elämä on pelkkää vanhempien toiveiden täyttämistä. Lydia on lahjakas tyttö, mutta hänen harteilleen kasaantuu kaikki se mikä vanhemmilla on ”mennyt pieleen”. Perheen elämä järkkyy, kun äiti ilman ennakkovaroituksia muuttaa pois kotoa. Hän palaa opiskelemaan vanhaan yliopistoonsa, hänen tavoitteensa on sama kuin nuorena – hänestä tulee lääkäri. Yllättävät olosuhteet saavat hänet palaamaan kotiin.

Äidin lähteminen kotoa jättää pysyvät jäljet kaikkiin. Erityisesti Lydia pelkää, että jonakin päivänä äiti katoaisi, isä murtuisi ja koko perhe särkyisi uudelleen. Lydia on niin tottunut pelkäämiseen, että hän on unohtanut millaista on elää ilman pelkoja.

Kun äidin oma suunnitelma unelman toteuttamisesta on kariutunut siirtää hän ne tyttäreen. On entistä selkeämpää että Lydiasta tulee lääkäri. Äiti vahtii hänen läksyjään kaiken aikaa, teettää tytöllä ylimääräisiä tehtäviä, vahtii tytön elämää kaikin tavoin. Lydialle on tärkeintä, että äiti ei enää lähde ja sen tähden hän suostuu kaikkeen mitä äiti ja isäkin hänelle ehdottaa. Hän haluaa että vanhemmat ovat onnellisia.

Lydia on niin käpertynyt toisten toiveiden toteuttamiseen, että hän henkiset voimavaransa eivät riitä tilanteen muuttamiseen, vaikka naapurissa asuva poika yrittää auttaa häntä, samoin kuin isoveli, joka on rakentanut oman elämänsä itsensä varaan.

Romaani alkaa lauseella: ”Lydia on kuollut.” Romaanin lopussa tiedämme miksi. Pakahduttavan todentuntuinen romaani, joka pakottaa ajattelemaan monia asioita. Hienosti punottu tarina, joka on kirjoitettu kuulaasti ja kiihkottomasti.