Kaiho Niemisen Sokkeli

Kaiho Niemisen Sokkeli (WSOY 2019, 283 s.) on kirjailijan 19. romaani. Nieminen on tuotannossaan ollut uskollinen ns. tavalliselle ihmiselle. Hän sankarinsa eivät ole syntyneet sankareiksi, pikemminkin päin. Sokkelin sankari on 19-vuotias Einari Karttunen, Rikkihappotehtaan työmies Lappeenrannasta. Nuori mies komennetaan rintamalle 1944. Einari ei oikein ymmärrä mitä varten hänetkin tarvitaan mukaan ja vielä vähemmän hän ymmärtää kasarmilla ainaista odottamista ja komentelua. Aikanaan odottelu loppuu.

Yllättäen Karttunen kumppaneineen joutuu keskelle ankaria taisteluja ja kaikkien yllätykseksi syrjään vetäytyvä sotamies yltää urotekoihin. ”Aivan erityisesti hän kunnostautui 13.6. ns. ”Munakukkulan” omistuksesta käydyssä taitelussa, jossa hän yksin henkilökohtaisella ja peräänantamattomuudellaan ratkaisevasti vaikutti omien joukkojemme selviämiseen pahalta näyttäneessä tilanteessa”. Näin kirjoitetaan kirjeessä, jolla ylipäällikkö nimittää Karttusen Vapaudenristin 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi. Palkitsemisen merkitsee myös ylimääräistä lomaa ja rahaa.

Karttunen ei ymmärrä mitä ihmeellistä hän on tehnyt. Hän teki vain sen mitä pitikin. Lomalla kaikki menee pieleen. Ennen sotaan lähtöä Einari on tavannut esikunnassa töitä tekevän lotan Kirstin. Kirstille hän on kirjoittanut ahkerammin kuin äidille, vaikka Kirstiltä ei juuri kirjeitä ole tullut. Lomalainen ei Kirstiä tapaa, pikemminkin kuulee ikäviä juoruja siitä mitä nainen on tehnyt. Rahatkin hupenevat. Einari sekoilee niin paljon että sotapoliisit pidättävät hänet ja hänet passitetaan takaisin rintamalle.

Rintamalla Einari ei enää kestä, vaan lahoaa henkisesti täysin. Hän joutuu  mielisairaalaan. Sieltä hän päätyy turhanaikaisiin tietöihin, kunnes hänet kotiutetaan. Elämä siviilioloissa alkaa vähitellen normalisoitua. Einari rakastuu ja sen myötä elämä rauhoittuu. Tosin viina kelpaa hänelle turhan usein. Taimin isä houkuttelee tai oikeastaan painostaa nuoren parin ostamaan edullisen tontin.

Haave omasta talosta alkaa elää Einarin mielessä ja hän odottaa malttamattomana että pääsee kaivamaan tontille lumien sulattua monttua. Ja siinä sitten ohikulkijat näkevät ilta toisensa perään tontilla miehen ja lapion. 

Romaanin liikuttavinta luettavaa on Taimin synnyttäminen. Isällä ei ole sairaalaan asiaa kahteen vuorokauteen. Lopulta Einari pääsee katsomaan poikaansa – lasin läpi, kuten siihen aikaan oli sairaaloissa tapana. Ja sen jälkeen tuoreen isän piti juhlia tapahtumaa. Einarin onni on käsin kosketeltavaa.

”Illalla hämärissä mies vielä höntyili kotiansa niin, ettei tie oikein tahtonut millään piisata. Ja äsken, nyt aamusella, hujoppi vain lähti niin torhiasti polkemaan minne lie työmailleen. Riuska poika. Vaikka näyttäis vähän siihen aihetta nyt olevankin, ainakin vaimon mahasta päätellen. Ja niin se näytti olevankin. Maitokaupan naiset tiesivät missä mennään.”

Kaiho Niemisen sankarit ovat maanläheisiä ihmisiä, jotka lopulta aina löytävät itsensä ja paikkansa. Kirja alkaa liikuttavasti kuvauksella, miten vanha mies liikkuu omalla tontillaan.

Eleetön, niukoilla tyylikeinoilla kerrottu tarina.   

Heidi Köngäksen Mirjami

Heidi Köngäksen Mirjami (Otava 2019, 348 s.) on jatkoa kiitetylle Sandra -romaanille (2017). Nyt eletään talvi- ja jatkosodan vuosia. Sandra on miehensä ja lapsikatraansa kanssa joutunut muuttamaan Mäntän rajamaille, mihin on rakennettu uusi mökki.

Perheen pojat joutuvat toinen toisensa jälkeen rintamalle. Punavankina tuomittu Janne on sotaan liian vanha. Kotiin jäävät naiset, heidän vaiheitaan ja tuntojaan romaanissa seurataan. Sandran lisäksi kertojina ovat hänen kolme tytärtään, pääosassa romaanin nimihenkilö, Sandran tyttäristä keskimmäinen Mirjami.

Kirja kertoo koskettavasti kotirintamalla elävistä naisista. Kaiken aikaa on mielessä huoli rintamalla olevista rakkaista ja sukulaisista. Vähitellen elämä muuttuu tukalaksi, kun kaikesta on pulaa.   

Mirjami ja hänen kohtalonsa. Hän rakastuu pikavauhtia keuhkotautia sairastavaan Toriin. Tor joutuu rintamalta parantolaan ja sairaus varjostaa Mirjamin elämässä kaikkea. Romaani on koskettavaa kuvausta kotirintaman elämästä. 

Pommituksia pelätään Mäntässä ihan yhtä lailla kuin kaikkialla muuallakin Suomessa. Ruokaa ei ole riittävästi ja vaatteiden saantikin on hankalaa puhumattakaan kengistä, joita ei yksinkertaisesti voi ostaa mistään.

Mirjami rakastuu päätä pähkää syksyllä 1941 näkemäänsä sotilaaseen. Hän on pitkä tumma, pehmehuulinen, hänessä on jotain kovaa ja pehmeää yhtä aikaa”. Suomenruotsalainen Tor on aivan erilainen kuin Mirjamin tuntemat miehet. Nuoret tapailevat ja rakastavat, kunnes Torin pitää lähteä rintamalle.

Mirjamin elämä pikku midinettinä jatkuu edelleen ja tärkeimmäksi asiaksi tulevat Torilta tulevat kirjeet ja etenkin ne jotka eivät tule. Mies on sairastunut. Tuberkuloosi on sotavuosien Suomessa kammottava ja pelottava tauti. Mirjamin vanhemmat yrittävät saada Mirjamia luopumaan rakastamastaan miehestä, mutta nuori nainen tietää mitä hän elämältään tahtoo, vaikka välillä epäusko valtaa mielen: ”Jos Tor ei koskaan parane, jos rauha ei tuotkaan yhteistä elämää?”  

Kängäksen ote sodan ajan kotirintama-elämään on aika lailla rauhallinen ja monelta osin tuttua asiaa. Uutta on vain henkilöiden väliset jännitteet ja luonteiden kuvaukset. Tiedämme että naiset pärjäsivät ja ylittivät kykynsä ja tahdonvoimalla pystyivät mihin vain.

Kun kaikkia tai melkein kaikki on menetetty on sittenkin jäljellä vankka usko parempaan elämään. Se voi tulla ilman uutta taloa ja rakkautta tai niiden kanssa. 

Katja Kärjen Jumalan huone

Kaija Kärjen Jumalan huone (Bazar 2019, 462 s.) on mahtava kertomus pohjois-karjalaisen Martikaisen suvun naisista. Kirjan kolmen sukupolven naisista Aili on syntynyt 1921, Maria 1960 ja Elsa 1985. Heidän kaikkien elämään lestadiolaisuus vaikuttaa syvästi. Heistä jokainen kärsii sodan turmelemista miehistä, jopa Elsakin. Heistä kaksi nuorinta Maria ja Elsa haluavat loppujen lopuksi päästä eroon ahdistavasta uskonnollisuudesta. Mutta suvun salaisuudet, puhumattomuudet, väkivaltaisuus ja rakkaudettomuus eivät jätä heitä rauhaan.

Katja Kärki, synt. 1985 jatkaa hienolla romaanillaan äidinkielen opettajien ansiokasta työtä. Kärjen Jumalan huone on samalla tavalla upea esikoisteos kuin Tommi Kinnusen Neljän tien risteys ja Minna Rytisalon Lempi. Kinnunen opettaa äidinkieltä Turussa, Rytisalo Kuusamossa ja Kärki Rovaniemellä.

Jumalan huoneen tapahtumat ajoittuvat vuosille 1934-2009. Romaanin rakenne tekee siitä kiehtovan ja mielenkiintoisen. Kun tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä joutuu lukija välillä pinnistelemaan ja välillä jopa hieman arvailemaankin tapahtumien kulkua. Koko ajan haluaa tietää enemmän ja varmistua ovatko mielikuvat, joita on rakentanut oikeita vai onko sittenkin tapahtunut jotain mitä ei rivien välistäkään aavista.

Kertojan äänikin vaihtelee. Ailin tarina kerrotaan kolmannessa persoonassa, Marian ja Elsan ensimmäisessä persoonassa. Lestadiolaisten perheet ovat suuria ja kirjassakin on henkilöitä runsaasti. Useimmat Mariankin sukupolven naisista pitävät itsestään selvyytenä että he solmivat avioliiton uskossa olevan miehen kanssa ja perustavat suurperheen.

Mutta Martikaisen suvussa eivät kaikki kulje uskon sisarien ja veljien viitoittamaa tietä. Vähitellen salaisuudet ja piilossa pidetyt asiat tulevat päivän valoon. Aili on kuin selvännäkijä, joka tietää kaikki ja jolta mikään ei oikeastaan pysy salassa.

Elsa muuttaa Jyväskylään opiskelemaan ja hänen elämäänsä ei ulotu Allin eikä oman perheen valvova käsi eikä katse. Välillä Elsan opiskelijaelämän tarkka kuvaaminen hieman kyllästytti. Mutta uskottavaa on että tarkasti vartioidusta tytöstä tulee vapauden myötä hurjapäinen ja oman tiensä kulkija. Mutta eiköhän Elsakin aikanaan rauhoitu ja löydä omaa polkuaan. Niin käy Mariallekin, joka ei saa rakastamaansa miestä, mutta löytää lopulta oman rakkaansa.

Viime aikoina on julkaistu monia lestadiolaisuudesta kertovia romaaneja. Jumalan huoneessa on omanlaista uljuuttu ja uskottavuutta.

Hieno esikoisteos.