Tommi Kinnunen ammentaa romaaneihinsa toinen toistaan vavahduttavimpia sotavuosien tapahtumia sekä ihmisiä niiden pyörteissä. Kuten monissa muissakin romaaneissa niin Kaarnassakin (WSOY 2024, 205 s.) päähenkilönä on nainen. Romaanin alussa kolme sisarusta – kaksostytöt ja heitä vanhempi veli – ovat kokoontuneet hoitokotiin odottamaan äidin kuolemaa.
Kiireiset
naiset eivät halua ymmärtää miksi veli on kutsunut heidät kotipaikkakunnalle,
vaikka äiti on vielä elossa. Mutta Martti haluaisi saada sisaret päättämään
siitä miten hautajaiset järjestetään ja mitä tapahtuu kotitalolle. Sota on
jättänyt niin äidin kuin lastenkin mieliin syvät jäljet. Äiti ei koskaan ole
puhunut paljoakaan sodasta ja vielä vähemmän heidän isäpuolensa. Laina on
jäätyään sotaleskeksi avioitunut kiltin ja aika saamattoman miehen kanssa.
Romaanissa
menneisyys paljastuu ja tarkentuu vähitellen. Romaanin nimi enteilee sen
sisältöä. Kaarna on karkeaa eikä sitä tee paljon koskea. Se on ihan kuin Lainan
ja hänen lastensa elämä. Laina on äitinä karu ja arvaamaton. Hän kurittaa
lapsia eikä arvosta aviomiestään ollenkaan. Lasten on mahdotonta ymmärtää
äitinsä ajoittain jopa pelottavaakin käyttäytymistä.
Samalla
tavalla kuin kaarna kuoriutuu pala palalta pois puun kyljestä, selviää myös
mitä Lainalle on sota-aikana tapahtunut. Kirjan tapahtumat eivät etene
aikajärjestyksessä, vaan kohtaus kohtaukselta aikajanaa rikkoen
Äiti (Lainan äiti) kertoi joskus omasta
nuoruudestaan, puhui nurkkatansseista ja iloisista kyläilyistä sukulaisissa.
Sellaisia Laina ei ollut kokenut. Lapsena hän eli sotaa hautovassa maailmassa,
nuorena sotaa käyvässä ja koko aikuisen ikänsä sodan muistoa kunnioittavassa
maailmassa.
Meillä
on hyvin vähän puhuttu Neuvostoliitosta tulleista desanteista ja heidän
hirmuteoistaan. Laina joutuu desanttien hyökkäyksen uhriksi. Desanttien
hyökkäys Kaarnassa muistuttaa Savukosken Seitajärvellä Lapissa tapahtunutta
tapahtumasarjaa, jossa neuvostosotilaat tappoivat yksitoista ihmistä ja ottivat
mukaansa vankeja raiskattuaan ensin naiset.
Kaarnaa
on jo kiitelty Tommi Kinnusen parhaaksi teokseksi (Outi Hytönen, Suomen
Kuvalehti 19,10.5.2024). On helppo olla samaa mieltä. Pieni pala kaarnaa
taskussa muistuttaa miten paha ei ole kadonnut maailmasta.
