Kristin Harmel: Unohdettujen nimien kirja

Kristin Harmelin Unohdettujen nimien kirja (suom. Aila Herronen, Tammi 2023, 352 s.) on uudenlaisesta näkökulmasta kirjoitettu romaani Ranskan vastarintaliikkeestä toisen maailmansodan aikana. Eva on puolalais-juutalaisen pariskunnan tytär, joka on syntynyt Ranskassa. Hänen vanhempansa otetaan kiinni, mutta Eva välttyy siltä. Hän ajautuu mukaan hankkeeseen, jossa juutalaisperheiden lapsia kuljetetaan Sveitsiin väärennettyjen henkilöpaperien avulla.

Eva osoittautuu erinomaiseksi väärentäjäksi ja hänen tekemiensä asiapapereiden avulla vastarintaliikkeen väki onnistuu avittamaan kymmeniä ja kymmeniä lapsia turvaan. Evaa kauhistuttaa ajatus, että tieto lapsien oikeista nimistä katoaisi. Väärentäjä-aktivistitoverinsa kanssa he ryhtyvät merkkaamaan lasten oikeat nimet koodimerkeillä tiettyyn kirjaan.

Lapset ovat romaanissa ulkopuolisia, heistä ei juuri kerrota mitään. Lasten salakuljettaminen on hengenvaarallista ja pääasiassa Eva seuraa sitä kaukaa. Kunnes lopulta on hänenkin aika pelastaa itsensä.

Kirja aihe on kiehtova ja kiinnostava. Arvelen etten aikaisemmin ole lukenut mitään väärennetyistä asiapapereista ja niiden pelastavasta voimasta. Kirjan romanttinen loppu tuntuu hieman liian heppoiselta vakavan aiheen kuvauksien jälkeen. Mutta voihan natisen kauheuksien keskellä syntyä myös jotain kaunista ja pysyvää.

Auli Leskinen: Talo Andien juurella

Auli Leskisen Talo Andien juurella (WSOY 2023, 295 s.) vie lukijan vuoteen 2015 ja keskelle Kolumbian valtataisteluja. Huumekauppa kukoistaa, FARC, vasemmistolainen sissijoukko taistelee Kolumbian armeijan kanssa ja ottaa panttivankeja. Erityisen haluttuja ovat nuoret pojat, joista koulutetaan sissejä. 

Kirjan päähenkilö, suomalaissyntyinen kriisiterapeutti Kira tutustuu Naisten talossa 11-vuotiaan kadonneen Camilon äitiin, tunnettuun tanssijaan ja päättää ryhtyä auttamaan pojan etsimisessä. Alkaa epätoivoiselta tuntuva matka Andien vuoristoon. Ongelmat kasaantuvat joka puolella. Jopa Naisten talolla räjähtää pommi. Kaikesta huolimatta tarinalla on onnellinen loppu. Camilo onnistuu pakenemaan ja pääsee äitinsä luokse.  

Kira joutuu pohtimaan työnsä mielekkyyttä ja äitinsä kuoleman myötä oman sukunsa vaiheita. Etenkin kun isän menneisyydestä selviää aivan uusia asioita. Romaani ei ratkaise sitä miksi hyvän asemasta maailmassa on niin paljon pahaa. Mutta siinä pohditaan näitä ja monia muitakin ihmiselämän peruskysymyksiä oivaltavasti. Kirjailijan ajatuksiin on helppo samaistua.     

Auli Leskinen on koulutukseltaan Latinalaisen Amerikan kirjallisuuden tohtori. Kustantajan tietojen mukaan hän on elänyt, opiskellut ja työskennellyt suuren osan elämästään Espanjassa ja Latinalaisen Amerikan maissa. Hänen esikositeoksensa Petojen aika (WSOY 2013) oli ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi. 

Jari Järvelä: Rakastan Eva Braunia

Jari Järvelän Rakastan Eva Braunia (Tammi 2023, 324 s.) on satiirinen ja veijarimainen kertomus mitä tapahtuu kun Eva Braunin päiväkirjoja alkaa löytyä hyvin yllättävistä paikoista. Muutenkin Hitleriin ja natsiaikaan liittyvää esineistöä ilmaantuu kerääjien iloksi myyntiin. Kun ollaan keskellä Järvelän luomaa tarinaa ei sekään kummastuta miksi Suomesta tehdään Hitlerin elämään liittyviä löytöjä.

Eva Braunin elämästä tiedetään hyvin vähän ja sen tähden uusien päiväkirjojen ilmaantuminen on hämmästyttävää. Vähemmän hämmästyttävää se on kotkalaiselle nuorelle naiselle Johannalle, jonka ystävät tempaavat hänet mukaan päiväkirja-seikkailuun. Johannan isoäiti on opettanut hänelle vanhaa saksalaista kaunokirjoitusta sütterliniä.  Johannan ystävätär tietää tämän ja on siitä syystä saksalaisen miehensä kanssa värväämässä Johannaa Evan päiväkirjojen kirjoittajaksi. Ne muutamat sivut, jotka oikeista päiväkirjoista on löydetty, on kirjoitettu vanhalla goottilaisella tyylillä.

Eläytyminen Evaksi alkaa vähitellen kiehtoa Johannaa. Tarinaan liittyy vähitellen Hitler-aineiston innokas saksalainen kerääjä. Eli romaanissa eletään monella tasolla. On se mitä tapahtuu päiväkirjan sivuilla Evalle ja tietysti siinä ohella myös Adolfille. Aina Eva ei oikein ymmärrä elämänkumppaniaan ja etenkin sitä miten yliolkaisesti tämä käyttäytyy kun Eva on mukana erilaisissa tilaisuuksissa. Johtaja ei silloin välitä Evasta tippaakaan. Eivät Evankaan tunteet aina ole kovin myönteisiä. Johtaja on hänelle Susi. 

Toisella tasolla eletään tätä päivää Kotkassa ja sen ympäristössä. Romaanin viehätys tulee juuri tästä monitasoisuudesta. Välillä lukiessa unohtuu että Evan päiväkirjat eivät ole aitoja ja niissä kerrotut tarinan ja tapahtumat vain olettamuksia.

Oivaltavaa on Hitlerin haikailu miten paljon parempi kirjoittaja Eva on kuin hän.

Taisteluni-kirja oli ilmestynyt vuonna 1925. Kolme vuotta ilmestymisensä jälkeen sitä oli myyty kolmisentuhatta kappaletta, mikä ei siihen aikaan ollut Saksassa kummoinenkaan kirjamyynti… Sitten kaikki muuttui. Pari vuotta myöhemmin kirjaa oli myyty jo lähes satatuhatta kappaletta ja kolmekymmentäluvun lopussa jo kuusi miljoonaa. Hääparit saivat Saksassa vihkimisen  yhteydessä Raamatun sijasta taisteluni-kirjan.    

Olen velvollisuudentuntoisesti palauttanut aina lainaamani kirjan. Yhden poikkeuksen olen tehnyt. Lainasin 1960-luvun puolivälissä Taisteluni-kirjan äitini serkulta. En koskaan palauttanut kirjaa. Kirja on luetun oloinen, kulunut. Sitä lienee tutkinut sukulaismies, kommunisti.

Kirja on painettu 1942. Ensimmäisessä osassa Tilinteko on mielenkiintoinen merkintä (24.-32. TUHAT) ja toisessa osassa Kansallissosialistinen liike (24.-27.TUHAT). Kirjan kannessa on hakaristi ja selkämyksessä neljä kullattua kotkaa, jotka seisovat hakaristin päällä.  

Anneli Kannon Saalistetut

Anneli Kannon Saalistetut  (CrimeTime 2023, 237 s.) on sopivaa ja erittäin hyvää luettavaa ei-liian-jännittävän dekkarin lukijalle. Monipuolinen ja ansioitunut kirjailija Kanto ilahdutti vajaa vuosi lukijoitaan Näkijä-sarjan ensimmäisellä romaanilla Haihdutetut. Romaanin päähenkilönä on meedio Noora Näkijä.

Nyt Noora saa työtarjouksen Lapista. Hänen pitäisi viihdyttää niin ulkomaisia kuin kotimaisiakin matkailijoita lumikävelyn, poroajelun, pannukahvin ja laskettelun lomassa. Hiihtokeskuksessa olisi luvassa täysylläpito ja asunto. Tarjous on houkutteleva ja Noora päätyy omaan pikkumökkiinsä. Hiljalleen hän tutustuu työtovereihinsa. Töitä riittää.

Hiihtokeskuksessa alkaa kuitenkin tapahtua kummia. Keskuksen siivoojan auto suistetaan tieltä, siivoojan teini-ikäinen tytär huumataan kotibileissä, perheen koiraa vahingoitetaan ja tyttären ystävätär siepataan – tytöt ovat vaihtaneet toppatakkeja, joten siepatuksi päätyy väärä tyttö.

Anneli Kanto kirjoittaa kepeästi ja tarkasti. Hän on armoton yksityiskohtien tarkkailija ja löytäjä. Sivukaupalla on tunne etteihän tässä nyt ylipäätään mitään rikosta ole, mutta on kuitenkin. Romaanin loppupuolella arvoitus ratkeaa pala palalta, aika maltillisella tahdilla, mutta hyvin harkitusti. Lukija kykenee pienistä vihjeistä ja palasista selvittämään tapahtumien kulun.   

Noora Näkijä ei ole romaanissa erehtymätön meedio. Hän yrittää tarjota asiakkailleen vaihtoehtoja ja kannustaa tekemään muutoksia. Välillä käy niinkin ettei meedio halua nähdä mitä valitut kortit kertovat. Välillä ennustajan ja asiakkaan välille syntyy tiivis yhteisymmärryksen henki. ”Marinan käsi lepäsi pöydällä. Se oli punaiseksi kulunut, työtä tekevän ihmisen käsi, kynnet saksilla lyhyiksi leikellyt. Se oli liikuttava, kosketusta pyytävä käsi, jonka nöyryyden vuoksi näkijä uskalsi hivuttaa oman kätensä pöydän yli ja tarttua siihen. ”

Sarjan ensimmäinen osa on Haihtuneet (CrimeTime 2023, 254 s.).   

Satu Rämön Jakob

Satu Rämön Jakob (WSOY 2023, 400 s.) jatkaa jo varsin monille lukijoille tutuksi tulleen islantilaispoliisin Hildurin ja Islannissa opiskelujaan päättävän suomalaisen poliisin Jakobin tarinaa. Hildur-sarjan toinen osa keskittyi Hildurin sisarusten Rosan ja Björkin kohtalon selvittämiseen.

Jakobissa ratkotaan murhia ja pahoinpitelyjä Islannissa, mutta välillä ollaan Äkäslompolassa tai Helsingissä. Rikosten yhteisenä tekijänä on luonnon- ja eläintensuojelu. Jakobin huoltajuuskiistat ja ex-vaimon elämäntilanne ovat myös selvittelyn kohteena. Tallella on Hildurin tarve päästä välillä merelle surffailemaan ja Jakobin neulominen vain yltyy. Jakobin elämässä solmukohtia riittää. 

Selkeästi kolmas kirja on lähellä tavanomaista dekkarin rakennetta ja luonnetta, rikoksiakin on tällä kertaa ratkovana kosolti useampia kuin aikaisemmin. Uutuudenviehätyksenä Hildurissa oli Islannin luonto ja ylipäätään islantilaisuus. Nyt ollaan paljon Suomessa ja hämmästellään meidän elämänmenoamme. Tarina jää sen verran avoimeksi, että jatkoa voi ounastella.  

Maritta Lintusen Sata auringonkiertoa

Maritta Lintusen Sata auringonkiertoa (WSOY 2023, 325 s.) kertoo nelihenkisestä perheestä joka muuttaa Pohjois-Karjalasta 1970-luvulla Göteborgiin, missä on luvassa töitä perheen isälle Volvon tehtaalta. Pikkutilan hoitaminen ja metsätyöt eivät enää elätä perhettä.

Perheen teini-ikäinen tytär Leena on haltioissaan uudesta kotimaastaan, hän sopeutuu vaivattomasti ja oppii uuden kielenkin nopeasti. Vanhemmat hyväksyvät uuden elämäntilanteensa pakon edessä. Perheen aikuistuva poika Seppo tietää oltuaan vuoden Ruotsissa, että hänen paikkansa on kotikylällä, kotitalossa.

Seppo on innokas lukija ja tutustuu sattumalta hänen mailleen eksyneeseen kirjailija Matti Pulkkiseen. Vasta Pulkkisen avulla Seppo tajuaa syvällisemmin mikä hänet sitoo kotiseutuun ja sen kieleen. Kirjassa on käytetty paljon murretta, mikä antaa kirjalle syvyyttä ja tuntumaa siihen mitä muuttajat ovat menettäneet.

Tätä kaikkea alkaa tutkia Leenan tytär göteborgilaisen lehden toimittaja nähtyään dokumentti-ohjelman, joka on tehty hänen äitinsä perheestä ja heidän muutostaan. Kirjassa ovat äänessä monen sukupolven edustajat. Mitä vanhemmista henkilöistä on kyse sitä haluttomampia he ovat kertomaan kokemastaan. Leenan alkuvuosien innostus haalenee vuosien myötä. Kaiken ylle kiertyy ulkopuolisuus ja suru vanhempien hylkäämisestä vanhoille kotikonnuille.  

Lämminhenkisesti kirjoitetussa romaanissa on monikerroksisuutta. Kipeidenkin tuntemusten

kanssa on mahdollista, osittain myös pakko elää. Pakostakin jäin miettimään miten paljon rankempaa ja vaikeampaa oman kotimaansa mahdottomia elinolosuhteita pakenevien on sopeutua uusiin oloihin.  

 

Guillaume Musson Tyttö ja yö

Guillaume Musson Tyttö ja yö (suom. suom. Anna Nurminen, Siltala 2023, 357 s.) on ranskalaisen suositun kirjailijan ensimmäinen suomennettu teos. Musson kirjoja on myyty yli 11 miljoonaa kappaletta ja niitä on käännetty yli kolmellekymmenelle kielelle. Romaania ei voi luokitella dekkariksi, koska se leima antaisi liian yksipuolisen kuvan Musson monikerroksisesta kertomuksesta.

Musso on tällä kertaa sijoittanut kirjansa tapahtunut lapsuutensa ja nuoruutensa maisemiin Etelä-Ranskaan, jonne kirjan päähenkilö kirjailija on palannut kahdenkymmenen viiden vuoden tauon jälkeen. Hän on saanut tietää että hänen vanhan koulunsa yhteydessä oleva liikuntahalli puretaan uuden rakennuksen tieltä. Hän on varma, että vuosikymmenten takaiset asiat tulevat julki ja liikuntahallin rakenteisiin kätketty ruumis tulee päivänvaloon. Siitä huolimatta kirjailija on tullut paikalle.  

Tästä alkavat tapahtumat jotka eivät miltään osin vastaa etukäteisoletuksia, joita tekevät sekä romaanin henkilöt että etenkin lukija, joka välillä kuvittelee olevansa paremmin perillä tapahtumien kulusta ja uusien henkilöiden osuudesta siihen mitä tapahtuu.

Henkilöitä vyörytetään välillä melko kiivaaseen tahtiin. Paljon useammalla kuin Thomas epäilee, on tietoa kaikesta ja paljon useampi kuin voi aavistakaan on ollut osallisena filosofian opettajan ja hänen kuvankauniin oppilaansa katoamiseen.

Kustantajan mukaan kyseessä on trilleri, missä on piirteitä Twin Peaksistakin. Ja hyviä piirteitä onkin.   

Silja-Elisa Laitosen Haavat

Silja-Elisa Laitosen Haavat (Tammi 2023, 560 s.) on hiottu ajankuvaus jatkosotaa seuranneista vuosista ja ihmisistä, jotka yrittävät rimpuilla irti mieltä vaivaavista kauheistakin sota-vuosien kokemuksista. Laitonen on työskennellyt poliisina ja sitä kokemustaan hän hyödyntää monella tavalla seuratessaan päähenkilöittensä elämää. Raakel on ollut lottana -  tästä ajasta Laitonen kertoo esikoisromaanissaan Valinta (Tammi 2022, 480 s.). 

Rauhan tultua Raakel etsii monen nuoren tavoin paikkaansa sodasta toipuvassa Suomessa. Mieluisa työpaikka löytyy yllättävältä taholta. Raakel joutuu kestämään sen että hänen valintansa ei täytä vanhempien toiveita. 

Romaanin ajan kuvaus on hyvin uskottavaa, samoin päähenkilöitten henkinen repaleisuus. Rakkaus on paljolti se mikä pitää mielensä murtaneet kasassa. Laitosen kieli ja aiheet ovat arkipäiväisiä, kerronta hiottua ja henkilöt ristiriitoineen kaikkiaan hyvin uskottavia. Raakel kuuluu selkeästi kirjallisuutemme vahvoihin naisiin. Oman miellyttävän lisän romaanin lukemiseen tuo Helsinkiä tuntevalle paikkojen kuvaus vuosikymmenten takaa.  

 Olisi ilo lukea Raakelin myöhemmistäkin elämänvaiheista. Kirjailija kirjoittaa parhaillaan käsikirjoitusta Valinta-romaaniin perustuvalle elokuvalle. 

Kjell Westön Molly & Henry.

Kjell Westön Molly & Henry. Romaani sotavuosilta (suom. Laura Beck, Otava 2023, 509 s.) on kuvaus helsinkiläisten keskiluokkaisten ihmisten elämästä vuosina 1939-1941, pääpaino ajanjaksossa, jota olemme tottuneet kutsumaan välirauhaksi. Romaanin alussa talvisodan raastavina kuukausina Molly on näyttelijäkiertueella Ruotsissa ja Henry toimittajana rintamalla.

Molly on niittänyt mainetta filmitähtenä. Ikää on alkanut kertyä ja yli 30-vuotiaalle näyttelijättärelle ei liikene enää loistokkaita rooleja ei elokuvissa eikä teatterissa. Ruotsin kiertueella on tarkoitus kerätä tukea sotivalle Suomelle. Molly pohtii kautta romaanin taiteilijan asemaa ja naisen syrjintää teatterin maailmassa. Katkeralta tuntuu kun aikaisemmat ansiot unohtuvat nopeasti.

Ruotsissa Molly murehtii myös rakastamansa miehen Henry kohtaloa. Henry on Hufvudstadsbladetin toimittaja. Henryn kirjoituksista Molly osaa lukea että niiden sävy on sotakuukausien myötä muuttunut. Palattuaan rintamalta Henry ajautuu todelliseen ahdinkoon, kun välit toimituksen johtoon heikkenevät niin että hän ei enää saa kirjoittaa reportaasejaan. Lehti ei halua julkaista juttua mielisairaalaan joutuneesta sotilaasta Sinänsä Henry ymmärtää ja hänet on kurssitettukin siihen että sodasta saa kirjoittaa vain voittajan näkökulmasta.

Romaanin keskiössä on Helsinki. Välirauhan Helsinkikin on kuin huonosti voiva leikkauspotilas. Vaikka Henry ja Molly liikkuvat lukijallekin tutuissa paikoissa, on kuin kaiken yllä olisi pelottava odotus. Tuleeko uusi sota vai ei.

Sota on muuttanut Mollyn ja Henryn ystävä- ja sukulaispiiriä. Moni ystävä ja sukulainen on kaatunut. Mollyn sisaren mies haavoittunut. Lukija pakostakin etsii yhtymäkohtia Ukrainan sotaan. Kirjailija kertoo romaanin jälkisanoissa aloittaneensa kirjan kirjoittamisen 2019. Tavoitteena oli romaani, joka ei kertoisi hänen sukunsa historiasta. Kirjailijan toinen isoisä kaatui talvisodassa helmikuussa 1940 ja toinen jatkosodassa elokuussa 1941. Henryn samaistan monestakin syystä kirjailijaan itseensä. Kirja myös vilisee 1940-luvun kulttuuriväkeä, osa omalla nimellään, osa peitenimellä – moni on aika helppo tunnistaa.

Kirjan päähenkilöt ajautuvat tilapäiseen välirikkoon, jonka aikana kumpikaan ei voi erityisen hyvin. Etenkin Henryn mieltä painaa jatkuvasti hänen käyttäytymisensä 1918 tapahtumissa. Vaikka hän kuinka miettii, hän ei pysty kertomaan niistä Mollylle. Kaikesta huolimatta hän vähitellen myöntää itselleen että hän rakastaa Mollyä, rakkautensa myöntää myös Molly.    

Romaanissa on samaa lumovoimaa mitä on ollut Westöön monessa aikaisemmin ilmestyneessä romaanissa. Vaikka kaiken yllä on sodan aiheuttama ahdistus ja näköalattomuus, on sittenkin olemassa toivoa.              

  

Sirpa Kähkösen 36 uurnaa

Sirpa Kähkösen 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia (Siltala 2023, 267 s.) on häkellyttävän hieno romaani. Romaanin sisältö on raskas, ahdistavakin, mutta samalla kertaa se on kuulasta ja raikasta kerrontaa. Romaanin kieli soi ja solisee. On kuin kirjailija olisi säästänyt tähän romaaniin ne kauheudet mitä hän ja häntä edeltävät sukupolvet ovat joutuneet läpikäymään. Samalla hän on kuitenkin saanut kaiken kerrottua koskettavasti. On kuin lukisi tämän päivän Kantelettaren runoja.

Kuopio-sarjassa ja Vihan ja rakkauden liekit (Otava 2010) Kähkönen on kuvannut ja kertonut sukunsa vaiheista. 36 uurnassa pääosassa on Kähkösen äiti Riitta. Äiti on kuollut ja tytär on kutsunut tämän yhdeksi vuorokaudeksi vieraakseen. Kun äitiä ollaan hautaamassa sukuhautaan, käy selville että, sukuhautaan mahtuu 36 uurnaa. Tytär ei päätä täyttää hautaa uurnilla vaan ryhtyy keräämään esineitä, jotka voisi laittaa hautaan äidin uurnan seuraksi.  

Ensin hautaan päätyvät villatakki, lankakerä, huopikkaat, mutta myös kansanvihollisuus, tulematta jääneet kirjeet, puuttuva nuoruus, kuritushuone. Jokaisella esineellä on oma tarinansa. Keskeiseksi nousee äidin ja tyttären suhde. Äiti ei ole koskaan hyväksynyt tytärtään, tämä on äidin omien sanojen mukaan pilannut hänen nuoruutensa. Useammin kuin kerran tyttö saa kuulla äidiltään, miten olisi ollut parempi jos tyttöä ei olisi ollut olemassa ollenkaan.

”Sinä olet tuhonnut minun elämäni”, sanoit, äitini, minulle jonkin riitamme keskellä. Ilmeeni viihdytti sinua, naurahtelit ja katsoit tarkkaan, kuinka sanat upposivat. … Olin ehkä kolmentoista, olit alkanut rusentaa minua koko painollasi… Sinä olit väkivaltainen minua kohtaan. Sinä olit väkivaltainen kaikkia läheisiäsi kohtaan.

Tarinassa ovat myös mukana isovanhemmat, etenkin ukki, joka on ollut tytön tuki ja turva. Omalle tyttärelleen Tammisaaren vankilassa virunut ja pakkosyötetty mies ei ole pystynyt olemaan rakastava isä. Tarina kiertyy paljolti 1930-luvun tapahtumiin, joista sukujen piirissä on keskusteltu vielä vähemmän kuin talvi- tai jatkosodasta.

36 uurnaa on säikehtivä romaani. Kirjailija on luonut itselleen uuden kielen, uuden tavan kertoa. Hieno romaani. 

 

 

Ella-Maria Nuttin Pohjoisessa kahvi on juotu mustana

Ruotsalaisen Ella-Maria Nuttin esikoisromaani Pohjoisessa kahvi on juotu mustana (suom. Jaana Nikula, Johnny Kniga 2023, 206 s.) on huikean hieno esikoisromaani. Romaani on kertomus äidin ja tyttären kohtaamisesta tai pikemminkin kohtaamattomuudesta. 

Äiti on jäänyt kotikonnuilleen Jällivaaraan. Suunnnitelmat lähtemisestä päättyivät siihen kun hän sai tyttären. Äiti on rohkaissut tytärtään lähtemään ja opiskelemaan. Nyt tytär on muuttunmut. Pukeutuu niin kuin muutkin tukholmalaiset ja puhuukin eri tavalla. Ja käy kotona pohjoisessa hyvin harvoin. 

Äidillä on tärkeää asiaa tyttärelle, sen kertominen ei onnistu puhelimessa, ei sitä voi kertoa teksti-viestillä, on lähdettävä tapaamaan tytärtä. Kaiken paljastaminen ei onnistu, vaikka äiti päivästä toiseen etsii sopivaa hetkeä asiansa kertomiseen. Ei omalla asiallaan voi kuormittaa toista, kun tämä on alakuloinen eikä silloinkaan kun tämä on hyväntuulinen. Salaisuus selviää sittenkin. 

Rankasta aiheestaan huolimatta kirja on lumoavan kaunis. Se on kuin balladi, jossa salaisuus jaetaan pala palalta. Kaiken vertauksena on pirtanauhan kutominen. Sitä kutoi tytön mummi ja nyt hän jatkaa kutomista.  

Ruotsin Lapista kotoisin oleva saamelaiskirjailija opiskelee psykologiaa Tukholmassa.  

Petri Tammisen Urheilijaelämäkerta

Täysosuma kirjaksi, joka pitää lukea tai kuunnella nyt kun Yleisurheilun MM-kisat ovat käynnissä Budapestissä, on Petri Tammisen Urheilijaelämäkerta (Otava 2023, 74 s.). Tamminen kirjoittaa omasta urheilijan urastaan, lastensa urheilemisesta ja elämyksistään katsojana, kokijana, fanina. Lyhyen lyhyet tarinat ovat hiottuja, tarkkoja ja paljon kertovia.

”Pelattiin vuoden 1998 jalkapallon MM-kisoja. Isä oli lainannut työpaikaltaan Ylestä matkatelevision, postikortin kokoisen. Katselimme sitä pienen mökkisaunan pikkuruisessa pukuhuoneessa. Hollannin Bergkamp otti pitkän keskityksen taitavasta haltuunsa ja sijoitti pallon ulkosyrjällä Argentiinan maalin takanurkkaan, Käännyin katsomaan isää, isä oli nukahtanut.”   

Kirjan minä on pitänyt monista urheilulajeista, kokeillut monia ja ollut toisissa hyvä, toisissa huono. Kaihoisalta ja vaikealta tuntui kun lapset lopettivat urheilemisen. Taustalla leijui ajatus, jospa heistä sittenkin olisi tullut hyviä. Urheiluhulluus on koko perheen sairaus tai rikkaus. Isoäiti ei pystynyt katsomaan jääkiekko-otteluita tv:stä, ei kuuntelemaan radiosta – ne olisivat olleet liian jännittäviä. Turvana oli tekstitelevision sivu 221.Turun Palloseura oli lähes satavuotiaalle se tärkein.

Petri Tamminen kirjoittaa samalla kertaa ironisesti ja rakastavasti. Hän katselee kirjansa urheilijaa ulkopuolelta, mutta kuitenkin samalla tämän sisimmästä. Ja ymmärtää suuresti.    

Elizabert Stroutin Lucy meren rannalla

Elizabeth Stroutin Lucy meren rannalla (suom. Kristiina Rikman, Tammi 2023, 270 s.) on kuin ystävän kertomus siitä mitä tapahtui kun pakenee koronaa suurkaupungista maaseudun rauhaan. Romaanissa Lucy Barton (kirjailijan alter ego) lähtee koronaa pakoon Maineen merenrannalle entisen aviomiehensä Williamin kanssa. Romaanin henkilöt ovat tuttuja Stroutin aikaisemmista romaaneista Nimeni on Lucy Barton, Kaikki on mahdollista ja Voi William!   

Pariskunnalla on kaksi aikuista tytärtä ja yhteisistä vuosista aikaa yli kaksikymmentä vuotta. Kumpikin on tahollaan ollut naimisissa. Lucy on menettänyt rakastamansa musiikkimiehensä vasta hiljattain. Aluksi Lucy ei ymmärrä miksi heidän pitäisi lähteä. William on loistutkija ja perillä siitä mistä maailmanlaajuisessa pandemiassa on kyse. Hän haluaa suojata itsensä lisäksi myös Lucyn. Tyttäret elävät omaa elämäänsä välittämättä mitä ympärillä tapahtuu. Viikkojen vieriessä useamman kuin yhden kerran Lucyn ja Williamin saavuttaa tietoa ystävän kuolemisesta koronaan.

Pariskunnan kotimaassa tapahtuu samaan aikaan muutakin: George Floydin murha ja sen aiheuttamat protestit sekä tammikuussa 2021 hyökkäys Capitol-kukkulalla. Ja vielä pelottavampaa on tulossa. Turvallisuuden tunne horjuu romaanissa yhtä voimakkaasti kuin se on tehnyt ihmisten mielissä ympäri maailmaa. Lucy ja William yrittävät ylläpitää uskoaan yhteisymmärryksen voimaan silloinkin kun naapuri  liimaa heidän autoonsa lapun, jossa nykkiläisiä kehotetaan painumaan kotiin. Nykkiläiset eivät lähde, vaan yrittävät selvittää miksi he ovat ansaitsemattoman vihan kohteena.    

Stroutin tapa kirjoittaa arkipäiväisesti ja kriisinkin keskellä levollisesti, viehättää ja rauhoittaa. Romaanin kirjailija havahtuu vähitellen ymmärtämään ettei maailma ole enää entisensä ja vähitellen hän löytää itsestään voimavaroja aloittaa kirjoittaminen. Hellyttävää on myös pariskunnan hiljalleen palaava yhteisymmärrys.     

Valérie Perrin Vettä kukille

Valérie Perrin Vettä kukille (suom. Saara Pääkkönen, WSOY 2023, 473 s.) on kesän hurmaavin ja lumoavin romaani. Se on perhekronikka, se on melkein kuin dekkari, se on tasokas viihderomaani, se on samalla kertaa tragedia ja komedia.

Meillä on mielikuva valloittavista ja vallattomista ranskalaisista miehistä. Se kohtelevat kunnioittavasti naisia, mutta pettävät heitä sen kun ehtivät. Vettä kukille kertoo juuri näistä miehistä ja heidän naisistaan. Henkilöiden elämänkohtaloat kietoutuvat yhteen ällistyttävällä tavalla. Mutta kaikessa kiemuraisuudessaan kaikki tuntuu hyvin uskottavalta.

Monen henkilön elämään liittyy raskaita kokemuksia ja monen lapsuus on ollut köyhääkin köyhempi monella tavalla. Romaanin kiehtovan ja hieman pelottavankin ilmapiirin luo se että päätapahtumapaikkana on hautausmaa. Päähenkilöinä on hautausmaan ja sen puutarhan hoitaja ja hänen aviomiehensä. Aviomies keskittyy enemmän moottoripyörällä ajamiseen kuin hautausmaan hoitamiseen.

Kirjan jokaisen luvun alussa on mietelause, joka useimmiten vaati pysähtymisen ja pohdintaa: ”Kaikki haalistuu, kaikki siirtyy muistin ulottumattomiin”. Kirjan kieli on kuvailevaa, viipyilevää ja kaunista. Kiitokset myös kääntäjä Saara Pääkköselle. Näinkin voi kuvata äidiksi tulemista.

Kun Léonine saapui, nuoruuteni pirstoutui säpäleiksi rajusti kuin kivilattiaan iskeytyvä posliinimaljakko. Hän hautasi minun huolettoman tytönelämäni. Muutamassa minuutissa viskouduin naurusta kyyneliin, auringonpaisteesta sateeseen. Olin kuin kevättaivas, jolla pouta ja räntäkuuro vuorottelivat. Kaikki aistini olivat vapaana, terävät kuin sokeilla.

Pakostakin aloin haaveilla, että helsinkiläisen Maunulan uurnalehdon kupeessa olisi pieni talo, jossa asuisi ystävällinen hautausmaan hoitaja, jota voisi tervehtiä kun hän tulee vastaan hautausmaan käytävillä. Hänellä olisi tarvittaessa aikaa ja voimia päättää tarvitsenko keskusteluseuraa, tukea tai teekupillisen tarjoamaa lohdutusta.  Vettä kukille -romaanin luettuani voin kuvitella talon ja sen kukkia ja ihmisiä rakastavan asukkaan.

Vettä kukille on ranskalaisen valokuvaajana ja käsikirjoittajana työskennelleen Valérie Perrin (s. 1967) toinen romaani. Teosta on myyty yli miljoona kappaletta yli 30 kielellä. Ranskan lisäksi se on ollut hyvin suosittu Italiassa, Norjassa ja Ruotsissa. Kirjan pohjalta on tehty teatteriesitys ja siitä on tekeillä tv-sarja.     

Lydia Sandgrenin Läpileikkaus

Mitä mahdollisuuksia on Göteborgiin perustetulla kustannusyhtiöllä selviytyä isompien yritysten puristuksessa? Entä voiko kuuluisaksi ja tunnetuksi taidemaalariksi tulla maalaamalla ystävänsä vaimosta muotokuvan toisensa jälkeen? Miksi ruotsalaiset opiskelijat haluavat hakea inspiraatiota uralleen Pariisista? Miksi kahden lapsen äiti haluaa kadota?

Näihin kysymyksiin ja moniin muihinkin etsitään vastaus Lydia Sandgrenin romaanissa Läpileikkaus (suom. Sanna Manninen, WSOY 2023, 718 s.). Läpileikkaus on Sandgrenin esikoisteos, jota hän kertoo kirjoittaneensa kymmenen vuotta. Romaanin alussa piti totutella siihen miten hienosti Sandgren osaa paneutua ja pureutua kahden miehen elämään ja ajatuksiin. Sandgrenin romaani on palkittu Ruotsin arvostetulla kirjallisuuspalkinnon August-palkinnolla 2020.

Martin Berg haaveilee kirjailijan urasta ja Gustav tietää että hän haluaa maalata ja tulla kuuluisaksi. Martin ajautuu perustamaan kustantamon ja kirjailijan ura jää novellikokoelman kokoiseksi. Sen sijaan Gustav Becker on ansainnut kannuksensa muotokuvamaalarina.

Martinin ja Gustavin ystävyys alkaa lukiovuosina ja kestää vaikka välillä onkin ajanjaksoja, jolloin he tapaavat vain harvoin. Romaanin päähenkilöitä on myös Martinin tytär Raakel. Isä yrittää houkutella tytärtä oman työnsä jatkajaksi ja antaa hänelle – saksan kielitaidon takia – arvioitavaksi romaanin, jonka Raakel epäilee kertovan hänen kadonneen äitinsä elämästä.

Martinia haastatellaan, kun hän on täyttämässä 50 vuotta. Vastatessaan toimittajan kysymyksiin romaani vie muistoihin, jotka kuvaavat niin Martitin, Gustafin kuin Ceciliankin opiskeluaikaa, aikuistumista ja selviytymistä vuosikymmenestä toiseen, heidän ystävyyttään. Romaanissa pohditaan paljon myös kirjallisuuden ja taiteen merkitystä, ratkotaan monimutkaisia ihmissuhteita ja kuvataan oman elämänsuunnan etsimistä.

Mammuttimainen romaani – 718 s. ja äänikirjana 32 tuntia – ei houkutellut, mutta olikin kiehtova lukukokemus. Se herätti harvinaisen paljon ajatuksia ja tuntemuksia.     

Eppu Nuotion Hopeamedaljonki

Eppu Nuotion Hopeamedaljonki (Gummerus 2023, 254 s.) on toivekirja kirjojen kesäkassiin. Päähenkilöinä romaanissa ovat Raakel Oksa ja Ellen Lähde, tuttuja Leninkimekosta. Raakel törmää työtehtävissään mielenkiintoisten ihmisten kohtaloihin. Tällä kertaa kunnostettavaksi tulee töölöläinen asunto, jonka yksinäinen asukas on testamentannut Maanmittarikillalle. Asunto on lattiasta kattoon täynnä tavaraa ja tavararöykkiöitä setviessä asukkaan elämänvaiheet ja kohtalo alkavat vähitellen selvitä. Töölöllä on oma roolinsa romaanissa.  

Hopeamedaljonki edustaa leppeää dekkarigenreä. Pääosassa on kuolleen elämää selvittävät henkilöt omine kohtaloineen. Sen alaotsikossa on lupaus: Raakel Oksa ratkaisee 2.     

Enni Mustosen Kasvattitytär

Enni Mustosen uuden romaanisarjan Rouvankartanon tarinoita avausteos ”Kasvattitytär” lunastaa varmasti heti paikkansa soljuvien kertomaromaanein ystävien parissa. Aika tavalla eksoottiseltakin tuntuu lukea uusmaalaisten kartanoiden elämänpiiristä ja niiden asukkaista vuosina 1774-1775. Herrasväki elää omassa kuplassaan, vaikka 17-vuotias romaanin päähenkilö Hedda Noora Lilliehöök välillä joutuukin melkein tekemään oikeita töitä.

Hedda on joutunut kasvattityttäreksi tätinsä perheeseen. Hänen Ruotsissa asuva perheensä on köyhtynyt ja lapseton täti haluaa Hedddan omaan kartanoonsa kasvatettavaksi. Hyvin nuorena Hedda kuitenkin joutuu emäntäpiian sijaiseksi yhdessä sukunsa kartanoissa. Kartanoelämän kuvaus ja ylipäätään ajan kuvaus on romaanissa Mustomaiseen tapaan huolellisesti tutkittua ja kiehtovaa, hieno tietopaketti.   

Oman ulottuvuutensa tarinalle tuo Heddan rakastuminen tai oikeastaan jo pikkutyttönä alkanut ihastus. Kaikki ei kuitenkaan suju ihan niin kuin Hedda olisi halunnut, mutta naimisiin Hedda kuitenkin päätyy. Hätkähdyttävää on ajatella miten tietämättömiä naisen elämään liittyvistä asioista – kureliivejä, hopeiden kiillottamisia, kapioiden nimikointia ja poloneesin askelkuvioita lukuun ottamatta – nuoret naiset olivat.   

Romaanin lukemista helpottaa alun sukutaulu ja henkilöiden taustojen esittely, karttalehti kartanoiden sijaintipaikoista, 1700-luvun sanaston selitysosio ja kattava luettelo monipuolisesta lähdemateriaalista. Kartanoissa liikutaan Mäntsälässä, Pornaisissa, Sipoossa ja Tuusulassa.      

Hedda Nooran esikuva on Hedvig Eleonoora Lilliehöök (1756-1833), tätinsä Hedvig Juliana Nordenskiöldin kasvattitytär, Nordenskiöldin suvun miniä ja Frugårdin kartanon emäntä.

Olen saanut kirjan kustantajalta. 

  

.

Satu Vasantolan Kun isä osti Merenkurkun

 ”Minun muistini oli sammalen alla piilevä suonsilmä.”

Satu Vasantolan Kun isä osti Merenkurkun (Tammi 2023, 256 s.) on tarina tyttärestä joka huolehtii isästä, jonka elämä on täynnä loputtomia uusia alkuja ja käänteitä. Mistään ei kuitenkaan tule mitään. Romaanin kertoja on lapsesta asti tottunut kantamaan huolta isästä, aavistamaan tulossa olevaa, estämään kohtausten tuhoisat seuraukset, viemään hoitoon, pitämään yhteyttä isää hoitavaan henkilökuntaan, rakastamaan ja vihaamaan.

Kun Vasantola pohti voisiko hän kirjoittaa kirjan isästään ja siinä ohessa myös omasta elämästään, hän lopulta rohkeni kysyä asiaa isältä. Flinkkilä & Kellomäki – ohjelmassa hän kertoi neljä kertaa kysyneensä isältä voisiko hän kirjoittaa kirjan. Isä mukaan hänen suurin haaveensa on, että tytär kirjoittaisi hänestä kirjan.

Romaanin maanis-depressiivisellä Erikillä mania ja masennus seuraavat toisiaan. Maanisen periodin aikana isä suunnittelee ostavansa jopa Raippaluodon sillan, koko Merenkurkun ja rakentavansa sinne uuden New Yorkin. Erikin elämä on ollut ylä- ja alamäkeä, mutta sairaus on tehnyt hänestä ennalta-arvaamattoman. Kun isän tanssikengät ovat poissa, tietää tytär että nyt on lähdettävä etsimään isää. Romaanissa retki vie läpi Suomen.  

Romaani on sukellus sairaan henkilön mielenmaisemaan. Se on myös sairaskertomus siitä, miten psyykkisesti sairasta meillä hoidetaan tai jätetään hoitamaan. Ennen kaikkea häkellyttävää on omaisten väheksyntä hoitamisessa. Saman olen kokenut monessa eri paikassa ja moneen kertaan muistisairaan omaisen hoitamisessa. Romaani on myös matka tyttären mielen maisemaan, lapsuuden muistoihin, eletyn elämän läpikäymiseen.

Vasantola kirjoittaa taiturimaisesti mielen hajoamisesta, omaisen huolesta, voimattomuudesta, turhautumisesta. ”Pitäisi jaksaa hymyillä ja myötäillä, paitsi ymmärtää ja odottaa, niin helvetin monessa paikassa pitäisi niellä kaikki kiellot ja selän kääntämiset, mutta kurkkuni oli nielemisestä kulunut, sen pinta hiertynyt rikki, kaikki uusi kirveli.”  

Romaani ei ole kuitenkaan pelkkä sairaskertomus, se on myös kertomus pyyteettömästä rakkaudesta ja välittämisestä. Kaiken kehyksenä on tämän päivän kesäinen Suomi. Rankasta aiheesta huolimatta kirjanm kerronta on kaunista ja ajatonta.   

  

Alex Schulmanin Kiirehdi rakkain

Alex Schulmanin Kiirehdi rakkain (suom. Jaana Nikula, Otava 2023, 126 s.) on kaunis ja herkkä kirja hänen isästään. Olemme tottunut siihen, että Schulman kirjoittaa perheestään ja sukulaisistaan suorasukaisesti ja vähemmän hienovaraisesti. Isästään Allan Schulmanista (1919-2003) hän kirjoittaa aivan eri tavalla. Allan Schulman oli syntynyt Suomessa ja muuttanut Ruotsiin 1953.

Isä poikkeaa Alexin kavereiden isästä siitä syystä, että tämä on vanha. Isä ei paini poikiensa kanssa eikä heittele heitä ilmaan. Mutta kaikissa haastatteluissa isä kertoo miten hienoa on tulla isäksi vanhoilla päivillään. Hän on saanut tavallaan uuden elämän. Kun Alex syntyy on hänen isänsä 57-vuotias ja äiti 25-vuotias, vanhin veli on kaksi vuotta Alexia vanhempi ja nuorin veli kolme vuotta nuorempi.

Alex ei veljiensä tavoin osaa pitää tilannetta mitenkään outona. Koulussa hänelle paljastuu erilaisuus. Kun luokkatoverit lukevat aikakauslehdestä Alexin isän haastattelun, he aloittavat kiusaamisen. Miten jollakulla voi olla noin vanha isä? Alex ei kerro kiusaajista, isää ei pidä rasittaa millään turhalla.

Isä on hyvin uppoutunut töihinsä toimittajana ja tuottajana. Hän on hyvin tunnettu ja ansioitunut ammattilainen. Alexin elämän jännittäviä kokemuksia onkin pääsy isän töihin. TV-studion ilmapiiri on aivan omanlaisensa. Lähetyksen seuraaminen on pikkupojalle luottotehtävä, on oltava hipihiljaa, kun lähetys on alkanut.   

Schulman kuvaa lapsuuttaan ja tuntemuksiaan hienosti, lapsen kertojan ääni on tarkka ja ymmärtäväinen kaikkea kohtaan. Kun isä vanhenee huolehtivat pojat hänestä yhtä enemmän ja enemmän. Vaikka isän voimat heikkenevät, yrittävät pojat kannustaa häntä selviytymään. Isän ja poikien yhteinen perinne on juhannuksen Coca-Cola -kisa, joka kisataan vielä sinäkin juhannuksena kun mökille ei enää päästä ja isän voimat ovat huvenneet. 

Kuvaukset isän jatkuvista kaatumisista ja apuun rientämisestä, hoitokotijaksoista ja reisiluun leikkauksesta ovat hyvin realistisia. Olen kokenut saman aviomieheni rinnalla. Ruotsalaisen hoitokodin ilmapiiri ja elämänmeno on hyvin samanlaista kuin meillä. Taitaisi rapujen salakuljettaminen läheiselle onnistua meidänkin hoitokodeissamme.

Kiirehdi rakkain kertoo lämpimästi ja koruttomasti isän kuolemasta ja kuoleman aiheuttamasta surusta.  Kirjan nimi on peräisiin Tove Jansson Syyslaulusta. Laulu lauletaan isän hautajaisissa. Isän muisto seuraa Alexia hyvänä ja välillä pahanakin.   

Aikaisemmin Alex Schulmanin tuotannosta on suomennettu Unohda minut (2017) – pääosassa äiti, Polta nämä kirjeet (2029) – suvun salaisuudet, Eoonjääneet (2021) – Alex ja hänen veljensä.

Satu Rämöm Rósa ja Björk

Tämän kevään odotetuin romaani on varmaan Satu Rämön Rósa ja Björk (WSOY 2023, 360 s.). Se jatkaa viime vuonna ilmestyneen Hildur-romaanin päähenkilön elämäntarinaa.  Hildur-poliisin työparina on edelleen työharjoittelijaksi Islannin Länsivuonoille tullut suomalainen Jakob. Nyt parivaljakko saa selvitettäväkseen korruptoituneen kunnallispoliitikon kuoleman. Hyvin pian siihen rinnalle nousee pienlentokoneen putoaminen ja lentäjän kuolema.

Satu Rämö on kehittänyt alun romaanitrilogiaansa – kirjailija kertoi heti että dekkareita tulee kolme – keittiön pöydän ääressä. Kun korona-aika alkoi, vähenivät matkaoppaan työt, matkailuaiheiset jutut eivät kiinnostaneet lehtiä. Hän oli saanut valmiiksi kirjansa Talo maailman laidalla ja hänestä tuntui, ettei Islannista ole enää mitään kerrottavaa. Oli tyhjää tilaa ajatella. Jotain uutta pitäisi löytää.  Kirjailija myöntää pohtineensa voisinko kirjoittaa jotain mikä ei olisi totta, ei faktaa vaan fiktiota.

Syntyi idea Hildur-nimisestä poliisista ja hänen työparistaan suomalaisesta Jakobista. Ensin piti tarkistaa Reykjavikin kirjastossa kaikki kymmenen vuoden sisällä ilmestyneet islantilaiset dekkarit, olisiko niissä päähenkilönä Hildur (suomeksi taistelija). Ei ollut ja niin Hildurin tarina sai siivet alleen.

Ròsassa ja Björkissä selvitetään kahta Hildurin kotikylässä tapahtunutta rikosta ja siihen rinnalle nousee Hildurin kahden pikkusiskon kohtalo. Rämö jatkaa uudessakin kirjassa islantilaisen luonnon hienoa kuvaamista ja lisäksi islantilaisen mielenlaadun analysointia. Kirjailija myöntää, että Islannissa kaikki tuntevat toisensa. Virallista tietä hoitaen asioiden hoitaminen kestää.  Asiat järjestyvät, jos tuntee jonkun, jolle soittaa ja joka voi auttaa.

Vaikutusvaltaiset rapsuttelivat toistensa selkiä kaikessa rauhassa. Muuri heidän ja tavallisten ihmisten välillä oli niin korkea, että ylintä taloudellista ja sitä kautta myös poliittista valtaa käyttävien valta-asemia oli vaikea rikkoa.  

Tähän romaanin kunnallispolitiikan mahtimies on luottanut. Hän uskoi voivansa loputtomiin hoitaa asioita omalla tavallaan ja saada aina enemmistön puolelleen valtuustossakin. Mutta on mies, joka on päättänyt tehdä lopun tälle vehkeilylle. Järin omaperäinen ei asetelma rikoskudelmassa ole, mutta Satu Rämö kirjoittaa tarinansa vetävästi ja punoo kaiken toisaalta riittävän helpoksi ja riittävän vaikeaksi yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Jännite säilyy kun näennäisesti ja selvään kuvioon tuleekin yllättäen ihan muuta kuin lukija on olettanut.  

Siinä missä Satu Rämö on taiturimainen juonen käänteiden punoja, on romaanin Hildur erinomainen poliisi. Ja nyt hänestä tulee myös rohkea oma itsensä, kun hän alkaa jälleen kerran selvittää sisarustensa kohtaloa. Se purkautuu ja selviää yllättävällä tavalla. Vanhat valokuvat auttavat. Omalla tahollaan Jakob alkaa rakentaa uudenlaista elämää itselleen. Hän saa puhtia hoitaa huostajuuskiistaa norjalaisen ex-vaimonsa oikeuksiensa mukaisesti.

Hildur -romaani myytiin viime vuonna kaikki formaatit huomioon ottaen 79 000 kappaletta – enemmän kuin mitään muuta romaania. Samanlaista menestystä uskallan ennustaa uudellekin romaanille. Kirjailija kirjoittaa parhaillaan kolmatta HJildur-kirjaa, se ilmestyy marraskuussa ja siinä Hildur tuo Jakobin Suomeen.

 

Satu Rämön kuva Reijo Suomela

Juha Itkosen Teoriani perheestä

Juha Itkosen Teoriani perheestä (Gummerus 2023, 191 s.) on kirjailijan pohdintaa siitä millaista on olla lapsuuden viisi-henkisen perheen lapsi ja millaista elämä on oman kuusi-henkisen perheen isänä. Juha Itkosen ja hänen vaimonsa perheen kasvaminen neli-lapsiseksi ei ollut itsestään selvää. Siitä Itkonen on kertonut kirjassaan Ihmettä kaikki (Otava 2018, 206 s.).

Itkonen on lukuisissa haastatteluissaan harmitellut sitä miten meillä valitetaan lapsiperheen elämän hankaluuksista. Itkosille pelkästään kaksosten saaminen on ollut ihme. Perheessä on myös kaksi isompaa lasta, lasten ikäero on sattumalta aina kuusi vuotta. Lapset ovat sairastaneet ihan samalla tavalla kuin kaikkien muidenkin lapset, mutta Itkonen pitää sitäkin puolta elämässä luonnollisena.

Pakostakin isoäidin näkövinkkelistä ihailen Itkosen mutkatonta tapaa kertoa miten arkipäivästä ja hankalistakin asioista selvitään, mitä nyt yhdestä kiukuspäissä rikotusta wc:n ovesta. Vaatii tavattoman hyvää organisointikykyä hoitaa kaksoset ja isompien lasten harrastukset. Aina tuntuu olevan ohjelmassa jotain lapsiin liittyvää. Ja siinä sivussa perheen äiti pyörittää menestyviä yrityksiä ja perheen isä luo uraa menestyvänä kirjailijana.  

Elämä on antoisaa ja Itkonen selvästi nauttii roolistaan ison perheen isänä. Hienosti hän kertoo aina välillä lapsuutensa perheestä, myös tänä päivänä. Vertailu oman isän ja tämän päivän isien roolien välillä on osuvaa.  Ei Itkonen oikeastaan ole isältään enempää läsnäoloa edes osannut vaatia. Paljon on lämpimiä muistoja perheen yhteisiltä matkoilta, hiihtoretkiltä isän kanssa. Erityisen lämmöllä Itkonen muistelee pikkusiskoaan.  Isoveli taluttamassa pikkusiskoa balettiharjoituksiin. Ja nyt viemässä omaa lastaan harjoituksiin.

Lämminhenkinen kirja.       

Victoria Belim: Punaiset seireenit

Luettuani Victoria Belimin (suom. Tero Valkonen, Tammi 2023, 307 s.) Punaiset seireenit uskon ymmärtäväni hitusen paremmin ukrainalaisia ja Ukrainaa. Victoria Belim asui elämänsä ensimmäiset 15 vuotta Ukrainassa. Sitten hänen perheensä muutti Yhdysvaltoihin Chicagoon ja sieltä Belim muutti Brysseliin. Vuosi 2014 muutti hänen suhtautumistaan synnyinmaahansa. Hän halusi tietää millaisesta maasta hän on kotoisin ja millaisia ihmisiä ovat olleet hänen sukulaisensa.

Alun perin hänen tarkoituksensa oli kirjoittaa tietokirja Ukrainasta. Hän on opiskellut politiikantutkimusta. Hän matkusti äitinsä suvun kotiseudulle Pultavan lähelle. Siellä hänen isoäitinsä hoiti puutarhansa marjapensaita ja kirsikkapuita, viljeli tomaatteja ja perunaa. Isoäitiä puutarhatöissä auttaessaan Belim jutteli sukulaisista isoäidin kanssa ja päätti että tietokirjan asemasta hän haluaa kirjoittaa sukunsa tarinan.  

Hyvin pian hän törmäsi vaikenemisen muuriin. Pahiten tilanne kärjistyi Israelissa asuvan sedän kanssa. Tämä puolusti Putinia, ylisti venäläisyyttä ja muisteli ylpeänä nuoruutensa Neuvostoliiton saavutuksia. Kukaan sukulaisista ei halunnut kertoa mihin ja miksi Belimin isosetä eli isoisän veli Nikodim oli i kadonnut tai. Melkein Vladimir-setää vihamielisemmin Belimin uteluihin suhtautui hänen äitinsä äiti, rakas isoäiti, joka hyväksyi Belimin puutarhansa hoitajaksi, mutta ei suvun menneisyyden penkojaksi. Sukulaiset vaikenivat ja asiakirjojen metsästäminenkin oli tavattoman työlästä.

Asiakirjat 1930-luvun tapahtumista löytyivät Pultavan lähellä olevasta Kukkojen talosta, jossa valtiollinen turvallisuuspoliisi KGP toimi aikaisemmin ja jossa sen arkisto edelleen on. Kukkojen talon julkisivulla on koristeena julman näköiset seireenipatsaat ja niistä kirja on saanut nimensä.  Arkistojen kätköistä löytyi asiapapereita, joissa on yksityiskohtaiset selostukset kuulusteluista valheineen kaikkineen. Kirjailija tajusi  pian, että totuus löytyy rivien väleistä ei riveiltä. Isosetä Nikodin menetti henkensä sen sijaan Belimin isoisoisä arvostettu koulun rehtori selvisi kuuluisteluista hengissä.

”Elämää jatketaan ja puutarhaa hoidetaan päivä kerrallaan, puu kerrallaan.”

Kirjailija kertoo saaneensa kirjansa valmiiksi ennen 2022 sodan syttymistä eikä halunnut tehdä siihen muutoksia. Hänet sai pohtimaan ukrainalaisuutta vuoden 2014 ns. Krimin sota. Kirja on antoisaa luettavaa rankasta aiheesta huolimatta. Se on kiinteästi kiinni tässä ajassa, mutta menneisyys kulkee koko ajan rinnalla. Hieno ukrainalainen sukutarina.       

 

Anneli Kannon Haihtuneet

Anneli Kannon Haihtuneet (CrimeTime 2023, 254 s.) on kirjailijalta uusi aluevaltaus. Tuottelias kirjailija on tunnetuin historiallisiin tapahtumiin tai asioihin liittyvistä kirjoistaan. Erityisesti hän on kerännyt mainetta ja arvostusta Rottien pyhimyksellä. Hattulan vanha kirkko on kokenut täysin uuden elämän, kun moni kirjan lukenut on halunnut nähdä millaiselta kirkon satoja vuosia  säilyneet maalaukset oikein näyttävät.

Nyt kirjailija vie lukijan pieneen olemassaolostaan taistelevaan Kirkkojärven-kuntaan, johon ilmestyy yllättäen Onnibussista poikkeuksellisen näyttävän näköinen nainen punaisine kiharoineen. Pian selviää että kunnan elämää on tullut häiritsemään tai rikastuttamaan – kumman vaihtoehdon kukin valitsee – Näkijä, jolla on ennustamisen lahja. Näkijä itse tietää, että hänellä ei ole sen kummempia ennustajan lahjoja kuin kenellä tahansa muulla kulkijalla. Jotain työtä on kuitenkin tehtävä.  

Nopeasti Näkijä saa ensimmäiset asiakkaansa ja pääsee vähitellen perille kunnan moninaisista koukeroista ja menneistä tapahtumista. Samaan aikaan on kadonnut maalitehtaan johtaja ja kaksi teini-ikäistä tyttöä. Maalitehtaan tuotanto on lopetettu ja nyt sen tontista ja ympäristöstä olisi tarkoitus huippuhieno luoda Kultalampi-alue luksusasuntoineen ja puistoineen. Onpa Kirkkojärvellä nopeasti kasvanut Veripuhtaat-uskonlahko.

Tuntuu että kaikki kietoutuu kaikkeen. Näkijä Noora joutuu keskelle yhä ihmeellisempiä tapahtumia ja kuulee yhtä merkillisimmistä tapahtumista ja henkilöiden välisistä kiemuraisista suhteista.  

Haihtuneet on selkeästi uuden kirjasarjan avaus, koska etusivulla on jo maininta Näkijä 1. Romaani ei ole dekkari, mutta se on kiehtova ja mukaansa tempaava tarina. Johtolangat punoutuvat vähitellen yhteen. Käänteitä on paljon, mutta juuri ne pitävät lukijan valppaana ja loppuratkaisua odottaa malttamattomana.

Colleen Hooverin Se päättyy meihin

Colleen Hooverin Se päättyy meihin (suom. Sirpa Parviainen, WSOY 2023, 428 s.) on noussut yhdenlaiseksi kohuromaaniksi. TikTokissakin julkaistu romaani on kerännyt mainetta huomattavasti enemmän mitä se tällaisen iäkkään lukijan mielestä olisi ansainnut. Mutta romaanilla on myös ansionsa. Se on tyyliltään hyvin vetävä, sitä on helppo lukea, ankeat ja raskaatkin aiheet koskettavat ja pakottavat ajattelemaan. Kirjan naiset ovat pääsääntöisesti selviytyjiä eikä perheväkivalta nujerra heitä. Kaiken ankeuden ja tuhon keskellä on myös toivoa.

Ei pidä kavahtaa romaanin alkuasetelmaa. Päähenkilö Lily valmistuu ylipistosta ja perustaa haaveilemansa yrityksen. Kun hän kaiken lisäksi kohtaa komean ja mielenkiintoisen miehen, pitäisi kaiken olla kohdallaan. Lukija saattaa jo paljon ennen kuin Lily aavistaa että kaikki ei ole sitä miltä se näyttää ja tuntuu.

Luin aikanaan Anna Kareninan 14-vuotiaana. Kirja oli kodin kirjahyllyssä, joten sitä ei tarvinnut mennä kärkkymään kirjaston aikuisten osastolta – sieltä sai lainata kirjoja vasta 15-vuotiaana. Nyt eri palstoilla mietitään minkä ikäisenä olisi soveliasta lukea Hooverin romaania. Lukiessani Anna Kareninan aikuisena saatoin arvella mitä olin aikanaan siitä ”ymmärtänyt”. Ei ikärajoja kannata asetella.      

 

Kristin Hannahin Tuulen ja tomun maa

Tomun ja tuulen maa (suom. Marja Helanen, WSOY 2023. 533 s.) on Kristin Hannahin kolmas romaani. Esikoinen, Satakieli on edelleen yksi lempiromaaneistani. Alaskan taivaan alla ei ollut yhtä mieluisa. Tomun ja tuulen maa on kertomus urheasta Elsasta, joka kasvaa hyljeksitystä pikkutytöstä äidiksi, joka tekee kaikkensa, että hänen lapsensa ja hän itse selviytyy.

Kaikki on hyvin Yhdysvaltain suurilla tasangoilla, suurten Kalliovuorten itäpuolisella preerialla ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Sadot olivat hyviä ja viljasta maksettiin hyvin. Kymmenen vuoden kuluttua kuivuus ja tomumyrskyt muuttavat kaiken. Eläimet nääntyvät ja menehtyvät kuivuudessa, mikään ei kasva. Yhä useampi perhe jättää sukunsa maat.   

Elsan mies lähtee Kaliforniaan, missä puuvillapelloilla on huhujen mukaan töitä. Elsakin joutuu antamaan periksi ja lähtee lapsiensa kanssa ikälopulla kuorma-autolla kohti Kaliforniaa. Vain iäkkäät appivanhemmat jäävät paikoilleen.

Elsan ja lasten matka Kaliforniaan on raskas. Aina ei ole majapaikkaa eikä oikein syötävääkään.  Perillä tilanne ei ole ollenkaan niin auvoinen kun he odottivat. Työtä on vaikea saata. Viljelijät kohtelevat työntekijöitä mielivaltaisesti, palkkoja alennetaan päivittäin, elintarvikkeet on pakko ostaa viljelijän omistamasta kaupasta ylihinnoin. Palkka on lappu, jolla voi lyhentää kaupan velkaa. Elsa ja hänen tyttärensä tutustuvat työväenyhdistyksen väkeen ja liittyvät mukaan. Elsa rakastuu joukon johtajaan ja hänen tyttärestään sukeutuu peloton oikeudenmukaisuuden ja työntekijöiden oikeuksien puolustaja, niin kuin äidistäkin.  

Tuulen ja tomun maa on ennen muuta vetävä ja hyvä lukuromaani. Tarina etenee soljuvasti, niin luonnon, ihmisten kuin olosuhteiden kuvaaminen on luontevaa ja kieli soljuvaa.  

 

 

Antti Tuomaisen Majavateoria

Antti Tuomaisen Majavateoria (Otava 2022, 286 s.) on vakuutusmatemaatikko ja seikkailupuistoyrittäjä Henri Koskisesta kertovan trilogian viimeinen osa. Koskinen on tullut tutuksi Jäniskertoimessa ja Hirvikaarassa. Koskinen tietää ja tuntee selviytyvänsä tilanteesta kuin tilanteesta matematiikan, etenkin todennäköisyyslaskennan avulla.

Kaikki laskelmat ja suunnitelmat ovat kovalle koetukselle, kun Koskisen seikkailupuistolle ilmaantuu kilpailija, joka on selkeästi päättänyt nujertaa Koskisen yrityksen, jonka hän on perinyt veljeltään. Kävijät katoavat ja velkojat ahdistelevat. Kaikki kulminoituu siihen kun Koskista aletaan epäillä vakavasta rikoksesta. Ei auta muu kuin ryhtyä itse selvittämään tilannetta.

Tuomaisen tarinointi on kekseliästä, sopivalla tavalla ironista ja mukaansa tempaavaa. Oman hauskan lisävärin Majavateoriaan tuo Koskisen uusi rooli uusperheen isänä. Ennen kuin hän huomaakaan hän on rakkaan Lauransa tyttären Tuulin luokkatovereiden isien Dads Clubin vastuullinen jäsen. Ja parisuhdettakin pitää hoitaa. Matematiikka ei takaa onnistumista sen paremmin puolisona kuin isänä. Mutta rikoksen selvittämisessä siitä on apua.

Paljon Tuomaisen tyylistä kertoo se, että Britannian arvostetuimpiin sanomalehtiin kuuluva The Times on nimennyt Tuomaisen 2019 Euroopan hauskimmaksi kirjailijaksi.