Helmi Kekkonen: Tämän naisen elmä

 Helmi Kekkosen Tämän naisen elämä (Siltala, 2021, 211 s.) on kustantajan mukaan ”vaikuttava taidonnäyte, poikkeuksellisen kiehtovasti ajassa liikkuva romaani, joka jättää lukijaansa lähtemättömän muistijäljen.” Kerrankin on helppo olla samaa mieltä markkinointiin tarkoitetun kehuvan tekstin kanssa.

Punainen mekko, punatut huulet ja hiukset sykeröllä pään päällä antavat varmuutta 15-vuotiaalla tytölle, joka valmistautuu äitinsä hautajaisiin. Samalla hän suree sitä, että hänellä on pienemmät rinnat kuin hyvällä ystävättärellä ja muillakin luokan tytöillä. Ajatukset pyörivät myös poikaystävässä. Isä odottaa tytärtään pihalla mustiin pukeutuneena. Mutta hyväksyy tyttärensä valinnan. Heidän molempien on selviydyttävä hautajaispäivästä ja jokaisesta muustakin päivästä sen jälkeen.

Kirjan ensi lehdiltä lukija saa selville, että tytön äiti on kuollut ja tyttö syyttää äitinsä kuolemasta itseään. Siitäkin huolimatta että äiti on ollut vuosikausia psyykkisesti sairas. Kirja etenee kuvaamalla tytön kehittymistä nuoreksi naiseksi ja lopulta aikuiseksi, hänen mielialojaan, vaikeuksiaan ja ennen kaikkea ylivoimaiselta tuntuvaa tehtävää hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Rakastamisen vaikeus on musertaa naisen täysin.

Äidin varjo seuraa Helenaa vääjäämättömästi. Välillä hän eristäytyy kaikista ja kaikesta. Isän puheluihin hän vastaa kerran kuussa ärtyisenä. On kuin pelkkä isän ääni muistuttaisi kaikesta siitä mitä hän on kokenut lapsuuden kodissaan.

Päiviin ja tunteihin on tullut säröjä, yksinäisyys päässyt jälleen sisälleni, suru alkanut lainehtia päivien reunoilla harmaana, sinnikkäänä, vain jotenkuten siedettävänä.

Helenan tilanne vain pahenee ja pahenee. Hän ei pysty kertomaan rakastamalleen miehelle millainen hänen lapsuutensa ja nuoruutensa on oikeasti ollut. Hän valitsee työkseen lasten pelastamisen, lastensuojelun kautta. Vie aikansa ennen kuin hän ymmärtää, että tämä ei ole hänelle tarkoitettu työ. Työnohjaus on helpompaa, mutta sekin kuluttaa kohtuuttomasti hänen henkisiä voimavarojaan.

Rakkaus pakottaa myös ottamaan kantaa siihen, haluaako Helena lapsia vai ei. Hän ei halua, mutta sen kertominen miehelle, joka selkeästi haluaisi perheen, on tuskallista. Helmi Kekkosen kuvaamana pahinkin ahdistus on samalla kertaa epätoivoista ja toivoa herättävää. Kirjan kieli on kaunista ja kuulasta. Sen avulla lukijan on helppo selviytyä ahdistavista ja pelottavista asioista. Ja tästä syystä kirjan muistijälki on painava, kuten kustantaja uskoo. Kirjailija ei liioittele eikä kauhistele, hän kuvaa ja pakottaa lukijan väkisinkin pohtimaan tasapainoisen mielenterveyden arvoa.

Me emme voi muuttaa sitä mitä tapahtui, mutta voimme vaikuttaa siihen miten sinä siihen suhtaudut.

Kirjailija Helmi Kekkonen myöntää, että kirjan kirjoittaminen on ollut uskomattoman vaikeaa ja raskasta. ”Vaikeampaa kuin mikään tähän mennessä kirjoittamani, ja samalla uskomattoman palkitsevaa.” Kirjan kirjoittaminen on kestänyt viisi vuotta.  Kirjailija kertoo oivaltaneensa, että hän kykenee laajentamaan katsettaan ja tuomaan kerrontaan uusia sävyjä. Hän kertoo saaneena vaikutteita monelta kirjailijalta. Sally Rooneyn Keskusteluja ystävien kesken ja Normaaleja ihmisiä hän mainitsee ensimmäisenä.  Listalle ovat päässeet myös Emma Clinen Tytöt, Venla Saalon Kukkia maan alla ja Pirkko Saision Punainen erokirja ja Vigdis Hjorthin Perintötekijät.  

 

 

 

 

Deborah Levyn Mitä en halua tietää

Deborah Levyn omaeläkerrallisessa romaani Mitä en halua tietää (suom. Pauliin Vanhatalo, Kustantamo S&S 2021, 125 s.) on kesän kirjasadon monella tapaa sykähdyttävin teos. Kirjan nimilehdellä kerrotaan että kirja on vastaus George Orwellin vuonna 1946 julkaistuun esseeseen ”Miksi kirjoitan”.

Deborah Levy on kirjoittanut pikkutytöstä lähtien. Aikuisena hän ymmärtää että hän kirjoitti ja kirjoittaa jotta ymmärtäisi miksi hänen rotuerottelua vastustava isänsä virui vankilassa vuosikausia Etelä-Afrikassa, mitä hänen perheelleen tapahtui, kun he isän vapauduttua muuttivat Englantiin ja ennen kaikkea miksi hänestä tuli juuri sellainen ihminen mitä hän on.

Hyvin varhain tyttö oppii ymmärtämään mitä eri puolilla kaupunkia olevat kyltit tarkoittavat, vaikkapa sen mitä tarkoitti: ”Tämä uimaranta on varattu yksinomaan valkoiseen rotuun kuuluville.” Jo seitsenvuotiaana hän oppii ymmärtämään, että joidenkin ihmisten kanssa olo ei tuntunut turvalliselta, vaikka heitä pidettiin turvallisina. Oppia hän ymmärtämään senkin että valkoiset lapset pelkäsivät sisimmässään mustia lapsia. Kirja on tulvillaan aforistimäistä pohdintaa. Ihmisten pahuus hämmensi pientä tyttöä.

”Valkoiset pelkäsivät mustia koska olivat tehneet heille pahaa. Jos ihminen tekee toisille pahaa, hänestä ei tunnu turvalliselta. Ja jos hänestä ei tunnu turvalliselta, hänestä ei tunnu normaalilta. Etelä-Afrikan valkoiset ihmiset eivät ole normaaleja.” 

Uudessa kotimaassaan Englannissa tyttö kokee olevansa kaikkialla ulkopuolinen, etenkin luostarikoulussa. Kukaan ei kuuntele eikä ymmärrä häntä. Vain kirjoittaminen pitää hänen mielensä terveenä. ”Kirjailijaksi tullakseni minun täytyi oppia keskeyttämään, käyttämään ääntäni, puhumaan vähän kovempaa, ja vielä kovempaa, ja vielä kovempaa, ja sitten vain puhumaan omalla äänelläni, joka ei ole lainkaan kova”. Kaikesta lapsen varttumiseen liittyvästä ankeudesta ja ahtaasta ilmapiiristä huolimatta Lewyn teos on kuulas ja monella tavalla sykähdyttävä. Kirjailija on hienosti tavoittanut lapselle tyypillisen myötämielisen suhtautumisen vaikeisiinkin olosuhteisiin.

Mitä en halua tietää on Deborah Levyn elämäkerran ensimmäinen osa. Tulossa on trilogia. Kirjailija, jonka tuotantoon kuuluu romaaneja, runoja ja näytelmiä, kuvaa omaelämäkerrallisia teoksiaan eläviksi elämäkerroiksi, koska ”ne eivät ole syntyneet lopun jälkiviisaudessa, vaan keskellä elämän myrskyä.”