Petra Rautiaisen Tuhkaan piirretty maa

 Lappi oli kirjasyksyn kuuma aihe. Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa keräsi kiitosta. Kuopion kaupungin jakaman Savonia-kirjallisuuspalkinnon voitti Pohjois-Savosta Lapinlahdelta kotoisin oleva Petra Rautiainen. Hänen palkittu esikoisromaaninsa Tuhkaan piirretty maa (Otava 2020, 298 s.) on tärkeä ja upea kirja. Kaikki alkaa talvella 1944 ja päättyy 1950.

Maailmaa nähnyt toimittaja lähtee Lappiin kirjoittamaan juttuja Lapin uudelleenrakentamisesta. Samalla hän voisi etsiä sodassa kadonnutta aviomiestään. Näissä kahdessa tehtävässä Inkeri näkee kaiken sen kauheuden mitä Lapin sota ja sen jälkiselvittelyt pitävät sisällään. Asioita, joista on vaiettu.

Julmuudet mitä Lapsissa sodan loppuvaiheissa ja sen päätyttyäkin tapahtuivat eivät tapahtuneet vain saksalaisten organisoimina. Yhtä julkeita ja julmia olivat monet suomalaiset upseerit ja sotilaatkin. Vankileireillä vankeja tapettiin, silvottiin, näännytettiin nälkään tai työhön.

"Puolasta tuli meille paljon vankeja. Sen oli tarkoitus näyttää tavalliselta vaihtokaupalta. Suomalaiset vaihtoivat mielellään neuvostovankeja suomensukuisiin, joita natsit olivat saaneet kiinni. Natsit ottivat juutalaisia, homoja, serbejä, mustalaisia, ketä ikinä", kertoo sodan jälkeen poliisin tehtävissä oleva Koskela. Hänen mielestään oikea sota käydään ihan jossain muualla kuin etulinjassa." 

Saksalaisten rotuoppi tarttui moneen suomalaiseen, etsittiin ideologisia ja rodullisia vihollisia. Ilmi selvästi saamelaiset edustivat alempaa rotua, josta olisi hyvä päästä eroon tai ainakin heidät piti suomalaistuttaa. Romaanin päähenkilöt suhtautuvat saamelaisiin myötämielisesti. Erityisen eloisa ja ihailuakin herättävä henkilö on nuori Bigga-Marja, puhumattakaan hänen isoisästään Pierasta.    

Romaanissa on monta rinnakkaista tarinaa, on monta kertojaa. Tapahtumat on sidottu aikaan, vaikka ei aikajanakaan ole rikkumaton. Henkilötkään eivät välttämättä ole niitä, joiksi heitä aluksi luulee. Lapin luonto on luontevasti tasapainottamassa kaikkea pahaa, mitä ihmiset saavat aikaan.   

Viimeistelty ja koskettava esikoisromaani. Kirja on saanut myös kansainvälistä huomiota. Kirjan oikeudet on myyty kymmeneen eri maahan.   

 

Antti Heikkisen Einari

Tiesin, että metsäkoneita valmistava Ponsse on iso yritys ja sillä ansioitunut perustaja ja omistaja. Antti Heikkisen Einari, Ponssen perustajan Einari Vidgrenin elämä (WSOY 2020, 352 s.) kertoo eloisasti ja mukaansa tempaavasti 14-vuotiaana savottatöissä uransa alkaneen Einarin aikaansaannoksista. Einarin (7.7.1943-26.10.2010) lapsuus ja varhaisnuoruus oli vieremäläisessa metsämiehen mökissä hyvin vaatimatonta. Kirjan ansioita on sekin, että se kuvaa hyvin sitä millaista elämä Pohjois-Savossa on milläkin vuosikymmenellä Einarin elämän aikana ollut.  

Omalla lahjakkuudellaan ja periksiantamattomuudellaan Einari saavutti paljon: tarjosi töitä kymmenille, kehitti metsäkoneita, harrasti ralliautoilua ja ravihevosia – oli niissäkin hyvä. Yksityiselämän kiemuroissa olisi voinut mennä paremmin. On lähes käsittämätöntä, että kansakoulupohjalta joku kykenee suunnittelemaan ja valvomaan kun oman kylän taitava seppä rakentaa metsäkoneen millaista ei Suomessa ole kukaan aikaisemmin osannut tehdä.

Einari tarvitsi avukseen ihmisiä, jotka luottivat häneen. Hän oli myös taitava taivuttelemaan sitkeästi lainanannosta kieltäytyviä pankinjohtajia. Einarin nuoruudessa ja varhaisemmassa aikuisuudessakaan ei puhuttu verkostoitumisesta. Mutta sitä Einari oli taitava harrastamaan.

Kun Einari Vidgren oli vastaanottamassa tasavallan presidentin viennin edistämispalkintoa 2004, oli vaikea uskoa että Einarin suurin haave savottatöiden alkuvaiheessa oli traktorin saaminen. Isä-Jooseppi ei heti poikansa innostukseen mennyt mukaan, mutta antoi lopulta periksi. Eikä joutunut koskaan päätöstään perumaan.  

Vaikka sukujuuriani on Pohjois-Savossa, on sikäläinen murre tuntematonta, mutta sen kuunteleminen kirjailija Antti Heikkisen  lukemassa äänikirjassa oli leppoisaa ja toi kirjan ihmiset aivan toisella tavalla tutuiksi ja lähellä kuin kirjakielisessä juttelussa.

”Jo veikkonen oon. Senkun otatte lomppija, kunhan vuan ootta uamulla tolopillannu ettekä haise rankille siellä Valmetin ja Lokomon herrain seurassa.” Näin Einari neuvoi kavereitaan, kun hän veljensä ja luottokuskinsa kanssa oli tullut Vieremältä esittelemään PonssePazia metsäylioppilaiden koollekutsumaan metsäkonenäytökseen Helsingin Myllypuroon. Kirjoitettuna murre tuntuu hankalammalta kuin Heikkisen lukemana.  

Ei tarvitse tietää metsätöistä eikä -koneista mitään, silti on helppo pitää tästä kirjasta. Einari on monella tavalla ihailtava henkilö, mutta Heikkinen ei päästä miestä kirjassa helpolla. Huonot teot ja tapahtumat ovat mukana siinä missä huippuhetketkin, mutta vastoinkäymisillä ei herkutella eikä niistä ole rakennettu mitään sensaatioita. Ja outoihin asioihin on välillä hauska ja höydyllistä paneutua.