lauantai 28. huhtikuuta 2018

Satu Vasantolan En palaa takaisin koskaan, luulen


Romaani neljän sukupolven perhekunnasta Pohjanmaalta. Tuntuu että Satu Vasantola on saanut mahdutettua esikoisromaaniinsa En palaa takaisin koskaan, luulen (Tammi 2018, 379 s.) kaiken mitä elämässä voi tapahtua. On yrittämistä, perheväkivaltaa, rikoksia, pettämistä, rakkautta, maahanmuuttajia, synnytyksiä, kuolemia – ylipäätään elämä kaikessa kirjossaan.

Vasantolan esikoisesta tulee vääjäämättä mieleen Tommi Kinnusen Neljäntien risteys, Pauliina Rauhan Taivaslaulu ja Rytisalon Lempi. Koin lukevani jotain samanlaista. Rehellistä ja väkevää kuvausta suomalaisesta elämänmenosta ja meistä eri-ikäisistä ihmisistä. Tällä kertaa mukana ovat myös maahanmuuttajat.

Susanna on lähtöisin Pohjanmaalta pienestä kylästä työläisperheestä. Isä on ankara ja pieksee lapsiaan pienestäkin rikkomuksesta. Susannan turvapaikka on enon perheen luona ja mumman – äidinäidin kodissa. Mumma on romaanin sydän, Susanna tärkein kertoja. 

Mummakaan ei ole päässyt elämässä helpolla. Lapsia on neljä, mutta on myös se ensimmäinen, josta ei puhuta. On alkoholisoitunut mies, mutta on myös toinen, rakas mies. Mumma ymmärtää ja rakastaa lapsiaan, heidän lapsiaan ja näiden lapsia. Rakkaus ei vain aina paranna kaikkea pahaa mitä on ympärillä.

Susanna lähtee ylioppilaaksi tultuaan kotikonnuiltaan pois ja päättää ettei palaa sinne koskaan. Mutta kun juristin paperit on hankittu, tarvitaan hänen apuaan enon nopeasti laajenevassa rakennusliikkeessä. Susannan työnä Helsingissä on auttaa maahanmuuttajia. Auttamishalussaan hän on majoittanut kotiinsa Fatiman lapsineen ja veljineen.

Siinä missä Susanna on tehnyt pitkän matkan Pohjanmaalta Helsinkiin – etenkin henkisesti, on Fatima tehnyt painajaismaisen matkan Irakista Pasilan poliisiaseman kautta Susannan asuntoon. Samanlaisella tarkkanäköisyydellä kuin meidän suomalaisten elämänmenoa Satu Vasantola kuvaa myös irakilaisten elämää ja pakenemista.

Romaanin rakenne rikkoo aikarajat. Eri luvut kertovat eri vuosista. Kaukaisin on vuosi 1939 ja viimeisin vuosi 2029. Aikajanan rikkominen tekee romaanista kiinnostavamman. Henkilöt tulevat eri tavalla tutuksi, kun kaikki ei paljastukaan aikajärjestyksessä.

En palaa takaisin koskaan, luulen on samalla kertaa rankkaa ja helppoa luettavaa. Elämä kaikkineen on toisenlaista mitä siltä etukäteen odotamme. Rakastaminen ei ole aina helppoa eikä toisen ymmärtäminenkään.  Vasantolan romaani on kuin elämä itse, yllätyksiä täynnä.   






tiistai 24. huhtikuuta 2018

Kristiina Vuoren Elinan surma


Balladi Elinan surmasta on syöpynyt mieleen syvästi. Kertoohan se Laukon kartanossa Vesilahdella, lähellä Tamperetta, kotikaupunkiani sattuneensa kolmoisdraamasta 1400-luvun lopulla. Balladista on syöpynyt mieleen itsestään selvät asiat: Elina on hyvä ja viaton, Kirsti paha, viettelevä nainen ja Klaus Kurki kiusaukseen lankeava, mutta liiaksi pahantahtoisia kanssaihmisiään kuunteleva korskea kartanon isäntä.

Kristiina Vuori murtaa historiallisilla romaaneillaan pinttyneitä myyttejä. Elinan surman (Tammi 2018, 320 s.) selitysosassa hän rehellisesti kertoo, että hän on ottanut itselleen vapauden kertoa Elinan surma -balladin tapahtumat niin kuin ne Laukon kartanon historiasta ja tämän päivän ympäristöstä käsin olisivat voineet tapahtua.

Elinan surma on monella tavalla lumoava romaani. Se tempaa lukijan mukaan huikeaan seikkailuun. Kaikenhan pitäisi olla balladin perusteella itsestään selvää. Mutta ei välttämättä! Kirsti ei Kristiina Vuoren romaanissa ole pahantahtoinen ja itsekäs viettelijä, vaan hän on olosuhteiden uhri. Kartanon isännällä on rajoittamattomat oikeudet ottaa rakastajattarekseen tai yhden yön kumppanikseen kenet tahansa palkollisen. Kirstiä ei suojaa edes se että hän on ollut kasvattina orvoksi jäätyään arvotalossa. Elinahan on hänen kasvinkumppaninsa, melkein sisar. Kirsti ei kelpaa kartanon emännäksi, vaikka emäntäpiikana taitaa kaikki tehtävät ja taidot.

Romaani on huikea matka 1460-luvun Suomeen. Vaikka Laukossa on oma pappi, on elämä taikojen ja uskomusten ympäröimää. Kaikki asiat pitää tehdä määrätyssä järjestyksessä, on uhrattava ja uskottava. Erilaisilla yrteillä ja tarvekaluilla, oikeastaan taikaesineillä voidaan tarvittaessa vahingoittaa toista tai suojella itseään pahoilta hengiltä.

Kun Kirsti menettää odottamansa tyttären, ei hänen kaunallaan ja katkeruudellaan ole enää mitään rajoja. Niinpä hän lähtee mukaan imettäjä-äitinsä pojan alhaiseen juoneen. Kaikki saavat kavalan tuhopolton seurauksena rangaistuksensa, mutta Kirsti saa myös elämälleen uuden sisällön ja suunnan. Romaanissa ei käy yhtä pahasti kuin runossa.

Omakin mielikuvani Kirstistä on pitkälti muovautunut balladin viimeisestä säkeestä: ”Se oli menoa nuoren miehen,/Kanssa nainehen urohon;/Kirsti rakkina perässä.” Romaani päättyy kauniisti: ”Me emme ole yhdessä nyt, mutta aina on olemassa huominen. Ja jonakin päivänä huominen ei ole enää tulevaisuutta.”

Kirjan lopussa on sanasto, jonka avulla voi perehtyä historiallisiin nimityksiin, asioihin ja ilmiöihin. Samoin kirjailija on koonnut sinne tietopaketin Elinan surman historiallisista taustoista.

On hienoa että kirjailija tarttuu aiheeseen, joka on kaikille tuttu ja josta ei pitäisi olla muuta kerrottavaa kuin se mitä on kirjoitettu ja kerrottu jo moneen kertaan. Elinan surma on lumoava romaani. Se on hieno sukellus historiaan ja oivaltava tulkinta tutusta tarinasta.           




Muita Kristiina Vuoren historiallisia romaaneja:
Näkijän tytär, Siipirikko, Disa Hannuntytär, Neidonpalula, Kaarnatuuli ja Filippa.

sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Pauliina Rauhalan Synninkantajat


Pauliina Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu (Gummerus 2013) sai monia palkintoja ja siitä on tehty näytelmäkin. Äidinkielen opettajan kirjoittama romaani kosketti lukijoita. Synninkantajat (Gummerus 2018, 367 s.) on tarina vanhalestadiolaisten elämästä 1970-luvulla pienellä Pohjanmaan paikkakunnalla. Kirjan kertojina on alakouluikäinen Aaron, hänen isoisänsä (isänisä) Taisto, mummo Aliisa (äidinäiti) ja Aliisan tytär Auroora.

Taisto on kalastaja, maallikkosaarnaaja ja seurakuntansa vanhin, tinkimätön uskossaan ja puuhissaan.  Aliisa laulaa kirkkokuorossa, osallistuu diakoniapiiriin eikä vahdi vääränlaiseen mieheen rakastuvaa tytärtään. Aaron rakastaa ja ihailee molempia isovanhempiaan. Pienen pojan maailmassa pitäisi olla vain rakastavia ihmisiä eikä Rauhanyhdistyksen tiukkojen sääntöjen vahtijoita.

Synninkantajat on koskettava, hitusen ahdistavakin kuvaus omaan uskoonsa käpertyvien ihmisten ahdasmielisyydestä. Taiston tinkimättömyys on hyvin epäinhimillistä ja hänen tekoihinsa ja ajatuksiinsa on luonnonrakkaudesta huolimatta vaikea samaistua millään tavalla. 

Aliisa on uskovainen, joka todella rakastaa läheisiään. Senkin jälkeen kun Aliisa on saanut kirjeen Rauhanyhdistyksen johdolta, hän on toiveikas. ”Valo värjäsi taivaalle juovia, jotka kiermursivat korkealle niin kuin oranssit ja punaiset polut. Usko muuttui, onneksi. Se tervehtyisi taas, vaikkakin järkytyksen ja torjunnan kautta. Hän selviäisi tästä. yhteisö selviäisi tästä.”

Romaanissa on myös tämän päivän matkaaja, joka etsii vastausta siihen miksi Rauhanyhdistyksen yhteisöllinen vaikutus oli niin suuri. Matkakertomukset jäävät kuitenkin irralliseksi.

Paljon paremmin tarinaa kantaa ja vie eteenpäin monenlaiset lainaukset niin Raamatusta kuin muustakin kirjallisuudesta.

Luonto on keskeisessä osassa kirjassa. Se lohduttaa ja kannattelee ihmisiä, joiden on välillä vaikea ymmärtää mitä ympärillä ihan oikeasti tapahtuu. Romaanin kieli on kuulasta ja kaunista. Välillä kietoo sisäänsä kaiken raskaan ja käsittämättömän mitä tapahtuu. 

Ravisteleva ja tärkeä romaani.



maanantai 2. huhtikuuta 2018

Mike Pohjolan Sinä vuonna 1918


Mike Pohjola Sinä vuonna 1918 (Gummerus 2018, 525 s.) on erilainen romaani. Sitä ei lueta kannesta kanteen, vaan heti aluksi lukijan on määrä valita itselleen roolihahmo. Kirjailija Mike Pohjola on myös pelisuunnittelija ja tätä taitoaan hän käyttänyt hyväksi kirjoittaessaan sadan vuoden takaisista tapahtumista.

Roolihenkilölle käy juuri yhtä sattumanvaraisesti kuin oikeassakin sodassa vuonna 1918. Hengestään voi päästä kun on väärässä paikassa väärään aikaan riippumatta siitä onko punakaartissa vai suojeluskunnassa.

Mike Pohjolan kirjassa vuoden 1918 tapahtumat ovat hyvin moninaiset. Roolihenkilö voi löytää itsensä Muurmannin legioonasta, olla mukana Viipurin pamauksessa, marssia voitonparaatissa Helsingissä, kitua vankileirillä, kokea saksalaisten maihinnousun, olla Lapin suojeluskunnan jäsen tai siviilinä joko omalla alueella tai vihollisalueella. Mahdollisuuksia on kymmeniä.  

Välillä ”sorruin” lukemaan kirjaa kronologisesti ja se toimi myös niin. Pohjola kirjoittaa hyvin elävästi ja vauhdikkaasti. Kirja on harvinaisen moniulotteinen ja vauhdikas. Pelimäisyys ei vähennä sen kirjallista arvoa. 

Kirjan tyyli on hyvin ytimekästä, virkkeet lyhyitä ja sisällöltään hyvin konkreettisia. ”Rautatieasemasta taistellaan ja yhtenä päivän kylänraitilla makaa kuolleita sotilaita. Naamaltaan he ovat valkoisia ja sohjoinen maa ympärillä on punaista.”
Tampereella Suomen pelimuseossa voi pelata lautapeliä Punaisten ja valkoisten taistelu Suomessa 1918. Peli tuli myyntiin joulun alla 1918 ja sitä myytiin kirjakaupoissa. Tämän ajan pelimaailman mallin mukaan rakennettu romaani on oiva ja opettavainen retki vuoden 1918 tapahtumiin.



Hannele Cantell: Sekunnit ennen kaatumista

Hannele Cantellin Sekunnit ennen kaatumista (Tuuma 2022, 237 s.) on rehellinen ja tarkka kuvaus miten elämä muuttuu kun sairaus yllättää. Ca...