Minna Lindgren ja Kaukorakkaus

En ole aina ihastellut Minna Lindgrenin ikäihmisistä kertovia tarinoita. Mutta nyt olen ylen ihastunut. Kaukorakkaus (Teos 2019, 234 s.) on riemastuttava kertomus 83-vuotiaasta Kaukosta, Tilastokeskuksen ent. ATK-päälliköstä. 

Kaukon muistisairas vaimo on hoitokodissa. Kauko saa sinne porttikiellon, vaimo on kahden hengen huoneessa ja Kaukon käynnit häiritsevät henkilökunnan mielestä samassa huoneessa asuvan toisen potilaan intimiteettisuojaa.

Kaukon omakotitalon kellarissa asustavat hänen poikansa ja tämän poika, luonnonsuojelijat, jotka harrastavat kansainvälistä e-urheilua ja automaattiseksiä. Kauko laittaa pojille kasvisruokaa, pesee heidän pyykkinsä ja huolehtii kodin siivouksesta. Eli nuorempi polvi keskittyy e-urheiluun täysin rinnoin. Poika pelaa ja isä valmentaa.

Kun Kauko ei enää voi käydä vaimoa katsomassa, alkaa mies kaivata naisseuraa ja mieleen putkahtaa muistikuva nuoruuden rakkaudesta. Kauko ja Liisa ovat muutaman kerran vuosien varrella tavanneet ja olleet hyvinkin läheisissä tekemisissä toistensa kanssa.

Avuksi Lontoossa asuvan Liisan etsimiseen Kauko saa kaksi naisihmistä, joista toinen on hänen entinen alaisensa ja toinen satunnainen tuttavuus. Monta tietokonetaitoa entinen ATK-päällikkö joutuu opettelemaan ennen kuin kadonnut Liisa löytyy. 

Kaukorakkaus on hersyvän hauska, mutta samalla se on myös kiriittinen kannanotto moneen asiaan: vanhusten huolto, teknologia-koukerot, yksinäisyys, vanhusten arvostus. 

Kirjaa lukiessa huomasin nauravani myös itselleni. Koska tahansa voisi kirjoittaa illan päätteeksi Kaukon tavoin: ”Selvitettävä datatalouden hinta, lohkoketju ja oma pää."

Kim Thúyn Ru - Vietnamista Kanadaan

Vietnamin venepakolaiset tulivat Suomeen yli 40 vuotta sitten. Suomi otti heidät vastaan mielihyvin ja he sopeutuivat hyvin. Paljolti jäi käsitys että vietnamilaisten venepakolaisten kävi maailmanlaajuisestikin hyvin. Kim Thúyn Ru (suom. Marja Luoma, Gummerus 2019, 144 s.) kertoo yläluokkalaisen vietnamilaistytön matkasta kahden lapsen äidiksi Kanadaan. Kirjailija kertoo omasta elämästään.  

Kirjassa eritellään ja analysoimaan kiihkottavasti Vietnamin sodan ja rauhankin aiheuttamia ongelmia. Vietnamin sodan syyt ja kulku saa uusia ulottuvuuksia. Vaikka kuinka innokkaasti olin mukana vaatimassa Vietnamin sodan lopettamista huomasin kirjaa lukiessani miten yksisilmäisesti asioita saattaa tarkastella.

Pikkutytön elämä Saigonissa oli suuren yläluokkaan kuuluvan perheen keskellä hyvin suojattua. Kunnes kommunistit tulivat ja pelosta tuli vieras, joka ei lähtenyt pois. Perheellä oli rahaa lähteä etsimään parempaa elämää. Elämä Malesian paikolaisleirillä oli painajaismaista. Sopeutuminen Kanadaan tapahtui sekin hitaasti. Nuori nainen haaveili amerikkalaisesta unelma, jonka mukaan kaikki on mahdollista. Niin ei elämässä kuitenkaan käynyt.    

Kirjailija on oppinut tarkastelemaan elämää uudella tavalla autistisen poikansa kautta. ”Äitiys, minun äitiyteni, on antanut taakakseni sydäntä raastavan, paisuttavan ja uuvuttavan rakkauden.”   

Kuulaan raikkaasti kirjoitetussa kirjassa on suuri annos elämänviisautta ja rakkautta. Kirjailija ei tuomitse ketään, hän kunnioittaa ja rakastaa monia elämänsä varrella tapaamiaan ihmisiä. Ihastuttavinta on, ettei hän ole millään tavalla eikä kenellekään katkera.

Kirja on tyylillisesti hieno. Pienet katkelmat eri elämäntilanteista antavat lukijalle suuresti tilaa miettiä mitä kaikkea oikein tapahtui. Kerrankin kaikkea ei selitetä.