Kaksi melkein oikeaa kirjaa

Kirjahyllyssäni on oma osasto elämäkerroille. Kirjat ovat aakkosjärjestyksessä ja kohdassa T on nyt kaksi kirjaa, joiden takakannessa on nimeni. Toinen on ”Maileri, viilari, vaari” ja toinen ”Rakkautta ja ristiriitoja”. Kirjat ovat ns. omakustanteita. En ole tarjonnut käsikirjoituksia kustannusyhtiöille, vaan kustantanut ne itse.

”Kirjoita kirja vaarin elämästä”, ehdotti sisareni poika vuosia sitten. Isäni jäljiltä oli olemassa sotilaspassi, palkintolusikoita, kolme Pirkan hiihdon mitalia, muutamia kirjeitä ja valokuvia. Houkuttelin sukulaisia muistelemaan isääni ja äitiäni.

Isäni oli ollut koneasentaja. Hän ei ollut aktiivisesti mukana yhteiskunnallisissa riennoissa eikä hänestä julkaistu muistokirjoitusta Aamulehdessä. Mutta hän oli ollut isämme ja vaarimme. Olin harrastanut sukututkimusta vuosia. Kaivoin esille kaikki sukututkimukseen liittyvät paperit sekä muistiinpanot tietokoneen kätköistä. Aloitin isäni ja äitini sukujen tarinat 1700-luvun lopulta.  

Menin kirjoittajakurssille työväenopistoon. Välillä tuskastuin kun piti lukea toisten kirjoittamia tekstejä ja kestää omien tekstien ”arvostelua”. Kursseista oli apua. Opettajilta sai henkilökohtaista palautetta. Ilman sitä, en olisi saanut kirjoja valmiiksi.

Isäni kertoi, että hänen isoäitinsä pyöräytti kaksospojat heinätöiden lomassa. Jo kaksosia ennen Anna Loviisa oli saanut kaksi poikaa, toinen kuoli muutaman kuukauden ikäisenä. Kirkonkirjoissa oli merkinnät piian äpäristä.  

Kirjoittaminen innosti ottamaan yhteyttä kaukaisiinkin sukulaisiin. Sain pikkuserkultani kopion haastattelusta, joka oli tehty toisesta kaksospojasta, isäni isän veljestä, 90 vuotta täyttäneestä ”eläintohtorista”. Ihmettelin kun artikkeli oli julkaistu maaliskuussa. Olin ollut niin isäni tarinan lumoissa, etten ollut huomannut ”virhettä”. Mitähän siellä heinäpellolla oikeasti oli tapahtunut?

Toimittajana minua kiehtoi asioiden selvittäminen ja tietojen tarkastaminen. Se on helppoa netin avulla. Ei tarvitse matkata arkistoihin ja kirjastoihin – paitsi välillä kun netti ei osaakaan kertoa tietoa mitä kaipaan. 

Kun keväällä 2020 sosiaalinen toiminta hiipui, aloin muokata keräämääni aineistoa lopulliseen kuntoon.  Tarvitsin ammattitaittajan, koska halusin kirjaan valokuvia. Sain suositukset taittajasta.  Emme voineet korona-epidemian takia tavata kasvokkain.

Lähetin tekstit taittajalle ja sain neuvon laittaa tekstiin merkinnät valokuvien paikoista. Laitoin kuvat kuvatiedostoon numerojärjestyksessä. Erilliseen tiedostoon kirjoitin kuvatekstit. Kannen suunnittelu oli helppoa, minulla oli ehdolla kaksi kuvaa. Kirjoittajakursseilla olin oppinut, että kirjassa pitää olla myös ”myyvä teksti” takakannessa. 

Taittaja hoiti puolestani tarjouspyynnöt painotaloilta. Päätin, että kirja painetaan Suomessa. Löysimme sopivan painotalon. Muutamilla yrityksillä on tarjolla kokonaisvaltainen palvelu kirjan julkaisemisesta. Halusin itse vaikuttaa kirjan ulkonäköön ja kuvien asetteluun. Kirjasta otettiin 45 kirjan suuruinen painos. Lahjoitin kirjan lähisukulaisille ja vieraammille myin kirjan. 

 

Nainen rakastuu korvillaan

Mieheni oli sairastunut ja päätynyt hoitokotiin. Kuukausi, vuosi toisensa jälkeen kävin hänen luonaan. Hän ei enää pystynyt keskustelemaan. Olimme vuosien varrella kumpikin jutelleet lapsuudestamme ja nuoruudestamme. Löysin mieheni kirjoituspöydän laatikoista työ- ja koulutodistuksia, poliittisia puheita, haastatteluja, mielipidekirjoituksia, valokuva-albumeja.

Ryhdyin kirjoittamaan mieheni elämästä – aluksi ”terapiamielessä”. Kirjoittaminen ei ollut helppoa. Mieheni ankea lapsuus oli vaikea purkaa tarinaksi. Haastattelin mieheni ystäviä. Kirjoitin asioista aikajärjestyksessä.

Tarina eteni kevääseen kun tapasimme. Miten minä liityn tarinaan? Ensin kerroin: ”Enska soitti hänelle, Enska tapasi hänet”. Muutaman viikon mietin ja päätin että kirjoitan meidän elämästämme. Enska olisi Enska ja minä olisin teksteissä minä. Yhteinen tarinamme alkoi, kun kuuntelin Enskan talouspoliittista puhetta demarinuorten seminaarissa. Jälkeen päin Enska ihmetteli enkö tiedä, että nainen rakastuu korvillaan. 

On huomattavasti helpompi kirjoittaa muitten elämästä kuin omastaan. Kerronko ihan kaiken, kaunistelenko, olenko rehellinen, millaisen kuvan annan itsestäni? Minulla oli tallella kalentereita vuodesta 1959. Olin säästänyt lehdissä julkaistuja juttujani, pakinoita, kolumneja, minusta tehtyjä haastatteluja, poliittisia puheita, kirjoituksia radio- ja tv-jutuistani, kirjeitä.

Välillä kirjoittaminen oli helppoa, välillä meni viikkoja etten kirjoittanut mitään. Asia, josta piti kirjoittaa tuntui vaikealta, välillä oli tunne ettei tässä ole mitään mieltä - ketä kiinnostaa.

Syyskuussa 2023 täyttäisin 80 vuotta. Jospa saisinkin kirjan valmiiksi synttäreilleni? Kevät ja kesä menivät kirjan viimeistelyssä. Onneksi sain apua toimittajaystävältäni, joka ryhtyi kustannustoimittajaksi. Hän kyseenalaisti tarinoiden sujuvuutta, karsi päällekkäisyyksiä, korjasi kirjoitusvirheitä. Oikolukua teki useampikin läheiseni, mutta silti virheitä jäi.

Tekstiä lukivat etukäteen sisareni ja tyttäreni. Muutamien ystävien, jotka onneksi jaksoivat kuunnella, kanssa keskustelin siitä mitä kannattaisi kertoa ja mitä ei. Taittajana oli Taina Leino, kuten edellisessäkin kirjassa. Painopaikan löysimme helposti ja niin ennen synttäreitäni kotonani oli 60 sinikantista kirjaa ”Rakkautta ja ristiriitoja”, 311 sivua elämästämme. 

Olin ylpeä itsestäni. Mieltäni on lämmittänyt saamani palaute. Kirjaa on helppo lukea, teksti tempaisee mukaansa, paljon olette elämässänne ehtineet, on moni sanonut.

Enni Mustonen: Kartanonrouva

Enni Mustosen Rouvankartanon tarinoita II-osa Kartanonrouva (Otava 2024; 318 s.) vie lukijan Mäntsälään Nordenskiöldin Nummisten Frugård -kartanoon. Kartanoa emännöi Hedda Noora Lillihöök (1756-1833). Romaanin alussa eletään vuotta 1788. Kartanon isäntä on johtamassa Viaporin linnoitustöitä. Sodan vaara on olemassa, mutta viimeiseen saakka etenkin kartanon naisväki toivoo, ettei sota alkaisi. Kustaa III:n sodaksi nimetty sota alkaa kesäkuussa 1788 ja päättyy seuraavan vuoden elokuussa. Kustaa aloittaa sodan serkkuaan Venäjän keisarinna Katriinaa vastaan olettaen, että Venäjän voimavarat eivät riitä kahteen sotaan samanaikaisesti. Venäjähän sotii samaan aikaan Turkkia vastaan.

Romaanissa kirjailija kertoo kaiken aikaan enemmän kotirintaman tapahtumista. Sota tupsahtaa kartanon elämään oikeastaan vain silloin kun kartanon isäntä tai hänen veljensä käyvät kotona sotimisen lomassa. Ei edes upseeriston kapina kuningasta vastaan – Anjalan liitto – hetkauta elämän menoa suuremmin.

Kartanon elämää seurataan hyvin tiiviisti. Saamme tietää mitä siellä syödään, millä tavalla peltotyöt ja karja hoidetaan. Ja ennen muuta seurataan lukuisia synnytyksiä. 32-vuotias Hedda Noora on synnyttänyt seitsemän kertaa. Enni Mustosen romaaneissa ajan kuvaus lukemattomina yksityiskohtina on vahvasti mukana. Se myös tekee hänen romaaneistaan suosittuja.

Muistan miten äitini täti (19.12.1884-29.10.1968) kertoi että hänet oli lähetetty Längelmäellä isoon taloon lapsia vahtimaan jo 8-vuotiaana. Epäilin hieman hänen tarinaansa, mutta en epäillyt etteikö Frugårdin kartanosta olisi lähetetty 10-vuotias Otto-poika Ruotsiin kadettikouluun. Oton kirjeet äidille kielivät ikävästä, mutta samalla poika ymmärtää, että tämä on hänen tiensä seurata isän ja sedän jalanjälkiä upseerina.     

Romaanin viehättävä piirre on Heddan ja hänen miehensä Adolfin keskinäinen rakkaus. Kirjan päätös on ylevä:

-Minun urhea emäntäni, Adolf sanoi ja silitti hiuksiani hellästi. – Tänään kun katsoin sinua Möllershofin kalaaseissa päivällispöydän toiselta puolelta, kiitin jälleen kerran Jumalaa, että juuri sinä olet lasteni äiti ja paras ystäväni.  

 

Hannele Cantell: Sekunnit ennen kaatumista

Hannele Cantellin Sekunnit ennen kaatumista (Tuuma 2022, 237 s.) on rehellinen ja tarkka kuvaus miten elämä muuttuu kun sairaus yllättää. Cantell on kasvatustieteen tohtori, yliopiston opettaja, lukuisten tietokirjojen kirjoittaja. Kaikki muuttui kun hän näki Kansallisteatterin Homo-näytelmän esityksessä yllättäen lavalla olevan näyttelijän kahtena. Hän hakeutui nopeasti silmälääkärin vastaanotolle ja sai tarkempien tutkimusten jälkeen tietää, että hän sairastaa myastenia gravista eli lihasheikkoutta aiheuttavaa autoimmuunisairautta ja jäykkyysoireyhtymää. Jälkimmäistä sairastaa vain yksi henkilö miljoonasta. Sairaudet rajoittavat liikkumista, aiheuttavat kramppeja ja kaatumisia.

Cantell ei ole antanut sairauksien nujertaa itseään, vaikka kaiken yllättävyys ja näköalattomuus tekee elämästä jatkuvaa taistelua. Välillä on hyviä päiviä ja välillä mikään apu ei ole riittävää. Cantell on jatkanut opettamista ja kirjoittanut upean kirjan. Lukijalle ei tule mielenkään sääliä kirjan rouva H:ta, pikemminkin ihailu sitkeää omien oikeuksiensa puolesta pitäjään kasvaa kirjaa lukiessa sivu sivulta.

Jäykkyysoireyhtymäänsä Cantell vertaa olkapäällä istuvaksi tikarimieheksi, joka voi puukottaa ja vahingoittaa tuskallisesti milloin vain. Sairauksien arvaamattomuus tekee elämästä kaksin verroin hankalampaa. Välillä onnistuu lehtien haravointi pihamaalla, välillä ei oikein mikään. Apuna ovat tilanteen mukaan kävelysauvat, rollaattori tai pyörätuoli.

”Olen vammainen”, on Cantellin vankkumaton mielipide. Hän saa Kelan vammaistukea ja on vammaispalvelulain piirissä. Tämän asetelman kautta hän joutunut perehtymään miten hankalaa avun saaminen ja vammaisten oikeuksien puolesta puhuminen on.

Katteettomasti Cantell ei lakkaa kiittämästä aviopuolisoaan, joka on tarpeen tullen valmis auttamaan. Ulkopuolisen – vaikka olisi kuinka läheinen – on kuitenkin vaikea välillä arvioida tarvitaanko apua vai ei.

”Ei menetyksillä ja vaikeuksilla voi kilpailla. Meillä jokaisella on omat murheemme, toisilla konkreettisesti hätä selviämisestä. Näkymättömissä on niin paljon sellaista, mitä muut eivät voi tietää. Murheiden määrää on vaikea mitata”.

Elina Snicker on dramatisoinut kirjan näytelmäksi ja myös ohjannut sen. Heini Junkkaala on toiminut Snickerin taiteellisena keskustelukumppanina, antanut palautetta näytelmästä ja harjoituskaudella läpimenoista. Ensi-ilta oli viime vuonna Suomen Komediateatterissa. Näin näytelmän Sello-salissa Espoossa.

Näyttämöllä oli kuusi näyttelijää: Pinja Hahtola, Sari Havas, Ria Kataja, Minna Kivelä, Irina Pulkka ja Minna Puolanto. Ja kuitenkin vain yksi rouva H. Esitys on varmasti juuri tästä syystä eläväinen ja koskettava. Hieno ratkaisu on sekin että kukaan ei kurvaile näyttämöllä rollaattorin tai pyörätuolin kanssa. Riittää kun sukkahousuja riisutaan sitä mukaa kun tilanne niin vaatii.  

     

Toshikazu Kawaguchin Ennen kuin kahvi jäähtyy

Japanilaisen Toshikazu Kawaguchin Ennen kuin kahvi jäähtyy (suom. Markus Juslin, Bazar 2024, 136 s.) maalailee lukijan silmien eteen sata vuotta vanhan kellarikerroksen kahvilan, jossa on vain muutama pöytä ja tuoli.

Yhdellä tuolilla on taianomainen ominaisuus. Siinä istuessaan kahvilan asiakas voi siirtyä menneisyyteen, tavata siellä tuntemansa henkilön – ehtona on että henkilö on käynyt kahvilassa. Retki tuntemattomaan saa kestää niin kauan kuin ennen matkan alkamista kuppiin kaadettu kahvi on vielä lämmintä. Mikään ei kuitenkaan muutu kun henkilö palaa retkeltään. Siitä huolimatta halukkaita lähtijöitä riittää. 

Romaanissa seurataan neljän henkilön elämänvaiheita siirtymisriitin kautta. Kirja on kirjoitettu hyvin lumoavasti ja myötämielisellä otteella. Vaikka syyt päästä tapaamaan läheistään menneisyyteen, yksi henkilö pääsee myös tulevaisuuteen, ovat muutamilla varsin rankkojakin, on kirjan ilmapiiri lämmin.

Kawaguchi on näytelmäkirjailija, jonka ensimmäinen romaani Ennen kuin kahvi jäähtyy on.   

 

Johanna Annola Valkenee kaukainen ranta

Johanna Annolan Valkenee kaukainen ranta (Siltala 2024, 354 s.) vie meidän hämäläiseen vaivaistaloon. Eletään 1800-luvun loppuvuosia. Vaivaistaloon kunta on kerännyt kaikki kodittomat ja sairaat. Vaivaistaloa kuuluu johtaa kuin isoa maatilaa. Kukaan ei saa laiskotella.

Toisella puolella Suomessa Kuopiossa Ulrika on vähitellen saavuttamassa havittelemansa yhteiskunnallisen aseman, onhan hänen aviomiehensä edennyt hienosti urallaan. Korttitalo sortuu kun mies kuolee ja Ulrika jää puille paljaille poikansa kanssa. Poika on pian ylioppilas ja hänen pitäisi päästä opiskelemaan.

 Ulrikan on löydettävä itselleen työpaikka. Hän jättää poikansa selviytymään yksin ja lähtee vaivaistalon johtajaksi toiselle puolelle maata tuntematta paikkakunnalta ketään. Pienenä kuolleen tytön hautakin jää Kuopioon. 

Vaivaistalo on miltei romahtamispisteessä, mutta kopeutensa taakse linnoittautuva Ulrika saa vähitellen asiat kuntoon. Jopa synkästi tuijottavat miehet alkavat suhtautua häneen myötämielisesti. Mutta ennen pitkää Ulrika joutuu ympäröivän yhdyskunnan silmätikuksi. 

Historiantutkijana Johanna Annola on luonut romaaniinsa hienoa ajankuvaa. On Venäjän sortovuodet ja niiden vastustaminen, vaivaistalon arkipäivä ja asema hämäläisessä kunnassa, Väinön vaikeudet päästä opiskelemaan, naisten epäitsenäinen asema.   

 

Juha Ruusuvuori: Keskusteluja vainajien kanssa

Juha Ruusuvuori selvittää romaanissaan Keskusteluja vainajien kanssa (WSOY 2024, 238 s.) sukulaistensa perimmäistä olemusta. Helpointa on ottaa selvää siitä, millaisia vanhemmat, isovanhemmat ja heitäkin aikaisemmat sukupolvet ovat olleet, on lähteä tapaamaan ja keskustelemaan heidän kanssaan heidän omille kotiseuduilleen. Niinpä kirjailija matkustaa ristiin ja rastiin Suomea, jotta sekä isän että äidin puolen sukulaiset tulee kohdattua. Seuralaisena hänellä on Reino-koira, joka matkan varrella oppii puhumaan eli monta kertaa terävästi kyseenalaistamaan Juha Ruusuvuoren puuhat.

”Omien ja isäni luonteenpiirteiden etsiminen ja siivilöiminen tuntuu vaikealta tehtävältä. Esi-isät ovat isäni tavoin kuin saippuaa, heistä ei saa otetta, ja kun luulee saavansa otteen, he lipsahtavat muualle.” Vaikeinta on saada ketään puhumaan sotimisesta.

Toinen puhumattomuuden ja kohtaamattomuuden syy on alkoholi. Juhan toimittajaisä piiloutui pullojensa taakse, siinä missä olisi ollut tarvetta ja syytä olla lastensa ja perheensä kanssa. Vainajien avulla ei tämäkään asia ihan auennut.  

Pakostakin Ruusuvuoren romaania vertaa Sirpa Kähkösen 36 uurnaan. Ruusuvuoren tarina polveilee sinne tänne ja siinä on veijarimainen ote, joka helpottaa ajatusta, että tässä minäkin seurustelun vainajien kanssa. Mutta mielessä oli pakko lähteä samantapaiselle retkelle. Olen sitä oikeastaan tehnyt ja kirjannutkin ylös ajatuksiani ja selville saamiani asioita omakustanteisissa kirjoissani ”Maileri, viilari, vaari”, jossa paneudun isäni ja äitini elämään ja heidän sukulaistensa vaiheiseen ja ”Rakkautta ja ristiriitoja”, joka kertoo mieheni ja minun elämästä ja meihin vaikuttaneista vainajista.    

 

R.M. Rosenberg: Vapaaherratar

R.M. Rosenbergin Vapaaherratar (Tammi 2023, 441 s.) on Hakoisten naiset -romaanisarjan toinen osa. Ensimmäinen osa Hakoisten Anna ilmestyi 2022. Uusi romaani ei ole jatkoa edelliselle. Romaanien päähenkilöt ovat kumpikin asuneet ja emännöineet Hakoisten kartanoa. Vapaaherrattaressa eletään 1790-luvun viimeistä vuosikymmentä.   

Helena Elisabeth von Burgerhausen on aikanaan avioitunut everstiluutnantti Erik Abraham Leijonhufvudin kanssa ja päätynyt kahden kartanon emännäksi.  Leijonhufvudit ostavat velkaisen Hakoisten kartanon ja alkavat vähitellen kunnostaa sitä. Everstiluutnantti hallitsee myös Mustialan puustellia eli virkataloa kuolemaansa saakka. Romaanin alussa everstiluutnantti on palannut katkeroituneena ja suomalaiseen upseerikuntaan pettyneenä Kustaa III:n sodasta (1788-1790). Suomen sodasta (1808-1809) palaa aikanaan terveytensä menettänyt ainoa poika. Helenan harteille jää selviytyminen tyttäriensä kanssa kartanon pyörittäminen. Mieltä painaa myös kahden tyttären heikot mahdollisuudet ”avioliittomarkkinoilla”. Avioliitot ovat tärkeitä myös tyttären perheelle. Jos tytär päätyy miniäksi varakkaaseen sukuun on siitä hyötyä myös hänen vanhemmilleen.  

Helena on niin vahvasti romaanin päähenkilö, että muut jäävät pakostakin hänen varjoonsa. Jotain samanlaista on Rosenbergin romaaneissa kuin Kaari Utrion teoksissa. On helppo eläytyä romaanin henkilöiden elämään ja ajatusmaailmaan. Lukija oppii millaista elämää yläluokka eli: mitä he söivät, miten pukeutuivat, miten kohtelivat työntekijöitään, miten avioliitot solmittiin ja miten sairauksia hoidettiin. Utrion romaaneissa usein pääjuonena oli miten nuori nainen saa rakastamansa miehen ja vähän päivänvastoinkin.

Vapaaherrattaressa on hienosti kuvattu Helenan rakkautta mieheensä, vaikka tämä sodan jäljiltä onkin henkisesti nujerrettu. Osa suomalaista upseeristoa ei pysty hyväksymään ollenkaan Suomen siirtymistä Venäjän vallan alle, yksi heistä on Erik Leijonhufvud.

 Mielenkiintoiseksi romaanin tekee se, että kirjailija asuu nykyisin Hakoisten kartanossa. Hän kuuluu kartanoa omistavaan sukuun. R.M. Rosenberg on historiaan perehtynyt filosofian tohtori. Hakoisten kartanosta löytyneet tilikirjat, perukirjat ja kirjeet ovat siivittäneet kirjailijaa luomaan aineistosta kiinnostavan historiallisen romaanin.