Päivi Lipposen Toivon että tapaamme

Päivi Lipposen toinen romaani Toivon että tapaamme (Otava 2022, 367 s.) on mielenkiintoinen yhdistelmä tarua totta. Filosofian tohtori on tehnyt perusteellista taustatyötä rakentaessaan Sofian elämäntarinan. Romaani on tulvillaan historian oikeita henkilöitä, puhumattakaan tapahtumista.

Huutolaiseksi lapsena joutunut tyttö päätyy Pietarin palatseihin palvelijaksi ja tapaa palveluspaikassaan kaikki oman aikansa kuuluisuudet, näkee jopa Rasputinin murhan. Nuori nainen rakastuu aatteelleen omistautuneeseen kommunistiin ja ryhtyy itsekin uudistamaan maailmaa. Kaikki ei mene kuitenkaan Sofian suunnitelmien mukaan. Pari poikkipuolista sanaa sopimattomassa yhteydessä koituu hänen kohtalokseen.

Monien vaiheiden jälkeen Sofia pääsee takaisin Suomeen ja tekee vuosia töitä Elannon leipomossa, kunnes 1958 hänen kotikadullaan on musta autoa ja ”virkapukuiset” KGP:n agentit. Sofia saa tehtävän, jonka hän päättää suorittaa. Matka takaisin Neuvostoliittoon alkaa junalla. Kirjan tyyli on hyvin intensiivinen ja hyvin yksityiskohtainen, äänessä on vain Sofia, jota askarruttaa onko hän tehnyt elämässään kaiken parhaalla mahdollisella tavalla.

Sinänsä Sofian tarinassa ei ole mitään uutta, mutta sen tapahtumat on punottu kasaan tarkasti ja mukaansa tempaavasti. Oliko Sofian kuljettaman postin sisältö ihan oikeasti se mitä Lipponen kirjassaan kertoo? Sitä emme ehkä koskaan saa tietää.

Tommi Kinnusen Pimeät kuut

Tommi Kinnusen Pimeät kuut. Talvikirja (WSOY 2022, 284 s.) on kertomus 1940-luvun lopulla itärajan tuntumassa opettajan työtä hoitavan kansakoulunopettajan Elna Suojärven kouluvuodesta. Kuusikymppinen Elna on syrjäseudun koulun ainoa opettaja. Koulua käydään erikoisen mallin mukaan: syksyllä alaluokkalaiset käyvät koulua joka päivä, vanhemmat lapset vain lauantaisin, talvella vuorot vaihdetaan ja keväällä palataan syksyn käytäntöön. Vanhempien lasten on oltava kotona auttamassa pelto- ja muissa töissä syksyllä ja keväällä. Näin koulun johtokunta on päättänyt vastoin yleisen oppivelvollisuuden vaatimuksia.

Koulua käydään hatarassa, vetoisessa parakissa, jonka toisessa päässä on Elnan ”työsuhdeasunto”. Oppikirjoja ja koulutarvikkeita joutuu ruinaamaan johtokunnalta. Uusi koulu on rakenteille naapuritontille. Uudessa rakennuksessa on kaksi luokkahuonetta, miesopettajalle perheasunto ja naisopettajalle pieni huone – yleisen käytännön mukaisesti.

Romaanissa on kertojana koko ajan Elna. Samalla kun hän kuvaa ankeaa kouluvuottaan, hän läpikäy omaa elämäänsä. Tärkeä ihminen joka on hänen ajatuksissaan kaiken aikaa on Niilo. Sen verran heti alussa selviää, että Niilo on menettänyt mielenterveytensä sodassa. Elnan välit ainoaan sisareen ovat katkenneet.

Elna pakottaa itsensä selviytymään sairaudestaan (MS-tauti) huolimatta työstään mahdollisimman hyvin. Työmäärä tuntuu mahdottomalta, Elna joutuu hoitamaan yksinään kahden opettajan työt. Oppitunnit on suunniteltava huolellisesti, koska samaan aikaan on opetettava montaa luokka-astetta. 

Harvoin ehdin tehdä mitään omaa. Oppituntien valmistelua on niin paljon, ja ihan pelkästään parakin lämmittämistäkin, kun mikään ei varaa lämpöä.  

Elna ei päästä ketään lähelle itseään, töykeän ulkokuoren alla on kuitenkin lähimmäisiä arvostava sydän. Hän ei osallistua kylän rientoihin millään tavalla. Hän ei liioin kiinny oppilaisiinsa millään tavalla. Pimeät kuut on alusta loppuun kunnianosoitus opettajille.

Harva näkee opettajaa työtä tekevänä ammattilaisena, vaan kuin lapsenpiikana, joka omaksi ilokseen puuhastelee luokkahuoneessa pienten kanssa. Aikuisetkin ihmiset palaavat opettajan edessä pahatapaisen lapsen asemaan ja kiukuttelevat niin kuin kouluaikaan kiukkusivat.    

Romaani on myös itsenäisen naisen puolustuspuheenvuoro. Elnaa ei nujerra viranomaisten nuiva suhtautuminen hänen pyrkimykseensä saada eläkettä hieman etuajassa. Hänen on pakko uskoa omiin voimavaroihinsa. Hän ei ole vihainen eikä väsynyt, hän on varma.

Varmaa on minulle se, että Tommi Kinnusen uusi romaani on aina tapaus.