Keväällä 1945 saksalaiset sotilaat lastataan risteilyalukseen Pohjois-Norjassa. Lappi ja Ruija on hävitetty ja poltettu, väki evakuoitu. Jäljellä ovat vain saksalaisten joukkojen mukana Narvikiin tulleet suomalaiset naiset. Osa naisista on päässyt mukaan Saksaan lähteneisiin laivoihin. Raskaana olevat naiset otettiin mukaan ilman muuta, kunhan heillä oli vaaleat hiukset ja siniset silmät. Sotilaiden lähdettyä naiset yrittivät jatkaa sitä mitä he olivat Narvikissa tehneet: hoitaa sairaita sotilaita, kirjoittaa puhtaaksi raportteja, myydä ruokaa kanttiinissa, pestä pyykkejä. Mutta heidät kootaan kuorma-autoihin ja kuljetaan lautaparakkeihin – vangeiksi.
Tommi Kinnusen Ei kertonut
katuvansa (WSOY 2020, 351 s.) etsii vastausta kysymykseen mikä sai viisi naista
valitsemaan leirin sijasta heille tarjotun mahdollisuus lähteä kotiin. Matkaa
kotiin Rovaniemelle tai Kuusamoon oli Narvikista satoja kilometrejä, Kuusamaan yli
700 kilometriä. Matka oli käveltävä, kannettava mukana matkalaukku, jossa oli
koko omaisuus, yövyttävä lahoissa ladoissa tai taivasalla. Eväinä vain muutama
säilyke- ja sardiinipurkki.
Irenen
maailma oli pimeä, sekasortoinen. Hän oli jo ehtinyt antaa itselleen luvan
toivoa parempaa, levähtää hetki ja kerätä voimia tulevaan, mutta nyt hän kulki
märin kengin pitkin loskaista tietä. Väsymys repi ohimoita. Hän ei tiennyt mitä
tahtoisi.
Epäinhimilliset olosuhteet ja epätietoisuus
miten kaikki päättyy jäytää jokaisen mieltä. Romaani on kuin balladi, jossa
annetaan vihjeitä siitä mitä on tapahtunut ja mitä vielä tapahtuu, mutta
kaikkea ei paljasteta. Viikkokausia yhdessä olevat naiset kertovat toisilleen
hyvin niukasti miksi he ovat saksalaisten matkaan lähteneet. He häpeävät
kaljuksi ajettua päätään ja tuntuu, että he häpeävät lähtemistään saksalaisten
matkaan, mutta toisaalta eivät kuitenkaan häpeä.
He eivät jaksa hävetä sitäkään, kun jättävät joukostaan hänet, joka ei enää jaksa kulkea muiden tahdissa. Jokainen tietää että yksin jätetyn kohtalona ei voi olla mikään muu kuin hidas nälkäkuolema. Aililla ei vaihtoehtoja ole.
Mitä nuo tietävät vanhenemisesta, mitä
ymmärsivät siitä, millaista on huomata ettei enää jaksa? Nuoret luottavat aina
liikaa elämään. Eivät ne olleet vielä heränneet siihen aamuun, jollin
hämmästelee, minne on kadonnut käsivarsien vahvuus tai jalkojen voima. Nuoruus
oli yhä hänessä sisällä, mutta sen päälle oli kasvanut monta kerrosta
ikää.
Jokainen joutuu kuorimaan itsestään jotain
kilometri kilometrin jälkeen. Ajoittain tuntuu, että naisista ei ole jäljellä
mitään muuta kun jalat, jotka juuri ja juuri tottelevat kantajansa ohjeita.
Mieltä jäytää niin moni asia: ”Valitsipa hän elämässä minkä tahansa tien, se ei
veisi häntä lämpöön eikä rauhaan”.
Hienosti Tommi Kinnunen saa viimeistä taivalta kulkevan kahden naisen pohtimaan millaiseen elämään he oikeasti ovat palaamassa. Monta vuotta oli eletty erilaistan sääntöjen mukaan. Olisiko enää missään olemassa tavallista elämää.
Jospa
he sodan rikkomat vahingossa luovat maailman, jossa rikkinäisyys onkin
tavallisuutta? Mitä jos he alkavat palvoa näitä vuosia kuin Jumalaa?
Harva alkoi palvoa, mutta on ollut heitäkin jotka ovat palvoneet. Mutta nyt me tiedämme, että paljon oli heitä jotka olivat rikki ja myös sen että rikkinäisyydestä tuli tavallisuutta. Saksalaisten huoran leiman saaneiden kohtalo on täytynyt olla hirvittävä. Irene ei pysty eikä halua palata miehensä luokse. Hänen kohtalonsa on luettavissa kirjan viimeisiltä sivuilta. Kinnunen on kirjasta antamissaan haastatteluissa kertonut, että hän halusi sijoittaa kirjan loppuun pöytäkirjan, josta Irenen tilanne selviää. Sen voin paljastaa että kaunis se ei ole.
Pakahduttava tarina kerrottuna karun kauniilla kielellä. Kirjaa lukiessa on kuin kuorisi sipulia. Kerros kerrokselta sipuli pienenee, kyyneleet vain valuvat silmistä ja loppujen lopuksi jäljellä on vain sipulin kuoret ja sisus, jota ei oikeastaan ole.
Tommi Kinnunen, turkulainen äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja on vakiinnuttanut asemansa hyvien kertojien joukossa. Kirjat ovat olleet keränneet kiitosta kriitikoilta ja lukijoilta. Niitä on käännetty yli 20 kielelle. Esikoisteos Neljäntienristeys ilmestyi 2014, Lopotti 2016 ja Pintti 2018. Kinnunen kertoo kirjoittavansa öisin, remontoivansa vanhaa taloaan ja jatkavansa opettajan töitä, hän kokee olevansa enemmän opettaja kuin kirjailija. Äidinkielen opettajien talvipäivät ovat mieluisampi tilaisuus kuin kirjamessut.
