sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Rakkauden ja rakkaudettomuuden monta tasoa


Tulvaniitty
Kaksi veljestä, jotka ovat hyvin läheisiä toisilleen. Opiskeluvuosina toinen heistä radikalisoituu ja toinen suuntautuu tieteen tekemiseen. Radikaali veli päätyy maolais-kommunistiksi ja haluaa muuttaa Intian oikeudenmukaiseksi valtioksi. Toinen veljeksistä päätyy Yhdysvaltoihin tekemään väitöskirjaa.

Tässä lähtöasetelma Jhumppa Lahirin uudessa romaanissa Tulvaniitty (suom. Sari Karhulahti, Tammi 2014, 437 s.). Lahiri (synt. 1967) on Intiasta muuttaneiden siirtolaisten tytär, joka on syntynyt Lontoossa ja kasvanut Rhode Islandissa, paikassa joka on hyvin keskeisessä osassa Tulvaniityssä. Nykyisin Lahiri asuu New Yorkissa.

Tulvaniitty avarsi ainakin minun tietojani ja käsityksiäni Intian historiasta. Samaan aikaan kun Euroopassa ja Suomessa opiskelijat politisoituivat 1960-luvun lopulla, tapahtui sama myös Intiassa. Vähitellen nuorten maolaisuutta ihailevien opiskelijoiden toiminta muuttuu väkivaltaiseksi.

Veljesten kohtalot yhdistää nuori nainen joka rakastuu Intiassa elävään veljeen ja ryhtyy myös auttamaan tätä poliittisessa toiminnassa. Kun Gaurin aviomies kuolee väkivaltaisesti, saapuu Subhash Yhdsysvallloista Intiaan ja vie raskaana olevan Gaurin mukanaan pois nuivasti miniäänsä suhtautuvien appivanhempien luota.

Romaanin hämmentävintä ja miltei mieltäni järkyttänyttä luettavaa oli kuvaus siitä miten Gauri ei pysty rakastamaan synnyttämäänsä tyttöä. Tytön hoito ja hoiva siirtyy vähitellen kokonaan Subhashille. Tyttö, Bela saa vasta lähes aikuisena tietää että hänen rakas isänsä on oikeasti hänen setänsä. Rakkautta ja kiintymystä ei horjuta mikään. Etenkään sen jälkeen kun äiti jättää lapsen ja miehensä.

Tulvaniitty on hieno monikerroksinen romaani. Se on poliittinen romaani, se on intialaisesta kulttuurista kertova romaani, se on ulkopuolisuutta ja vierautta kuvaava teos. Kirjailija ei asetu kenenkään puolelle, vaikka lukija helposti tuomitsee henkilöiden teot kaavamaisten käyttäytymismallien mukaan. Kirjailijan hienotunteisuus ja empatia romaanin henkilöitä kohtaan tekevät romaanista vaikuttavan ja omalla tavallaan tyylikkään.

Romaanin henkilöt saavat kertoa tapahtumat omasta näkökulmaan ja omien kokemusten mukaisesti. Lukija pääsee ainutlaatuiselle matkalla kahteen eri kulttuuriin ja joutuu pakostakin miettimään mikä on päähenkilöiden syntyperästä johtuvaa ja mikä amerikkalaisuuden mukanaan tuomaa. Jhumpa Lahirin kädenjälki on universaalinen ja hellävarainen.     
  
Jhumpa Lahirin romaaneista on suomennetty Tämä siunattu koti (2001), Kaima (2005) ja Toinen maa (2008). 




      

keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Kun suosikin asema horjuu


Olen vuodesta toiseen innolla odottanut ensin loppukesästä ja nykyisin alkukesästä Reijo Mäen uusinta dekkaria. Kaikki on luettu ja olen sitkeästi jaksanut puolustaa omituista piirrettäni pitää tästä turkulaisesta kirjailijasta ja ennen kaikkea hänen luomistaan hulttio-miehistä.  

On yksityisetsivä Jussi Vares, jonka naisasiat epäonnistuvat toinen toisensa jälkeen ja jolla on ylipäätään merkillinen kyky sekaantua monipolvisten rikoksien setvijäksi. Miehellä, joka on täysin kykenemätön hallitsemaan alkoholinkäyttöään ja jonka elintavat eivät kelpaa esimerkiksi kenellekään, on käsittämättömän hyvä kyky ratkoa rikoksia. Pienestä asiasta paisuu monta kertaa monimutkainen vyyhti, jonka säikeet Vares osaa punoa oikealla tavalla yhteen.

Kukaan itseään kunnioittava nainen ei pidä Jussi Vares –kirjoista. Mutta kirjailija on itse puolustanut itseään ja kertonut miksi romaanien naiset ovat toisen toistaan omituisempia. Ihan niin kuin Mäki ei arvostaisi naisia. Reijo Mäen mielestä tavalliset, kunnolliset, keskiluokkaiset naiset eivät seurustele tai ylipäätään noteeraa Jussi Vareksen kaltaisia miehiä. Eivätkä novellikirjailija Luusalmea tai antikvariaatin pitäjää Alasta.

Cowboyssa (Otava 2014) meno on välillä niin sekavaa ja entiselle tamperelaistytölle niin kroisia, että meinasi jäädä koko kirja kesken. Onneksi sinnittelin loppuun ja se todella kannatti. Rikosvyyhti oli hyvin ajankohtainen ja uskottavat. Eli Reijo Mäki osaa asiansa.
Taitaa olla niin että sellaista hävyttömyyttä tai julkeaa tekoja tai pahatapaista puhetta ei ole olemassakaan jota ei voisi kansien väliin laittaa. Siihen pitänee vain tottua.  

Olin Jussi Vares –seminaarissa (osanottajia neljä) Turussa ennen kuin oli julkaistu yhtäkään opasta Vareksen Turkuun. Kuusitoista vuotta sitten syksyisenä lauantai-iltapäivänä kysyin Ravintola Koulun baarimikolta onko Varesta näkynyt täällä viime aikoina. Nuorehko mies neuvoi minua menemään Pankkiin tai Uuteen Apteekkiin. Kummassakaan ei miestä illan mittaan  näkynyt. 

Kun olimme jo poistumassa Olavin Krouvista, kertoi potsari että kirjailija Mäki tuli juuri paikalle. Kerroimme kirjailijalle että olimme Vareksen jalanjälkiä seuraamassa. Hän vahvisti Alasan Antikvariaatin paikan, muut olimme jo omatoimisesti turkulaisen mieheni opastuksella löytäneet.

 Cowboy

maanantai 2. kesäkuuta 2014

Höppänät naiset Hakaniemessä

Minna Lindgren on häätänyt Ehtoolehdon vanhat naiset putkieremontin jaloista Hakaniemeen. Munkkiniemen kultivoituneeseen ilmapiiriin tottuneille yli 90-vuotiaille on jo sinänsä pelkka ajatuskin asumisesta Pitkänsillan väärällä puolella, melkoinen koettelemus. Mutta onneksi heidän tilapäisen kotitalonsa lähellä on viiden eri ratikan pysäkki.

Kuolema Ehtoolehdossa viehätti monia lukijoita. On hauska huvittaa itseään vanhojen ihmisten ja etenkin vanhojen naisten kommelluksilla. Heidän koko olemassa olonsahan on yhdenlainen vitsi. Mitä 94-vuotias tekee tabletilla tai miten se nikäinen voi lipittää punaviiniä, tupakoida tai haaveksia seksistä. Pelkästään se että nainen köpöttelee kadulla kepin kanssa ja mutisee itsekseen muistaakseen seuraavassa korttelissa pankkikorttinsa tunnusluvun, on jopa kirjailija Minna Lindgreninkin mielestä huvittavaa.



Erityisen taiturimaiseksi veijariromaanin tekee se että Lingrenin kuvaama maailma on tänä päivänä enemmän kuin totta. Olemme turtuneet juttuihin joissa kerrotaan likaisissa vaipoissaan makaavista vanhuksista, nälkäkuioleman partaalla olevista sairaalan potilaista tai kotihoidon hoitajista joilla on aikaa yhdelle kotikäynnille kolme ja puoli minuuttia. Puhumattakaan putkiremonteista, joissa asukkailta huijataan rahat ja omaisuus.

Irvokkaaksi putkiremontti tulee helposti palvelutalossa. Vanhukset maksavt kaiken aikaa palveluistaan ja asumisestaan, vaikka remontin keskellä ei voi elää kuin Ehtoolehdeon sitkeä sotaveteraani, joka ei poistu rintamalta millään ehdolla.

Ehtoolehdon pakolaiset (Teos 2014, 339 s.) on kertomus siitä miten palvelukodin neljä naista ja yksi mies selviytyvät kimppakämpässään Helsingin Hämeentiellä Areenan talossa Hakaniemen hallia vastapäätä. Hulppeaan asuntoon muuttavat naiset eivät turhaan jää ihmettelemään samettiverhoja, pylväitä,hulppeaa kylpyläosastoa ja baaritiskiä, Heille on tärkeintä ettei tarvitse elää metelin keskellä Ehtoolehdossa. Asunnon omistaja on heidän kumppaninsa palvelutalosta, entisen äidinkielen uusi suurlähettiläs-aviomies. Vähitellen kaksi naisista saa selville ettei suurlähettiläs ole pelkästään kultivoitunut ja tyylikäs herrasmies.

Romaaniin on Minna Lindgren saanut sovitettua kaikki vanhusten hoitoon juuri nyt liittyvät ajankohtaiset asiat: eutanasia, kotihoidon ulkomaalaiset työntekijät, alkoholin käyttö, tietotekniikka ja tekonologia, kananmunien laatuvalikoimat, konsulttipuuhat, vanhusten siirtoruljanssi sairaalasta toiseen - puhumattakaan asumiskulttuurista. "Kaikki hylätyt rakennukset, jotka eivät kelpaa ihmisasuttaviksi, voidaan muuttaa vanhusten loppusijoituspaikoiksi."  

Vaikka hieman vieroksunkin iäkkäiden ihmisten tekemistä naurunalaiseksi, täytyy myöntää että Minna Lindgren tekee sen tyylikkäästi. Romaani on juohevasti ja vauhdikkaasti kirjoitettu. Ansio on ajan ilmiöiden ruotiminen terävästi ja todenmukaisesti. Enemmän on totta kuin tarua.  

Hannele Cantell: Sekunnit ennen kaatumista

Hannele Cantellin Sekunnit ennen kaatumista (Tuuma 2022, 237 s.) on rehellinen ja tarkka kuvaus miten elämä muuttuu kun sairaus yllättää. Ca...