tiistai 27. joulukuuta 2016

Aino Acktén uskomaton elämä

En ole Raija Orasen romaanien suurkuluttaja, mutta arvostan ja ihailen sitä vimmaa millä hän jaksaa kirjoittaa joka vuosi uuden historiallisen romaanin. 

Tällä kertaa on vuorossa romaani oopperalaulaja Aino Acktéesta. Ackte! (Teos 2016, 444 s.) on taiteilijan omalla äänellä kerrottu tarina huikean uran luomisesta ja sen ylläpitämisestä. Ainon voimakastahtoinen äiti Emmy on naimisiin menon myötä luopunut lupaavasti alkaneesta urastaan. Äiti pitää huolen siitä että tyttärelle ei kävisi samoin. Maailmanvalloitus alkaa Pariisista, missä Aino luokin upean uran.

Romaani on hyvin tarkkaa kuvausta laulunopinnoista, rooleista, konserteista, taidemaailman vehkeilyistä, kateudesta ja ylpeydestä ja ennen kaikkea Ainon rakkauksista. On ensimmäinen aviomies Heikki Renvall, rakas Albert Edelfelt, toinen aviomies Bruno Jalander. 

 Aino ei vain malta pysyä ei miestensä eikä lastensa luona. Taiteilijan palo esiintymisen perään on loputon. Kaiken ohella syntyvät Savonlinnan oopperajuhlat ja Ainon vauraus kasvaa myös ihailtavalla tavalla. Tunnetut ja lahjakkaat taiteilijat eivät ole koskaan joutuneet tyytymään vaatimattomiin palkkioihin – eri asia on millä tavalla he ovat tulonsa käyttäneet. 

Antoisa romaani, joka ei unohda myöskään Ainon ajan yhteiskunnallisia oloja. Raija Oranen osaa liittää aikakauden tapahtumat päähenkilönsä elämänmenon lomaan. Vaikka Aino Ackté asuu pääosin ulkomailla, hän pysyy hyvin tietoisena siitä mitä Suomessa tapahtuu. Venäläistyttämisstoimenpiteet ja niiden vastustaminen tulevat lähellä häntä aviomiehen Heikki Renvallin kautta. Ja oman jälkensä on Suomen historiaan jättänyt Bruno Jalanderkin. 

Romaanin yksi ulottuvuus ja viehätys on kulttuurihenkilöiden mukana olo. Aino ihailee Juhani Ahon töitä ja saa niistä itsekin voimaa kirjoittaa. Aino Ackté (1976 - 1944 )on kirjoittanut Muistoja ja kuvitelmia (1916), Muistojen kirja (1925) ja Taiteeni taipaleelta (1935).   

    

maanantai 28. marraskuuta 2016

Eurooppalaiset unet hätkähdytti

Romaanissa ihmiset ja asiat voivat kohdata oikeissa tai väärissä paikoissa. Ajallakaan ei ole väliä. Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet (WSOY 2016, 179 s.) sitoo hienosti yhteen eri aikakauden ihmisiä ja tapahtumia Euroopassa. Osa asioista on historiallisesti totta, osa henkilöistäkin oikeita. Samalla kertaa on läsnä mennyt ja tuleva.
Kirjan viehättävyys on siinä että näennäisesti irrallisilla tapahtumilla ja niissä mukana olevilla henkilöillä on paljon enemmän yhteistä kuin äkkipäätä voisi olettaa. Mutta samaahan on oikeassakin elämässä. Emma Puikkonen kirjoittaa ilmavasti ja ilmeikkäästi. Eurooppalaisissa unissa Etiopiasta paennut nuori nainen, Tsekistä loikannut rekkakuski, ruotsalainen hippi, Itä-Berliinissä kasvanut nainen, heidän perheensä jäsenet kohtaavat ja eroavat. Eurooppa on läsnä eikä kuitenkaan ole.
Huikeinta luettavaa on kirjan loppu, jossa eletään vuotta 2027. Albaniasta lähtöisin oleva Edi ja etiopialaisen äidin tytär Immi kohtaavat samalla työpaikalla. Heidän tehtävänään on kirjoittaa ja muokata uutisia ja artikkeleita sekä printtimediaan että sosiaaliseen mediaan siitä mitä maailmassa muka tapahtuu. Kaikki on muokattu niin uskottavaksi että lukija ja näkijä uskoo että näin se on. Totuutta ei tiedä kukaan.
”- Eli me emme voi käsikirjoittajinakaan tietää, mikä on totta? … jokin uutinen saattoi olla lavastettu jo alun perin tai monisyisestä tarinasta oli unohtunut kaksi kolmasosaa… Immi kuului valittuihin, niihin joilla oli valta ja mahdollisuus muokata todellisuutta.”
Puikkosen Eurooppalaiset unet on ravisteleva ja uusia ajatusrakennelmia liikkeelle paneva romaani. Ehdottomasti ansaitsi paikkansa Finlandia-ehdokkaiden joukossa.





lauantai 26. marraskuuta 2016

Älykkäät miehet Engel ja Viikilä

Runoilijana tunnettu Jukka Viikilä teki ensin radiokuunnelman saksalaisesta arkkitehti Carl Ludvig Engelistä ja innostui siitä kirjoittamaan lisää Engelistä. Ja niin syntyi vuoden 2016 Finlandia-palkinnon voittanut romaani Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus, 213 s.).

Akvarelleja Engelin kaupungista on päiväkirjamaiseen muotoon puettu romaani. Viikilän ajankuva on kaunista ja teksti kuulasta. Kirjoittajan tausta runoilijana näkyy monissa oivallisissa kiteytyksissä. Finlandia-palkinnon ehdokkaat valinneen raadin mukaan Viikilän kirja on pieni helmi. ”Viikilä maalaa suuria kuvia pienillä piirroilla, niukoista merkinnöistä rakentuu kaupunki ja Engelin elämänkaari.”

Arkkitehti Carl Ludvig Engel on jättänyt kätensä jäljen moneen muuhunkin paikkaan kuin Helsingin Senaarintorille. Senaatintorilla voimme ihastella Engelin luomuksia: valtioneuvoston talo, yliopiston päärakennus, yliopiston kirjasto ja Tuomiokirkko. Lukuisat kirkot ja julkiset rakennukset eri puolilla Suomea on hänen suunnittelemiaan.




Vuonna 1837 valmistunut Nokian kirkko on yksi Engelin luomuksista. Olen ollut kirkossa useamman kerran. Äitini suvun sukuhauta on aivan kirkon läheisyydessä. Vasta nyt sain teitää että kirkko on Engelin suunnittelema.    

Tosin Engel jossain vaiheessa pohtii, että hänen piirroksiaan ei aina noudateta kovinkaan tarkkaan niillä monilla rakennustyömailla, joihin hänen luomuksensa on määrä nousta. 

Romaanin teksti on hyvin runomaista. Hankalat ja ikävät asiat berliiniläinen arkkitehti pukee Viikilän tekstissä raikkaaseen muotoon: ”Katsoin miten suomalainen mies, luultavasti isännälleen vesikuormaa hakemassa, löi hevostaan molemmille puolille turpaa kuin olisi putsannut hanskojaan. Sitten syljettyään hetken katuun, hän riisui hanskansa ja silitti eläintä niin kuin jotain taidokasta puutyötä”.     

Näiltä rehdisti elämään suhtautuvilta kansanmiehiltä Engel hakee tietämättään tukea siihen ajatukseen, ettei hän taida koskaan palata rakkaaseen kotikaupunkiinsa Berliiniin. Vielä enemmän sinne kaipaa takaisin Engelin vaimo. Vaimo on kuitenkin se joka pitää pystyssä heidän kotielämänsä. 

Viikilän romaani on monella tapaa ihastuttavan erilainen. Toivottavasti nyt saimme Finlandia-voittajan, josta pitää moni lukija. Toivottavasti nekin lukijat, jotka eivät elä Helsingissä. Kaikki Helsingissä käyneet ovat varmasti poikenneet Senaatintorilla.



  

lauantai 12. marraskuuta 2016

Baltimoren sukuhaaran tragedia hurmasi


Ensin oli Totuus Harry Quebertin tapauksesta ja nyt Baltimoren sukuhaaran tragedia (suom. Kitra Poutanen, Tammi 556 s.). Olen ryhtynyt fanittamaan molempien mahtavien lukuromaanien kirjoittajaa sveitsiläissyntyistä Joel Dickeriä.  

Kertojana kirjassa on kirjailija, joka kirjoittaa romaania lähisukulaistensa kohtaloista. Eletään tätä aikaa Yhdysvalloissa ja monen ihmisen elämässä kaikki se mikä voi epäonnistua, epäonnistuu, vaikka elämä on ollut enemmän kuin mallillaan. 

Kirjoittaja on pienenä poikana ihaillut ennen kaikkea setäänsä, tämän kaunista lääkärivaimoa ja serkkujaan. Heillä kaikki on paremmin kuin hänen perheessään.

Vähitellen paljastuu että kaikki se mikä on näyttänyt hyvältä onkin ollut veljesten – kahdessa sukupolvessa – armotonta keskinäistä kilpailua siitä kummasta veljeksestä vanhemmat pitävät enemmän. Kateus syöksee heidät kaikki tuhoon tai auttamattomaan ahdinkoon.

Baltimoren sukuhaaran tragedia on ykkösluokan lukuromaani. Sen juonirakennelma on niin houkuttelevasti kirjoitettu, ettei paksua kirjaa tohdi millään laskea pois käsistään. Voi väittää että kyseessä on viihderomaani, mutta ei henkilökuvauksista syvyyttääkään puutu. Monet 
aikamme ilmiöt ovat kiinteästi mukana romaanin käänteissä. On sijoitustoiminnalla äkkirikastuneita, urheilu-urasta haaveileva nuori, jopa dopingia, hienoja taloja ja hulppeita autoja. 

Oman viehätyksensä tarinan etenemiseen tuo se, että kaikessa seurataan kiinteästi kertojan ja hänen serkkujensa ja ystäviensä kasvamista lapsesta vastuulliseksi tai vastuuttomaksi aikuiseksi. Eikä tarinasta puutu pyyteetöntä rakkauttakaan.   


   


perjantai 4. marraskuuta 2016

Hurmaava kirja Astrid Lindgrenistä

Tanskalainen Jens Andersen on kirjoittanut hienon elämäkerran Astrid Lindgrenistä. Astrid Lindgren. Tämä päivä, yksi elämä (suom. Kari Koski, WSOY, 435 s.) kertoo pitkän elämän (1907 – 2002) eläneestä kirjailijasta.

Kirjailija ehti olla mukana monessa. Astrid Lindgren pääsi jo 16-vuotiaana paikallislehden toimittajaharjoittelijaksi ja sai kirjoittaa vaativistakin aiheista. Nuoren tytön elämä mutkistui, kun hän sai pojan ja joutui sijoittamaan lapsen vieraaseen perheeseen.

Kesti muutaman vuoden ennen kuin Astrid sai Lassen omaan kotiinsa. Astrid avioitui ja sai tyttären. Hän teki erilaisia sihteerin töitä monta vuotta. Vuonna 1945 ilmestyi Peppi Pitkätossu ja siitä alkoi menestyksekkään kirjailijan ura.

Moni meistä on lukenut Lindgrenin kirjoja lapsilleen ja lastenlapsilleen ja ihastellut niiden kieltä ja tarinoita. Lindgren seurasi kiinteästi kaikkea mitä lastenkasvatuksesta kirjoitettiin ja mitä siitä keskusteltiin. Astrid ei koskaan menettänyt uskoaan siihen, että lapsen kyky luoda mielikuvituksessaan uusia maailmoja koituu vielä pitkällä tähtäimellä sivilisaation pelastukseksi.

Yhteiskunnasta kiinnostunut, mutta politiikkaa vain sivusta seuraava kirjailija pillastui kuin Ruotsin verotus saavutti hänen kohdallaan huippunsa 1970-luvulla, veroprosentti oli 102. Lindgren sai kirjoituksillaan Palmen hallituksen kärsimään vaalitappion. Loppuelämänsä Lindgren oli aktiivinen eläinoikeus- ja ympäristöaktivisti.  


On helppo hyväksyä Astrid Lindgrenin elämänasenne: ”Tämä päivä, yksi elämä. Elämä voi olla ohi yhdessä päivässä, ja yksi päivä voi tuntua kokonaiselta elämältä.”  Astrid Lindgrenin elämänfilosofian ydinajatus oli Jens Andersenin mukaan saada lyhyessä ajastaan maan päällä irti mahdollisimman paljon ja mahdollisimman hyvää. 


Viisaasta naisesta rakkaudella ja kunnioitukselle kirjoitettu mukaansatempaava ja monipuolinen elämäkerta. Rakastan ja arvostan Pepin äitiä aikaisempaa enemmän kun tiedän enemmän hänen elämästään ja elämänfilosofiastaan. 

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Rytisalon Lempissä kaikki on kohdallaan

Uutisissa kerrottiin että aniharva käsikirjoitus päätyy nykyisin kirjaksi. Onneksi on näitä harvoja, jotka ilmestyvät oikein kustantajan kustantamana kirjana. Äidinkielenopettajan Minna Rytisalon esikoisteos Lempi (Gummerus 2016, 234 s.) on samantapainen ihastuksen kohde kuin oli Tommi Kinnusen Neljäntien risteys. Lempi on sanoin kuvaamattoman hieno romaani. Sen tarina on uskomaton, henkilökuvaus syvällistä, kieli kuulasta ja kaunista, luonnon kuvaaminen upeaa.

Kirjassa kolme naista ja yksi mies kertoo mitä on tapahtunut ja mitä tapahtuu. On kaksoset, joista toinen on 11 minuuttia vanhempi, se kauniimpi ja rohkeampi. Kauppiaan tyttäret hupsuttelevat ja pohtivat voisiko Lempi päätyä kaupan ovesta ensimmäisenä tulevan nuoren miehen vaimoksi. Ja totta kai hän voi, vaikka ylioppilastyttö päätyykin Lapin kyläpahaiseen pienen maalaistalon ”emännäksi”.

Viljami myöntää, että heidän elämänsä oli ennen Viljamin sotaan joutumista leikkiä. He leikkivät isäntää ja emäntää ja onnistuivatkin aika hyvin. Pitihän isännän myös palkata emännälle apulainen. Ja parempihan oli ettei Lempi jäänyt ihan yksin kun Viljamin piti lähteä rintamalle.

Kirjan tapahtumat on kiedottu salaperäiseen pakettiin, joka aukeaa lukijalle vähitellen pienten vihjeiden ja kertojien pohdintojen myötä. Tapahtumat ovat niin hirveitä, ettei niitä oikein tahdo todeksi uskoa. Kaiken yllä ovat myös Lapin sodan tapahtumat ja suomalaisnaisten kohtalo heidän matkatessaan sotilaiden mukana Saksaan.  


Kirja on monella tapaa ennen kokemattoman. Kudokset on kiedottu yhteen hienonhienolla kultalangalla, jonka katkeamista pelkää koko ajan, mutta joka ei katkeakaan. Kirjaa ei kehuta eikä kiitetä turhaan. Hienoa pohdintaa rakkaudesta ja syyllisyydestä ja syyttömyydestä. 

   

torstai 8. syyskuuta 2016

Seitsemän minuuttia hampaille joka ilta


Miika Nousiainen ei petä tälläkään kerralla. Nousiaisen uuden kirjan Juurihoito (Otava 2016, 332 s.) lopussa yksi kirjan päähenkilöistä, hammaslääkäri toteaa: ”Jos on näin kauniit hampaat ja näin mukava perhe, niin kai se nyt kannattaa hymyllä näyttää”. Ennen kirjan loppua olen lukijana ehtinyt hymyillä ja jopa nauraa ääneen monta kertaa.

Kirjan alkuasetelma on herkullinen. Mainosmies menee hammaslääkäriin, jolla on sama sukunimi kuin hänellä itsellään. Hampaiden hoitamisen lomassa Pekka Kirnuvaara yrittää kysellä mahdollisesta sukulaisuudesta. Esko Kirnuvaaralle, liki 60 v. on olemassa vain hampaat ja niiden hoitaminen. Sukulaisuudesta on mahdotonta tietää, kun Eskon äiti on hylännyt lapsensa jo pienenä. Kasvattivanhemmat eivät ole osanneet selittää miksi Esko on hylätty.

Hylätty on Pekkakin. Kun miehet hieman ystävystyvät he ryhtyvät selvittämään lapsuutensa arvoitusta. Vähitellen löytyvät muutkin sisarukset. Sisaria on kolme: Tukholmassa, Thaimaassa ja Australiassa. Sisarukset matkaavat yhdessä ja etsivät isänsä jalanjälkiä ja lopulta ne kaikki löytyvät.

Ihastuttavinta on että sisarusten mielestä isä on lastensa hylkäämisistä huolimatta ollut hyvä mies. Ja ainakin hän yrittänyt ymmärtää erilaisia ihmisiä. Ihan niin kuin hänen lapsensakin yrittävät.

Soljuvaa kerrontaa, herkkää ihmiskuvausta ja uskomattoman hauskoja ja yllättäviä juonen käänteitä ja kaiken yllä pureva huumori. Sen enempää ei voi toivoa kirjalta jonka lukemisesta tulee hyvä olo.



Hammaslääkäri Esko Kirnuvaaran ohjeiden mukaan hampaita kuuluu hoitaa joka ilta seitsemän minuuttia - hammaslankaa on ehdottomasti käytettävä. Mitään sokeripitoista ei pidä koskaan syödä.  

tiistai 6. syyskuuta 2016

Kähkösen Tankkien kesä

On ollut ilo seurata useamman kuopiolaisen perhekunnan elämää vuosikymmenten ajan. Sirpa Kähkönen on edennyt sarjassaan vuoteen 1968. Tankkien kesänä (Otava 412 s.) vakaumukselliset kommunistit ja maltillisemminkin maailmanmenoa tarkastelevat joutuvat määrittelemään kantansa siihen kun Neuvosliiton tankit vyöryvät Tsekkoslovakiaan.

Sirpa Kähkönen osaa hienosti kietoa yhteen yksittäisen ihmisen elämän ja yleismaailmallisen poliittisen tilanteen. Tällä kertaa Kähkösen henkilöt kertovat yksi kerrallaan juuri sen hetkisestä elämästään ja aina tietysti myös menneestä.

Henkilöitä on niin monia, että ilman henkilöluetteloa ainakin aluksi on hieman vaikea hahmottaa kuka on kuka. Valittu kerrontatapa teki lukemisen hieman hankalaksi. Tuntui ettei kirjassa oikein tapahdu mitään. Tarinat pakostakin pitkittyvät kun kaikesta pitää kertoa useamman henkilön näkökulmasta.

Moni solmu aukeaa kirjan edetessä ja henkilöihin liittyvät salamyhkäisyydet hälvenevät.
Kirjan nuorimmainen Hilla on alle kouluikäinen tarkasti elämää ja ihmisiä seuraava pikkutyttö. Hänen ajatuksensa ja huomionsa ovat raikkaita ja uuteen suuntaavia.

Analyyttisempi ote olisi saattanut tehdä romaanista luettavamman ja houkuttelevamman.


maanantai 22. elokuuta 2016

Taituri Helmi Kekkosen siveltimestä

Uudet tuttavat ja tuttavuudet piristävät. Niin teki Helmi Kekkosen Vieraat (Siltala 2016, 193 s.). Vieraat on romaani ihmisistä, jotka kohtaavat toisensa Senjan ja Laurin järjestämillä illallisilla. Kohtaavat mutta eivät ole täydellisesti läsnä juuri siinä tilanteessa missä heidän on tarkoitus olla.

Senja on kärsinyt lukuisista keskenmenoista. Elämä on käpertynyt yhä pienemmäksi ja ahtaammaksi, jäljellä on vain hauras toive lapsesta. Tarkoitus on juhlien avulla piristää Senjaa.

Senja on tutustunut samassa talossa asuvaan nuoreen äitiin ja hänen iki-ihanaan pieneen Toivo-poikaan. Heidätkin on kutsuttava. Samoin paras ystävätär ja hänen miehensä, äidillekin tulee soitettua hätäpäissään. Lauri kutsuu sisarensa ja kertomatta Senjalle kaksi nuorta naista, jotka hän omien sanojensa mukaan on tavannut kadulla. Todellisuus on ihan jotain muuta.

Ennen kuin vieraat ovat tulleet Senja kertoo, että hän haluaa lisää valkoisia ruusuja. Lauri lähtee ostamaan niitä. Vieraat saapuvat ripotellen, tulevat tai eivät, mutta Lauria ei kuulu takaisin.

Vieraat on viehättävä, koskettava ja kuulas romaani. Yhdenkään vieraan tai isäntäväen elämä ei ole ollut seesteistä eikä yksioikoista. Helmi Kekkonen on kietonut jokaisen tarinan omaksi kokonaisuudeksi. Tarinat ovat yllättäviä, monen kokemukset lähes käsittämättömiä. Isä ei ole osannut olla isä, äiti äiti, eikä lapsikaan lapsi. Mutta elettävä on ja yritettävä elää paremmin kuin aikaisemmin. On vain jaksettava uskoa parempaan

”Minulta ei pyydetty mitään, ei vaadittu mitään, enkä vielä osannut ajatella tai pelätä tulevaa, miksi olisinkaan. En halunnut ajatella että jos jokin vaikutti liian hyvältä ollakseen totta, se useimmiten oli.”  


 

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Vähän kuin Downton Abbeyssä



Olen niin vankkumaton Downton Abbey -fani että olisin jaksanut seurata kartanon väen edesottamuksia tv-sarjasta vaikka kuinka kauan. Lohdukkeeksi Otava tarjoaa sarjan käsikirjoittajan Julian Fellowesin romaanin Belgravia (suom. Markku Päkkilä, 477 s.).

Romaani alkaa vuodesta 1815, jolloin Lontoon yläluokan nuorukaiset lähtevät kirjaimellisesti suoraan tanssiaisista Waterloon taisteluun. Kuten kunnon viihderomaanin kuvioihin kuuluu parhaimmat nuorukaiset ja upseerit kaatuvat. Ja heitä jää suremaan oman perheen lisäksi aika usein myös nuori nainen, joka on odottanut milloin häntä kositaan ja rakkaus voidaan sinetöidä.  

Näin käy varakkaan kauppiasperheen tyttärelle Sophialle. Nuorten viimeisestä kohtaamisesta alkaa kahden eri suvun yhteiset ja erilliset ongelmat. Belgravia on salaisuuksien ihastuttava vyyhti. Välillä lukija tietää enemmän kuin, välillä vähemmän kuin kirjan henkilöt. Fellowes on punonut romaanin täyteen erilaisia ja eriasteisia valtataisteluja.

Hämmentävää on miten häikäilemättä yläluokkaan kuuluvat vanhemmat ovat tyytymättömiä lapsiinsa. Sama pätee myös Sophian isään, kauppiaaseen, joka yrittää kaikin keinoin saada säätyläisten hyväksyntää itselleen ja perheelleen. Poika vain ei halua mukautua isänsä toiveisiin.

Romaanin palveluskunta on ahneempaa ja vähemmän isäntäväelleen uskollista kuin Downton Abbeyssä. He ovat kiinteästi mukana kirjan juonikuvioissa. Tällä kertaa työsuhteetkin ovat hieman höllemmässä.


Belgravia on ansiokas historiallinen viihderomaani. Monien sen henkilöiden kohtalo on yllättävän armoton ja juonittelut välillä hieman epäuskottavia. Ei korvaa Downton Abbey -haikailua.    

tiistai 9. elokuuta 2016

Tampere melkein pääroolissa Hiljaisissa huvimajoissa

Me lukijat olemme varmaan ihastuneet historiallisiin romaanisarjoihin. Laila Hietarmies valloitti historiallisilla romaaneilla monen lukijan sydämen.

Monta vuotta saimme myös lukea joka syksy uuden Kaari Utrion kirjan. Meillä oli jonotuslista tyttäriemme kanssa. Ensimmäisenä kirjan lukenut ei saanut kertoa kenen kanssa päähenkilö päättää avioitua.

Sirpa Kähkönen, Pirjo Tuominen ja Enni Mustonen ovat nyt hstoriallisten romaanien rintamalla ajankohtaisia nimiä. Sirpa Kähkösen Kuopio-sarja saa tänä syksynä jatkoa. Tankkien kesä kertoo vuodesta 1968.

Enni Mustosen Syrjästävetäytyjän tarina on edennyt neljänteen osaan. Ruokarouva on yhtä mielenkiintoinen ja ajan kuvauksena vakuuttava ja kiinnostava kuin sarjan aikaisemmatkin romaanit.

Pirjo Tuominen on kirjoittanut neljäkymmentä romaania. Niiden joukossa on muutamia historiallisia sarjoja. Hiljaiset huvimajat (Tammi 2016, 448 s.) aloittaa kustantajan tietojen mukaan uuden sarjan. Päähenkilö on orvoksi jäänyt lappenrantalaisen kauppiasperheen tytär Maria. Hän päätyy Viipurin kautta sukulaistensa luokse Pirkanmaalle ja Tampereelle. Maria on saanut tädiltään eräänlaisena ennakkoperintönä sievoisen rahasumman, jota hän ei tietenkään alaikäisenä saa käyttöönsä.

Ennen Tampereelle päätymistään Maria on Näsijärven rannalla Portaan maakauppakartanossa. Hän saa naisen mallin Portaan tomerasta emännästä, joka alle 30-vuotiaana on ottanut ison tilan ohjakset käsiinsä. Piiasta emännäksi noussut nuori nainen ei leskeksi jäätyään kaihda työn tekoa. Maria omaksuu Martan arvomaailman, josta hänelle on vuosien kuluessa paljon hyötyä.

1900-luvun Tampere on selkeästi kahtiajakautunut kaupunki. On tehtaitten työväki ja porvaristo. Jotta romaani olisi monen muun vastaavan romaanin kanssa verrannollinen tarvitaan Hiljaisiin huvimajoihinkin tehtaan tyttö. Hän on aikanaan Laukon kartanon mailta häädettävän torppariperheen tytär. Sofia ja Maria ovat olleet tekemisissä Portaan maakauppakartanossa.

Kirjaan on sovitettu monia historiallisia tapahtumia. On suurlakkoa, Laukon häätöjä, suuri pankkikavallus, kaupankäynnin muuttuminen, venäläisten sortotoimenpiteet.

Pirjo Tuominen ei täysin usko että hänen lukijansa tuntevat 1900-luvun alun historiaa. Moni asia pohjustetaan moneen kertaan, niin että asiat tietävä lukija jo melkein tuskastuu. Mutta sujuva kerronta ja viihdyttävä ote asioihin, tekevät Hiljaisista huvimajoista mukavan lukukokemuksen.

     

torstai 28. heinäkuuta 2016

Kotiinpaluussa kohtaavat hyvä ja paha

Sadie Jonesin Kotiinpaluu on yhtaikaa kiehtova ja ahdistava romaani. 19-vuotias nuorukainen vapautuu vankilasta kahden vuoden rangaistuksen jälkeen. Kukaan ei ole häntä vastassa, kukaan ei edes halua, että hän palaisi.

Romaanin rakenne on äärettömän kiehtova. Vasta kirjan puolessa välissä lukija saa tietää mistä rikoksesta Lewis on tuomittu. Amerikkalainen 1950-luvun yhteisö paljastuu kirjassa aivan toiseksi mitä se päältä päin näyttää.

Lewis on monella tapaa sijaiskärsijä. Yhdyskunta tarvitsee syntipukin, johon voidaan siirtää kaikki pahantahtoinen ajattelu. Oma käyttäytyminen voi hautautua yleisen paheksun alle. Lewisin äiti on kuollut, hukkunut, kun poika oli 10-vuotias. Hän on ainoa, joka oli onnettomuuden tapahtuessa paikalla. Merkillisellä tavalla moni uskoo, että poika olisi syypää äitinsä kuolemaan. Isä ei osaa millään tavalla tukea poikaa tämän surussa – pikemminkin päinvastoin.

Yhteisön rikkain mies, monen työnantaja ja kaikkien arvostama kansalainen pahoinpitelee ja hyväksi käyttää tyttäriään. Hänenkin etunsa on, että yhteisön paha on nuori poika.

Puoli välissä olin valmis luovuttamaan. Koko kertomus tuntui niin ahdistavalta. En käsittänyt 
miten poika voidaan jättää surussaan yksin ja ymmärsin hyvin miten hän käyttäytyi normien vastaisesti. Tartuin romaaniin uudestaan ja tavoitin kirjailijan tarkkasilmäisen ja omalla tavallaan kiehtovan kuvauksen. Vastenmielisetkin henkilöt on kuvattu uskottavasti.


Missä kulkee hyvän ja pahan raja. Sitä jäin pakostakin pohtimaan.    



Sadie Jones: Kotiinpaluu (suom. Marianna Kurtto, Otava 2016, 355 s. 



tiistai 19. heinäkuuta 2016

Taidokas Salla Simukka

Olen niin vanha että yleisen käsityksen mukaan en saisi pitää pillifarkkuja, en käydä rock-konserteissa enkä kulkea pitkä tukka auki. En ole viime aikoina ollut millään festareilla eikä minulla ole ollut pitkiä hiuksia koskaan. Vaikka käytänkin pillifarkkuja, täytän siis monelta osin vanhan naisen normit.

Raja-aitojen yli olen hyppinyt siinä että olen lukenut maailmanmaineeseen nousseen Salla Simukka Lumikki -sarjan kolme kirjaa: Punainen kuin veri, Valkea kuin lumi ja Musta kuin eebenpuu (Tammi 2014). Kaksi ensimmäistä kirjaa luin ahmien. Lisämausteena kirjoissa on se, että ne tapahtuvat pääosin Tampereella, lapsuuteni ja nuoruuteni kaupungissa.

Lumikin kokemukset ovat miltei uskomattomia. Nuoremmat lukijat pystyvät varmaan paremmin omaksumaan Lumikin koulukiusaamisen aiheuttamat traumat. Omassa lapsuudessani ja nuoruudessani kiusasimme toisiamme. Ilmiöllä ei vain ollut nimeä. Muistan vieläkin vuosikymmenien jälkeen miltä tuntui kun pojat huutelivat perääni: mitä kukkakeppi, mitä lauta, mikä luuranko. Jos tänä päivänä ei saa olla liian lihava, ei 1950- ja 1960-luvuilla saanut olla liian laihakaan.

Kirjoissa on jännitystä, hataraa kanssakäymistä läheistenkin kanssa, salaisuuksia ja niiden seurauksia. Salla Simukan tyyli on vetävää ja imaisee lukijan mukaansa helposti. Taitavan kirjailijan hienoa työtä. Aika ajoin jopa hieman mietin, onko liiankin laskelmoivaa.

Hienointa on että suomalainen kirjailija on noussut maailman maineeseen. Koska en ole kirjojen kohderyhmää, saan suhtautua niihin hieman kriittisesti, mutta vain hieman. Muuhun ei ole mitään aihetta.  

      

maanantai 11. heinäkuuta 2016

Tarkan kuvauksen mestarin Davidin uni








Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe ihastutti lukijat niin meillä kuin muualla. Kustantaja on päättänyt tarjota nyt luettavaksi myös kirjailijan esikoisteoksen. Davidin uni (suom. Hanna Tarkka, WSOY 2016, 427 s.)

kertoo Davidista, joka näkee enneunia. David pelkää, että kaikki hänen unensa toteutuvat. Hän ei pysty kertomaan asiasta ymmärrettävästi edes läheisilleen. Omiin ahdistuksiiinsa käpertyneenä hän pakenee perheensä luota. Häntä vaivaa uni jossa hänen pieni tyttärensä kuolee.  

Davidin tyttären äiti ei halua omalaatuista miestä takaisin elämäänsä. Hän pakenee Davidia ja David etsii häntä ja tytärtään vuosikymmenet. Vaelluksellaan David tapaa ihmisiä, jotka ymmärtävät häntä ja pystyvät myös auttamaan häntä tasapainoisempaan elämään.   

Anthony Doerr kirjoittaa kuulaasti ja kauniista, mietiskellen ja kaikkea tarkasti kuvaten.
Välillä tuli tunne että yksityiskohdissa viipyily muistuttaa jo Kalle Päätalon tekstiä

”Muistoissa, tarinoissa, loppujen lopuksi, voimme tehdä elämästämme juuri sellaisen kuin meille on tarpeen. Joutua yllätetyksi, kerta kaikkiaan ja täydellisesti yllätetyksi siinä, minkälaiseksi elämä muodostuu – siinä oli todellinen lahja”.

Romaanissa on kiehtovia henkilöitä ja siinä matkataan eri maissa. Luonnonilmiöt, pienet ja suuremmatkin eläimet saavat kirjassa oman roolinsa.  Monipuolisen runsas romaani. Suosikkini on näistä kahdesta Kaikki se valo jota emme näe.           




keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Enni Mustosen rautainen Ruokarouva



Enni Mustonen on kerännyt historiallisilla romaaneillaan vankan lukijakunnan. Hänen uusin romaanisarjansa Syrjästäkatsojan tarinoita on ehtinyt neljänteen osaan. On ollut hienoa seurata miten pikkutyttönä orvoksi jäänyt Ida on romaani romaanilta kasvanut itsetietoiseksi ja hyvin rakastettavaksi naiseksi.

Ruokarouvassa kerrotaan miten yllätysperinnön turvin Ida muuttaa tyttärensä Kirstin kanssa Tukholmasta takaisin Suomeen. Ida on kertonut Kirstille että tämän isä on kuollut. Tarkemmin hän suostu kenellekään paljastamaan kuka on Kirstin isä. Mutta onneksi me lukijat tiedämme!

Paimentytössä Ida päätyi pikkupiiaksi Topeliuksen perheeseen, Lapsenpiiassa hän palveli Sibeliuksen perheessä kun perhe vielä asui Helsingissä ja heidän muutettuaan ulkomaille, Ida sai pestin Albert Edelfeltin emännöitsijänä. Kun Edelfelt kuolee Idan käsivarsille, on Idan aika jättää Suomi joksikin aikaan.  


Ruokarouvassa Ida löytää haaveilemalleen täysihoitolalle talon ja tilan Albergasta, nykyisen Leppävaaran Ruukinrannasta. Naapuritilalla Paarmion huvilalla asuvat Viivi ja Ville Vallgren. Ida ystävystyy nopeasti heidän kanssaan. Idan myötämielisyys ja avuliaisuus tulee kirjassa monella tavalla esille.

Täysihoitolan asukkailla ei ole aina rahaa maksaa täyttää hintaa, mutta Ida ei jätä ketään pulaan, eenkään häntä jossakin elämän vaiheessa auttaneita, jotka nyt tavalla tai toisella nivoutuvat hänen elämäänsä. Mutta ei Ida Ruokarouvassakaan jää osattomaksi kulttuuri-ihmisten seurasta. Täysihoitolassa vierailevat Kasimir ja Eino Leino ja asukkaina ovat L.Onerva ja Leevi Madetoja. Heidän kaikkien arkinen minä tulee hyvin tarinoissa esille.

Romaanissa eletään myrskyisiä aikoja, päättyväthän tapahtuvat toukokuuhun 1918. Enni Mustonen kuljettaa isoja maailmanpoliittisia tapahtumia hienosti tavallisten ihmisten arjen rinnalla. On rattoisaa lukea kuvauksia Kirstin ja Idan huostaansa ottaman Allin kouluasioista ja tyttöjen saamista kirjalahjoista ja muusta. Muistan miten ihania aarteita olivat minullekin Louisa M. Alcottin kirjat Pikku naisia ja Viimevuotiset ystävämme.
 
Olen hiljattain muuttanut Leppävaaraan. Sunnuntaina kävelyretkellä kävimme katsomassa Ruukinrannassa missä Idan täysihoitola olisi voinut olla. Olin vuosikausia pitänyt yhtä Ruukinrannan huvilaa Ville Vallgrenin huvilana. Ihan oikea ei mielikuvani ollut eikä Idan täysihoitolaakaan tainnut ihan löytyä, mutta mielikuvituksen avulla voin kuvitella missä talo oli ja millaista Idan oli katsella merelle.

Hieman tosiasioita väistäen mietin mitä mahtoi Ville Vallgren pohtia kun hän katseli Gallen-Kallelan Tarvaspäähän pihamaaltaan.




Sainhan kimmokkeen perehtyä uuden kotiseutuni historiaan. Nyt teidän missä on Linudden ja miten 1900-luvun alussa kuljettiin Albergasta Helsinkiin. Tiedän mikä on Perkkaan maiden historia ja mikä oli Koskisen kansankeittiö. Kiitos Enni Mustonen ja Ida Eriksson!

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Lähes täydellinen Tumma

Miten joku osaakin kirjoittaa näin hyvän kirjan!

Ja on onnistunut nyt jo kolme kertaa. Kati Hiekkapellon Kolibri (Otava 2013) teki minusta kerta heitolla esikoiskirjailijan ihailijan. Kehuminen ja ihailut jatkuivat Suojattomissa (Otava 2014, vuoden johtolanka -palkinto 2014). Kolmas rikostutkija Anna Feketestä kertova dekkari Tumma (Otava 2016, 300 s.) yltää täydellisesti aikaisempien teosten tasolla.

Kirjailija on asunut Serbian unkarilaisalueella ja on työskennellyt maahanmuuttajien opettajana. Nykyisin hän asuu vanhalla maatilalla Hailuodossa. Kirjojen käännöksiä on myyty yhdeksään maahan.

Trilogian rikostutkija Anna Fekete on maahanmuuttaja, Serbian unkarilainen. Isä ja toinen veljistä on kuollut. Serbiassa asuu hänen äitinsä ja veli, joka on lähtenyt vanhaan kotimaahansa rakentamaan uutta elämää kotiuduttuaan suomalaisesta alkoholistien hoitopaikasta.

Uudessa dekkarissa Anna on lomailemassa Serbiassa. Jo ensimmäisenä iltana hänen käsilaukkunsa varastetaan ja varkauden selvittämisestä lähtee liikkeelle rikosten sarja, joka liittyy Annan isän kuolemaan. Tarina on rakennettu oivallisesti, siinä ei ole mitään päälle liimattua eikä ylimääräistä. 

Tietysti naispoliisilla on oma henkilökohtainen elämänsä. Annalla ei ole vakituista miesystävää eikä suurempaa halua perheen perustamiseen. Miellyttävä mies löytyy Serbiassa kotikaupungin poliisiasemalta, mutta mutkikkaaksi tämänkin suhteen kehittely Annalle koituu.


Musta avaa silmät vähemmistöryhmän elämälle. Unkarilaisten asema Serbiassa ei ole ongelmaton. Niin kuin ei minkään vähemmistön. Eurooppaa ravisteleva pakolaisten tulva ja heidän salakuljettamisensa on kirjassa mukana. Hyvä niin! 

Tumman eittämätön opetus että mihinkään hyvään ei pidä uskoa ilman kritiikkiä ja perusteellista arviointia.  

Tumma

sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Rehtiä viihdettä

Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää (Gummerus 2015) on hellyttävä ja samalla aika hämmentävä viihde- ja rakkausromaani. Monen muun lukijan tavoin jäin odottamaan innolla jatkoa rakkaansa menettäneen Loun elämän seuraavista vaiheista.

Jos olisit tässä (suom. Heli Naski, Gummerus 2016, 445 s.) oli pienoinen pettymys. Nyt kaikki tapahtui ilman yllätyksiä ja jos yllätyksiä oli ne, aavisti etukäteen. Kauneinta kirjassa oli Loun tunteet kuollutta Williä kohtaan. Heidän rakkautensa tuntui jopa tässä uudessakin romaanissa ainutlaatuiselta. Niin kauniistaiLou suhtautui rakastamaansa mieheen. Ymmärrettävää oli sekin, että Loun oli vaikea antaa itselleen lupaa rakastua uudelleen. 

Mutta tarvitaanko uuden rakkauden tulemiseen kliseemäisiä mutkia: väärä poika kertoo isänsä naisseikkailuista, uusi mies on uskomattoman täydellinen, vakava loukkaantuminen ja melkein kuolema, yliampuvan hyvä työtarjous rapakon takaa, lapsi jonka olemassa olosta isä ei tiennyt mitään.

Vaikka kaikki ei olekaan tavanomaista, kirjailijan ote on hämmentävällä tavalla herpaantunut. Tai minä vain olen kriittinen. Kun kerrankin sorrun lukemaan kirjan, jota mainostetaan viihdekirjaksi, petyn ja marisen. Pitäisi osata ottaa eri kirjalajit sellaisenaan. Vaikka ei romaaneja kovin kategorisesti voi luokitella.


  Jos olisit tässä

torstai 19. toukokuuta 2016

Jääkiekkoilijan kohtalo

Luistinten terät rikkovat kiiltävän jään pintaa, mailat hakkaavat jäätä, musta pieni kiekko lipuu pitkin jäätä edestakaisin, määränpäänä jommassakummassa päässä kaukaloa oleva pieni häkkyrä. Aukkoa suojelee isoin suojuksin ja isolla mailalla varustettu pelaaja. Mitä nopeampaa pelaajat luistelevat, mitä tiuhempaa tahtia kiekkoa lyödään ja mitä enemmän eri joukkueiden pelaajat pystyvät olemaan vastapuolen pelaajan suunnitelmien esteenä sitä parempi.

Jääkiekko on tämän päivän iso asia. Nyt on taas mahdollista että Suomi voittaa MM-kisat. Mutta pystynkö katsomaan tv:stä yhtäkään ottelua enää. Olen lukenut Katri Lisponin romaanin Detroit (Tammi 2016, 375 s.). Siinä on tapahtunut se mikä on pahinta mitä otteluiden tiimellyksessä voi tapahtua. Lahjakas, vasta 19-vuotias NHL-pelaaja Timothy taklataan ja hän halvaantuu, mikään ei liiku päästä alaspäin.

Timothyn ura NHL-pelaajana alkaa hyvin. Hän saa parikseen kokeneen Nathanin. Seuran paras ja kuuluisin pelaaja ottaa uuden tulokkaan siipiensä suojaan. Kaikki on aluksi niin hyvin kuin voi olla, kunnes nuoremman miehen vääränlaiset tunteet toista miestä kohtaan paljastuvat.
Nathan tietää että Timothyn loukkaantuminen, antautuminen kesken peliä on hänen syytään. Toisen loukkaantumisesta alkaa toisen fyysinen ja psyykkinen alamäki. Nathan ei uskalla mennä katsomaan hoitolaitokseen Timothyä. Hän palkkaa seuralaisekseen sokean stripparin ja lähettää tämän seurustelemaan Timothyn kanssa.

Syyllisyyden myöntäminen ja anteeksipyytäminen kasvokkain on kuukausikaupalla Nathanille ylivoimaista ja kaikki ne viikot päivä kerrallaan Timothy odottaa ystäväänsä luokseen. Kun se vihdoin viimein tapahtuu, kaikki on lopussa.

Detroit on syvällinen ja koskettava kirja ystävyydestä, rakkaudesta, syyllisyydestä. Se on myös kertomus unelmien toteutumisesta ja kaiken murskaantumisesta. Se kertoo myös siitä miten yksin fyysisesti vammautunut lähimmäisemme jää. Eivät Timothyn vanhemmat, eritoten äiti ymmärrä mitä heidän pitäisi oikeasti tehdä. Ihmeparanemiseen on helpompi uskoa, kuin myöntää tosiasiat. Katri Lipson kirjoittaa samalla kertaa analyyttisesti ja kertovasti. Kaiken takana on suuri ymmärrys elämän monimutkaisuudesta ja yllätyksellisyydestä.  Hätkähdyttävä kirja.  

 Detroit

      

keskiviikko 18. toukokuuta 2016

Kun lapsi katoaa

Jokaisen isän ja äidin painajainen ja alituinen pelko on lapsen katoaminen. Markku Pääskysen Sielut (Tammi 2016, 254 s.) alkaa siitä kun 11-vuotias Maija katoaa yhtenä tavallisena arkiaamuna. Tyttö ei ilmestykään kouluun eikä kukaan tiedä mihin hän joutunut. Ensin häntä etsivät isä ja äiti ja isovanhemmat ja vähitellen koko naapurusto.

Pisimpään Maijaa kuitenkin etsivät hänen naapurustossaan asuvat kaksi pikkupoikaa Taito ja Ilari. Kirjan kertoo vain yhdestä ainoasta päivästä ja näkökulma on välillä isän ja äidin ja välillä kahden pikkupojan. Äiti keskittyy vahtimaan puhelinta kotona – ei eletä vielä kännykkäaikaa, vaan Mikkelin pankkivanki-draaman vuotta. Isä ja pojat kohtaavat päivän aikana kyläkunnan aika omituisiakin asukkaita. Jokainen heistä lupaa etsiä Maijaa ja tekeekin sitä omalla tavallaan.

Samalla kun Sielut on trillerimäinen kertomus tytön katoamisesta, se on myös hyvin filosofinen ajatelma elämän tarkoituksesta ja hyvin monista elämänilmiöistä. Markku Pääskynen kirjoittaa lyhyitä ja selkeitä lauseita, joihin on välillä pakattu hyvin paljon asiaa ja vivahteita. ”Tunne elämän tarkoituksettomuudesta ei koskaan ole sidottu varallisuuteen eikä yhteiskuntaluokkaan. Ja niinpä tuo hedelmätön tunne louhii tiensä kaiken läpi yhtäältä eksymättä ja toisaalta valitsematta kohdettaan”.

Ensin nämä irralliselta vaikuttavat pohdinnat hämmensivät, mutta lopulta Pääskysen pohtiva tyyli tempaisi mukaansa. Lapsen katoaminen ja monen kirjan henkilöiden arkipäiväiset puuhat saivat uutta ulottuvuutta.  Romaanin mieleenpainuvinta ainesta olivat pikkupoikien oivallukset, heidän puuhansa ja puheensa. Molempien vanhemmat olivat huolehtivaisia ja kelpo kansalaisia, mutta tuskin heistä kenelläkään oli tarkkaa mielikuvaa siitä mitä heidän lapsensa ajattelevat ja tekevät. Ei sen enempää kuin Maijan isällä ja äidillä. Ja meillä monella muullakaan.


Pääskysen Sielut ansaitsi epäilyksettä paikkansa viime vuoden Finlandia-ehdokkaiden joukossa. Kirjailijalle tämä oli jo toinen kerta. Hänen romaaninsa Vihan päivä oli ehdokkaana 2006. Sielut on Pääskysen kahdeksas romaani.      

Sielut (Kovakantinen)


tiistai 17. toukokuuta 2016

Luotettava Koskinen ja Jokinen

Jos tyttärentyttäreni ei pidä jostain ruoasta, hänet on opetettu sanomaan, että ruoka ei ole hänen makuunsa. Ei saa sanoa että se on pahaa. Seppo Jokisen dekkareista minun on pakko sanoa että he todella ovat minun makuuni ja saan sanoa senkin että ne ovat hyviä. Joukkoon mahtuu myös tämän vuoden uutuus Rahtari (Crime Time 2016, 375 s.). 

Komisario Koskinen on tamperelainen, asunut Hervannassa, nykyisin työpaikan lähellä, pyöräilee, on isoisä ja eronnut, uudet naissuhteet eivät oikein tahdo onnistua. Minun mielestäni niin tamperelainen kuin vain voi olla. Mielipide perustuu vuosikymmen takaisiin tutkimuksiin siitä millaisia tamperelaiset miehet ovat. Nyt yhteydet ovat löysempiä.

Komisario Koskinen on kaikessa karuudessaan ja miesmäisessä asennoitumisessaan uskottava ja miellyttävä. Ja kun Seppo Jokinen kirjoittaa Koskisen porukan selvitettäväksi tulevista rikoksista vetävästi ja kärjistyksiin sortumatta, on kasassa dekkari, joka on monen muunkin kuin minun mielestäni hyvä.

Seppo Jokinen ottaa kirjoissaan ikään kuin huomaamatta ja hyvin pienellä äänellä moniin ajankohtaisiin ilmiöihin ja asioihin. Kähmäily, kateus ja katkeruus ovat tällä kertaa rikoksiin sortuvien käynnistäviä aineksia. Jokinen etäännyttää heidän lukijasta sopivalla tavalla.
Sorin poliisit ovat tärkeässä roolissa Seppo Jokisen kirjoissa. Eivät mitenkään yllättäviä hahmoja ja tyyppejä, mutta miehiä joita voisi tulla vastaan kadulla muuallakin kuin Tampereella. Väkeä jotka ovat osaavia ja ammattitaitoisia, mutta eivät pääsääntöisesti pidä ihmeemmin melua taidoistaan.

Olen lukenut dekkareita vasta hieman yli kymmenen vuotta. Niiden tarinat tulivat uniin enkä halunnut katsella uudelleen unissani sitä mitä olin edellisenä iltana lukenut. Dekkareiden laatu on myös muuttunut. Moneen kertaan on Henning Mankellin kohdalla todettu miten hän kirjoitti ja kertoi ruotsalaisen yhteiskunnan huonoista puolista juuri dekkareissaan. Jokinen tekee sitä maltillisesti, mutta onneksi jonkin verran.

    
Rahtari

torstai 12. toukokuuta 2016

Elämisen sietämätön vaikeus Itkosen silmin

En ole rokki-mummo, mutta olen hoitanut lapsenlapsiani monessa maassa. En ole kirjoittanut kirjaa, toimittanut haamukirjoittajana vain yhden. En osaa laulaa enkä haaveile muusikon tai laulajan urasta. Mutta pidän monenlaisesta musiikista.

Pidän myös Juha Itkosen kirjoista. Palatkaa perhoset (Otava 2016, 415 s.) ei ole poikkeus. Anna minun rakastaa enemmän johdatti aikanaan outoon ja ennen kokemattomaan maailmaan. Nyt entisten nuorten elämä on paljon monimutkaisempaa. Enää ei olekaan niin selkää mitä itse kukin elämältään haluaa. Ei sitä tiedä Suvin äiti Leenakaan elämänkokemuksestaan huolimatta.

Antin tuska ja henkinen harhailu tuntuu hyvin uskottavalta. Moni meistä pakenisi tavallisia arkipäiviä ja olosuhteita, jos siihen olisi mahdollisuus. Itkosen uudessa romaanissa minua puhutteli eniten Leena ja hänen ajatuksensa. Olen monta kertaa yli kahdenkymmenen vuoden aikana pohtinut milloin Sveitsissä, milloin Ranskassa, Yhdysvalloissa, Kiinassa tai Tanskassa miten irralliseksi nämä tyttärenlapseni kasvavat kun heillä ei ole selkeää yhtä kotimaata. 

Leena joutuu myös paljon pohtimaan sitä miten äiti erkaantuu lapsestaan. Mutta ei ikäihmisen oman uuden elämän rakentaminenkaan suju.

Ihailtavaa on miten Juha Itkonen on tavoittanut kuusikymppisen naisen tunnot. Sen sijaan hieman liian seikkaperäisesti hän setvii kirjailija-opettaja Antin ajatuksia ja turhautumia. Laulujensa ja musiikin kanssa umpikujaan ajautunut Suvi jää merkillisellä tavalla taustalle, vaikka romaani rakentuu hänen uransa varaan.

Monipolvien ja moniulotteinen romaani, joka täyttää Juha Itkosen ihailijan toiveet.     




sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Menetetty rakkaus ja häpeä

On kirjoja joiden lukemisesta saa hyvän mielen ja on niitä, joiden sisältö saattaa jopa ahdistaa. Saksalaisen Nina Georgen Pieni Kirjapuoti Pariisissa (suom. Veera Kski, Bazar 2016, 351 s.) on ihastuttava kevät- ja kesäkirja. Kirjapuoti on vanhassa proomussa Seinen rannalla. Kirjakauppias myy asiakkailleen kirjoja, jotka sopivat heidän mielentilaansa. Kirjallisuusapteekkari pystyy auttamaan ”potilaitaan” paremmin kuin etevin lääkäri. Jean Perdu osaa auttaa kaikkia muita paitsi itseään. Hän on kaksikymmentä vuotta surrut menetettyä rakkauttaan. Viisi vuotta kestänyt suhde loppui yllättäen, kun Perdu sai kirjeen. 

Se oli viimeinen viesti rakastetulta. Perdu ei koskaan avannut kirjettä.
Proomuun ilmestyy menestysteoksen julkaissut nuori kirjailija, joka pakenee kustantajaa ja ihailijoitaan ja jää Perdun luokse. Yllättäen Perdu päättää lähteä proomullaan pois Pariisista ja kirjailija Max lähtee mukaan retkelle, jota tehdään jokia pitkin. Kirjassa syödään hyvin ja nautitaan rantojen hienoista maisemista, eläimistä, kukista ja kasveista ja välillä käydään maissakin. Vähitellen tarina paljastaa mitä Perdun rakastetulle on tapahtunut. Kun Perdu parantaa itseään syvänsuruistaan ja elämättömästä elämästä hän miettii ”Lähetänpä varjoni ajassa taaksepäin ja käsken sen panna elämäni järjestykseen. Miten houkuttelevaa. Miten valitettavan mahdotonta”.

Kirjat ovat läsnä lumoavassa ja mieltä lämmittävässä teoksessa koko ajan. Kirjan lopussa on lista kirjoista, jotka auttavat erilaisissa elämäntilanteissa ja mielialoissa. Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossu sopii Nina Georgen mukaan ”opitun pessimismin sekä ihmeiden pelon hoitoon, sivuvaituksena on kertotaulun unohtamista ja suihkussa laulamista”               


Häpeää japanilaisittain 

Milena Michiko Flasarin Kutsuin häntä solmioksi (suom. Olli Sarrivaara, Lurra Editions, 173 s.) on sukellus ainakin minulle ennen tuntemattomaan maailmaan. Flasar on itävaltalais-japanilainen kirjailija. Kutsuin häntä solmioksi on kertomus kahdesta miehestä: kotiinsa sulkeutuneesta nuorukaisesta (heitä on Japanissa paljon ja heitä kutsutaan hikikomoriksi) ja työttömäksi joutuneesta toimistotyöntekijäksi. He kohtaavat puistossa ja tapaavat päivä toisensa jälkeen samalla penkillä. Vähitellen kumpikin alkaa kertoa elämästään.

Molemmat miehet ovat kokeneet pelottavia ja vaikeita asioita. Välillä tuntui että lukijana en kestä enää lisää mitään ikävää, mutta kiehtovasti kerrottu tarina tempasi mukaansa ja pakotti lukemaan hiljalleen ja mietiskellen. Kaiken lomassa on paljon ajatuksia elämästä, kohtalosta ja kaiken tarkoituksesta. Flasarin kieli on kuulasta, moni-ilmeistä ja kaunista. ”Meidän ystävyytemme oli se laajempi tila, johon oli ihastunut. Olin tapetoinut sen seinät niiden ihmisten kuvilla, joista me olimme toisillemme kertoneet, ja ajatus siitä, että minun olisi mahdollisesti poistuttava tuosta tilasta käyttämällä ovea, josta en tiennyt mihin se johti, ajatus siitä, että minun olisi alistuttava jollekin tuntemattomalle, piiritti minua uhkaavasti”.

Nyt ymmärrän hieman enemmän japanilaisen yhteiskunnan merkillistä painetta pakottaa kaikki selviytymään vahingoittumattona ja mieluummin olemaan reagoimatta mihinkään vastoinkäymisiin. Pohjaton häpeä ajaa ihmiset umpikujaan, josta moni ei selviydy ollenkaan.  


      

Hannele Cantell: Sekunnit ennen kaatumista

Hannele Cantellin Sekunnit ennen kaatumista (Tuuma 2022, 237 s.) on rehellinen ja tarkka kuvaus miten elämä muuttuu kun sairaus yllättää. Ca...