sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Menetetty rakkaus ja häpeä

On kirjoja joiden lukemisesta saa hyvän mielen ja on niitä, joiden sisältö saattaa jopa ahdistaa. Saksalaisen Nina Georgen Pieni Kirjapuoti Pariisissa (suom. Veera Kski, Bazar 2016, 351 s.) on ihastuttava kevät- ja kesäkirja. Kirjapuoti on vanhassa proomussa Seinen rannalla. Kirjakauppias myy asiakkailleen kirjoja, jotka sopivat heidän mielentilaansa. Kirjallisuusapteekkari pystyy auttamaan ”potilaitaan” paremmin kuin etevin lääkäri. Jean Perdu osaa auttaa kaikkia muita paitsi itseään. Hän on kaksikymmentä vuotta surrut menetettyä rakkauttaan. Viisi vuotta kestänyt suhde loppui yllättäen, kun Perdu sai kirjeen. 

Se oli viimeinen viesti rakastetulta. Perdu ei koskaan avannut kirjettä.
Proomuun ilmestyy menestysteoksen julkaissut nuori kirjailija, joka pakenee kustantajaa ja ihailijoitaan ja jää Perdun luokse. Yllättäen Perdu päättää lähteä proomullaan pois Pariisista ja kirjailija Max lähtee mukaan retkelle, jota tehdään jokia pitkin. Kirjassa syödään hyvin ja nautitaan rantojen hienoista maisemista, eläimistä, kukista ja kasveista ja välillä käydään maissakin. Vähitellen tarina paljastaa mitä Perdun rakastetulle on tapahtunut. Kun Perdu parantaa itseään syvänsuruistaan ja elämättömästä elämästä hän miettii ”Lähetänpä varjoni ajassa taaksepäin ja käsken sen panna elämäni järjestykseen. Miten houkuttelevaa. Miten valitettavan mahdotonta”.

Kirjat ovat läsnä lumoavassa ja mieltä lämmittävässä teoksessa koko ajan. Kirjan lopussa on lista kirjoista, jotka auttavat erilaisissa elämäntilanteissa ja mielialoissa. Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossu sopii Nina Georgen mukaan ”opitun pessimismin sekä ihmeiden pelon hoitoon, sivuvaituksena on kertotaulun unohtamista ja suihkussa laulamista”               


Häpeää japanilaisittain 

Milena Michiko Flasarin Kutsuin häntä solmioksi (suom. Olli Sarrivaara, Lurra Editions, 173 s.) on sukellus ainakin minulle ennen tuntemattomaan maailmaan. Flasar on itävaltalais-japanilainen kirjailija. Kutsuin häntä solmioksi on kertomus kahdesta miehestä: kotiinsa sulkeutuneesta nuorukaisesta (heitä on Japanissa paljon ja heitä kutsutaan hikikomoriksi) ja työttömäksi joutuneesta toimistotyöntekijäksi. He kohtaavat puistossa ja tapaavat päivä toisensa jälkeen samalla penkillä. Vähitellen kumpikin alkaa kertoa elämästään.

Molemmat miehet ovat kokeneet pelottavia ja vaikeita asioita. Välillä tuntui että lukijana en kestä enää lisää mitään ikävää, mutta kiehtovasti kerrottu tarina tempasi mukaansa ja pakotti lukemaan hiljalleen ja mietiskellen. Kaiken lomassa on paljon ajatuksia elämästä, kohtalosta ja kaiken tarkoituksesta. Flasarin kieli on kuulasta, moni-ilmeistä ja kaunista. ”Meidän ystävyytemme oli se laajempi tila, johon oli ihastunut. Olin tapetoinut sen seinät niiden ihmisten kuvilla, joista me olimme toisillemme kertoneet, ja ajatus siitä, että minun olisi mahdollisesti poistuttava tuosta tilasta käyttämällä ovea, josta en tiennyt mihin se johti, ajatus siitä, että minun olisi alistuttava jollekin tuntemattomalle, piiritti minua uhkaavasti”.

Nyt ymmärrän hieman enemmän japanilaisen yhteiskunnan merkillistä painetta pakottaa kaikki selviytymään vahingoittumattona ja mieluummin olemaan reagoimatta mihinkään vastoinkäymisiin. Pohjaton häpeä ajaa ihmiset umpikujaan, josta moni ei selviydy ollenkaan.  


      

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti