Helmi Kekkonen: Tämän naisen elmä

 Helmi Kekkosen Tämän naisen elämä (Siltala, 2021, 211 s.) on kustantajan mukaan ”vaikuttava taidonnäyte, poikkeuksellisen kiehtovasti ajassa liikkuva romaani, joka jättää lukijaansa lähtemättömän muistijäljen.” Kerrankin on helppo olla samaa mieltä markkinointiin tarkoitetun kehuvan tekstin kanssa.

Punainen mekko, punatut huulet ja hiukset sykeröllä pään päällä antavat varmuutta 15-vuotiaalla tytölle, joka valmistautuu äitinsä hautajaisiin. Samalla hän suree sitä, että hänellä on pienemmät rinnat kuin hyvällä ystävättärellä ja muillakin luokan tytöillä. Ajatukset pyörivät myös poikaystävässä. Isä odottaa tytärtään pihalla mustiin pukeutuneena. Mutta hyväksyy tyttärensä valinnan. Heidän molempien on selviydyttävä hautajaispäivästä ja jokaisesta muustakin päivästä sen jälkeen.

Kirjan ensi lehdiltä lukija saa selville, että tytön äiti on kuollut ja tyttö syyttää äitinsä kuolemasta itseään. Siitäkin huolimatta että äiti on ollut vuosikausia psyykkisesti sairas. Kirja etenee kuvaamalla tytön kehittymistä nuoreksi naiseksi ja lopulta aikuiseksi, hänen mielialojaan, vaikeuksiaan ja ennen kaikkea ylivoimaiselta tuntuvaa tehtävää hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Rakastamisen vaikeus on musertaa naisen täysin.

Äidin varjo seuraa Helenaa vääjäämättömästi. Välillä hän eristäytyy kaikista ja kaikesta. Isän puheluihin hän vastaa kerran kuussa ärtyisenä. On kuin pelkkä isän ääni muistuttaisi kaikesta siitä mitä hän on kokenut lapsuuden kodissaan.

Päiviin ja tunteihin on tullut säröjä, yksinäisyys päässyt jälleen sisälleni, suru alkanut lainehtia päivien reunoilla harmaana, sinnikkäänä, vain jotenkuten siedettävänä.

Helenan tilanne vain pahenee ja pahenee. Hän ei pysty kertomaan rakastamalleen miehelle millainen hänen lapsuutensa ja nuoruutensa on oikeasti ollut. Hän valitsee työkseen lasten pelastamisen, lastensuojelun kautta. Vie aikansa ennen kuin hän ymmärtää, että tämä ei ole hänelle tarkoitettu työ. Työnohjaus on helpompaa, mutta sekin kuluttaa kohtuuttomasti hänen henkisiä voimavarojaan.

Rakkaus pakottaa myös ottamaan kantaa siihen, haluaako Helena lapsia vai ei. Hän ei halua, mutta sen kertominen miehelle, joka selkeästi haluaisi perheen, on tuskallista. Helmi Kekkosen kuvaamana pahinkin ahdistus on samalla kertaa epätoivoista ja toivoa herättävää. Kirjan kieli on kaunista ja kuulasta. Sen avulla lukijan on helppo selviytyä ahdistavista ja pelottavista asioista. Ja tästä syystä kirjan muistijälki on painava, kuten kustantaja uskoo. Kirjailija ei liioittele eikä kauhistele, hän kuvaa ja pakottaa lukijan väkisinkin pohtimaan tasapainoisen mielenterveyden arvoa.

Me emme voi muuttaa sitä mitä tapahtui, mutta voimme vaikuttaa siihen miten sinä siihen suhtaudut.

Kirjailija Helmi Kekkonen myöntää, että kirjan kirjoittaminen on ollut uskomattoman vaikeaa ja raskasta. ”Vaikeampaa kuin mikään tähän mennessä kirjoittamani, ja samalla uskomattoman palkitsevaa.” Kirjan kirjoittaminen on kestänyt viisi vuotta.  Kirjailija kertoo oivaltaneensa, että hän kykenee laajentamaan katsettaan ja tuomaan kerrontaan uusia sävyjä. Hän kertoo saaneena vaikutteita monelta kirjailijalta. Sally Rooneyn Keskusteluja ystävien kesken ja Normaaleja ihmisiä hän mainitsee ensimmäisenä.  Listalle ovat päässeet myös Emma Clinen Tytöt, Venla Saalon Kukkia maan alla ja Pirkko Saision Punainen erokirja ja Vigdis Hjorthin Perintötekijät.