Kaiho Niemisen Sokkeli

Kaiho Niemisen Sokkeli (WSOY 2019, 283 s.) on kirjailijan 19. romaani. Nieminen on tuotannossaan ollut uskollinen ns. tavalliselle ihmiselle. Hän sankarinsa eivät ole syntyneet sankareiksi, pikemminkin päin. Sokkelin sankari on 19-vuotias Einari Karttunen, Rikkihappotehtaan työmies Lappeenrannasta. Nuori mies komennetaan rintamalle 1944. Einari ei oikein ymmärrä mitä varten hänetkin tarvitaan mukaan ja vielä vähemmän hän ymmärtää kasarmilla ainaista odottamista ja komentelua. Aikanaan odottelu loppuu.

Yllättäen Karttunen kumppaneineen joutuu keskelle ankaria taisteluja ja kaikkien yllätykseksi syrjään vetäytyvä sotamies yltää urotekoihin. ”Aivan erityisesti hän kunnostautui 13.6. ns. ”Munakukkulan” omistuksesta käydyssä taitelussa, jossa hän yksin henkilökohtaisella ja peräänantamattomuudellaan ratkaisevasti vaikutti omien joukkojemme selviämiseen pahalta näyttäneessä tilanteessa”. Näin kirjoitetaan kirjeessä, jolla ylipäällikkö nimittää Karttusen Vapaudenristin 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi. Palkitsemisen merkitsee myös ylimääräistä lomaa ja rahaa.

Karttunen ei ymmärrä mitä ihmeellistä hän on tehnyt. Hän teki vain sen mitä pitikin. Lomalla kaikki menee pieleen. Ennen sotaan lähtöä Einari on tavannut esikunnassa töitä tekevän lotan Kirstin. Kirstille hän on kirjoittanut ahkerammin kuin äidille, vaikka Kirstiltä ei juuri kirjeitä ole tullut. Lomalainen ei Kirstiä tapaa, pikemminkin kuulee ikäviä juoruja siitä mitä nainen on tehnyt. Rahatkin hupenevat. Einari sekoilee niin paljon että sotapoliisit pidättävät hänet ja hänet passitetaan takaisin rintamalle.

Rintamalla Einari ei enää kestä, vaan lahoaa henkisesti täysin. Hän joutuu  mielisairaalaan. Sieltä hän päätyy turhanaikaisiin tietöihin, kunnes hänet kotiutetaan. Elämä siviilioloissa alkaa vähitellen normalisoitua. Einari rakastuu ja sen myötä elämä rauhoittuu. Tosin viina kelpaa hänelle turhan usein. Taimin isä houkuttelee tai oikeastaan painostaa nuoren parin ostamaan edullisen tontin.

Haave omasta talosta alkaa elää Einarin mielessä ja hän odottaa malttamattomana että pääsee kaivamaan tontille lumien sulattua monttua. Ja siinä sitten ohikulkijat näkevät ilta toisensa perään tontilla miehen ja lapion. 

Romaanin liikuttavinta luettavaa on Taimin synnyttäminen. Isällä ei ole sairaalaan asiaa kahteen vuorokauteen. Lopulta Einari pääsee katsomaan poikaansa – lasin läpi, kuten siihen aikaan oli sairaaloissa tapana. Ja sen jälkeen tuoreen isän piti juhlia tapahtumaa. Einarin onni on käsin kosketeltavaa.

”Illalla hämärissä mies vielä höntyili kotiansa niin, ettei tie oikein tahtonut millään piisata. Ja äsken, nyt aamusella, hujoppi vain lähti niin torhiasti polkemaan minne lie työmailleen. Riuska poika. Vaikka näyttäis vähän siihen aihetta nyt olevankin, ainakin vaimon mahasta päätellen. Ja niin se näytti olevankin. Maitokaupan naiset tiesivät missä mennään.”

Kaiho Niemisen sankarit ovat maanläheisiä ihmisiä, jotka lopulta aina löytävät itsensä ja paikkansa. Kirja alkaa liikuttavasti kuvauksella, miten vanha mies liikkuu omalla tontillaan.

Eleetön, niukoilla tyylikeinoilla kerrottu tarina.