Kaiho Niemisen Sokkeli (WSOY 2019, 283 s.) on kirjailijan 19. romaani.
Nieminen on tuotannossaan ollut uskollinen ns. tavalliselle ihmiselle. Hän
sankarinsa eivät ole syntyneet sankareiksi, pikemminkin päin. Sokkelin sankari
on 19-vuotias Einari Karttunen, Rikkihappotehtaan työmies Lappeenrannasta.
Nuori mies komennetaan rintamalle 1944. Einari ei oikein ymmärrä mitä varten
hänetkin tarvitaan mukaan ja vielä vähemmän hän ymmärtää kasarmilla ainaista
odottamista ja komentelua. Aikanaan odottelu loppuu.
Yllättäen Karttunen kumppaneineen joutuu keskelle ankaria taisteluja ja
kaikkien yllätykseksi syrjään vetäytyvä sotamies yltää urotekoihin. ”Aivan
erityisesti hän kunnostautui 13.6. ns. ”Munakukkulan” omistuksesta käydyssä
taitelussa, jossa hän yksin henkilökohtaisella ja peräänantamattomuudellaan
ratkaisevasti vaikutti omien joukkojemme selviämiseen pahalta näyttäneessä
tilanteessa”. Näin kirjoitetaan kirjeessä, jolla ylipäällikkö nimittää
Karttusen Vapaudenristin 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi. Palkitsemisen merkitsee
myös ylimääräistä lomaa ja rahaa.
Karttunen ei ymmärrä mitä ihmeellistä hän on tehnyt. Hän teki vain sen
mitä pitikin. Lomalla kaikki menee pieleen. Ennen sotaan lähtöä Einari on
tavannut esikunnassa töitä tekevän lotan Kirstin. Kirstille hän on kirjoittanut
ahkerammin kuin äidille, vaikka Kirstiltä ei juuri kirjeitä ole tullut.
Lomalainen ei Kirstiä tapaa, pikemminkin kuulee ikäviä juoruja siitä mitä
nainen on tehnyt. Rahatkin hupenevat. Einari sekoilee niin paljon että
sotapoliisit pidättävät hänet ja hänet passitetaan takaisin rintamalle.
Rintamalla Einari ei enää kestä, vaan lahoaa henkisesti täysin. Hän
joutuu mielisairaalaan. Sieltä hän
päätyy turhanaikaisiin tietöihin, kunnes hänet kotiutetaan. Elämä siviilioloissa
alkaa vähitellen normalisoitua. Einari rakastuu ja sen myötä elämä rauhoittuu.
Tosin viina kelpaa hänelle turhan usein. Taimin isä houkuttelee tai oikeastaan
painostaa nuoren parin ostamaan edullisen tontin.
Haave omasta talosta alkaa elää Einarin mielessä ja hän odottaa
malttamattomana että pääsee kaivamaan tontille lumien sulattua monttua. Ja
siinä sitten ohikulkijat näkevät ilta toisensa perään tontilla miehen ja
lapion.
Romaanin liikuttavinta luettavaa on Taimin synnyttäminen. Isällä ei ole
sairaalaan asiaa kahteen vuorokauteen. Lopulta Einari pääsee katsomaan
poikaansa – lasin läpi, kuten siihen aikaan oli sairaaloissa tapana. Ja sen
jälkeen tuoreen isän piti juhlia tapahtumaa. Einarin onni on käsin kosketeltavaa.
”Illalla hämärissä mies vielä höntyili kotiansa niin, ettei tie oikein
tahtonut millään piisata. Ja äsken, nyt aamusella, hujoppi vain lähti niin
torhiasti polkemaan minne lie työmailleen. Riuska poika. Vaikka näyttäis vähän
siihen aihetta nyt olevankin, ainakin vaimon mahasta päätellen. Ja niin se
näytti olevankin. Maitokaupan naiset tiesivät missä mennään.”
Kaiho Niemisen sankarit ovat maanläheisiä ihmisiä, jotka lopulta aina
löytävät itsensä ja paikkansa. Kirja alkaa liikuttavasti kuvauksella, miten
vanha mies liikkuu omalla tontillaan.
Eleetön, niukoilla tyylikeinoilla kerrottu tarina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti