”Suljin isän mielestäni pois,
mutta ei hän silti hävinnyt, vaan muuttui varjoksi, jolla ei ollut nimeä.” Varjo
koostui häpeästä, syyllisyydestä tai epätoivosta ja muuttui vähitellen
kyteväksi vihaksi.”
Poika on valmis 24-vuotiaana lähtemään
Kreikkaan etsimään isäänsä. Isän olinpaikan tietää hänen veljensä leski. Poika
päätyy pienelle saarelle meren keskelle. Siellä on luostari ja sen kolme
asukasta, yksi hänen isänsä. Päivien madellessa eteenpäin poika ja isä
tutustuvat toisiinsa. Isä selittää, että vaikka hän halusi ottaa yhteyttä poikaan,
soittaakin, hän ei vain kyennyt. Päivä päivältä soittaminen tuntui aina vain
vaikeammalta.
”Olit siis pelkuri”, toteaa nuori
mies isälleen. Isä myöntää, että näin oli. Selitykseksi ei riitä pelkästään
sairastuminen. Nyt hän on etsimässä kadonnutta itseään saarella. Saaren iäkäs
munkki on kuolemansairas. Poika tutustuu vähitellen munkkien elämänmenoon,
loputtomiin rukouksiin, askareisiin, elämän tarkoituksellisuuteen.
Auttaessaan vanhaa munkkia siirtymään
paikasta toiseen, poikaa kantaa vanhusta kuin lasta.
Mutta minä pidän tiukasti kiinni ja tunnen
viitan läpi kuihtuneet reidet, rahisevat kylkiluut, hänen hapertuvan sydämensä
sykkeen. Kuin lumeen putoavien omenoiden ääni. Ja tunnen ruumiin läpi hiljaisen
ja lakkaamattoman rukouksen, joka hengittää maailman tahtiin ja pyytää elämään
kuin rakkaus olisi meissä.
Kirja houkuttelee lukijankin
miettimään elämän tarkoitusta ja sen tarjoamien mahdollisuuksien
tarkoituksellisuutta. Kirjan tarina etenee verkkaisesti, on kuin kuorisi
sipulia. Välillä vettä tulee silmiin niin paljon, että on pidettävä taukoa.
Haahtelan pienoisromaanit
yllättävät ja ihastuttavat, ovat upeita. Hengittämisen taito on hänen 12:s romaaninsa.
Kuulas ja kaunis kirja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti