Maltilla mukana monessa  

 Tämä syksy on elämäkertojen luvattua aikaa. Niitä on julkaistu tavallista enemmän ja yhä useampi kirja kertoo nuorista julkkiksista, joiden elämänpolku on vielä kesken, mutta joiden tekemiset ja tekemättä jättämiset kiinnostavat. Nyt tiedän entistä enemmän Tero Pitkäsen, Kirsti Paakkasen, Heidi Herala, Timo Sarpanevan, Tarja Halosen, Claes Andersonin elämänkulusta ja saavutuksista.  

Näistä suosikkini on Katri Merikallion Tarja Halonen, Erään aktivistin tarina (Into 2020, 175 s.). Olen syntynyt samana vuonna kuin Halonen, mutta kansalaisjärjestöissä mukana oleminen on minulla paljon kapea-alaisempaa kuin hänellä. Vanhin tyttäreni syntyi kun olin opiskelija, se hillitsi osallistumista. Huippuaktivistin ohessa tarvitaan meitäkin jotka puuhaamme pienissä ja näennäisesti vähäpätöisemmissä hankkeissa.  

Erään aktivistin tarina on ilahduttavan raikas ja kohteensa näköinen elämäkerta. Vaikka Tarja Halonen on ollut hieno juristi, kansalaisaktivisti, poliitikko, presidentti ei kirja ole pelkkää suitsutusta ja kehumista – monien elämäkertojen perusvika. Monella tavalla ansioitunut ja maailman oikeudenmukaisuuden eteen työtä tehnyt Halonen ei olisi voinut saada parempaa kirjaa itsestään. Politiikan tapahtuminen muisteleminen, kun päätekijänä on yksi ja sama henkilö on hyvin antoisaa ja avartavaa.

 Jälkeenpäin on hienoa havaita miten monipuolista elämänkokemusta monelta eri saralta Tarja Halonen keräsi. Hänestä ei millään voi sanoa, että hän olisi määrätietoisesti rakentanut poliittista uraansa. Häneen pätee sanonta ”oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan”. Moni Halosen paikka oli aikalaisten mielestä väärä, mutta pidemmällä aikavälillä osoittautunut oikeaksi.

Kirjan ihastuttava motto on Halosen äidiltään saama ohje: ”Jos jokin asia on väärin, pitää tehdä työtä, että asiat muuttuvat paremmaksi.” Halonen on useilla elämänsaroilla ja monissa tehtävissä toteuttanut tätä äitinsä ohjetta. Asioiden paremmaksi tekemisessä on tarvittu aimo annos rohkeutta ja itsepäisyyttä ja sen unohtamista voiko naisena tehdä näin. Helsingin Kalliossa kasvanut Halonen on upealla tavalla osannut eläytyä ja asennoitua kansalaisiin, joiden elinolosuhteet eivät ole olleet kovinkaan kelvollisia. Hän on halunnut auttaa ja myös auttanut. Hänen rakas harrastuksensa on teatteri.

 

Halonen sanoo katsoneensa niin paljon teatteriesityksiä, että on alkanut nähdä monia käymiään keskusteluja ja tapahtumia ikään kuin teatterikohtauksina. ”Olenkin sanonut joskus politiikasta, että olipa se melkoinen näytelmä. Joskus tulee tunne, että pitäisi kirjoittaa politiikasta näytelmä, sillä moni politiikan tapahtuma on oikeastaan ihan valmis kohtaus.”

Pitkät keihäskaaret

Tero Pitkämäki kuuluu niihin elämäkerran saaneisiin, joiden ura on tavallaan vielä kesken. Keijo Leppäsen kirjoittama Keihäsmies, Tero Pitkäsen elämä (Tammi 2020, 231 s.) on tarina Suomen parhaimmista keihäänheittäjästä, määritelmä on omani ja samalla tavalla ajattelee moni muukin. Olen seurannut miehen innostamana Teron huikeaa uraa. 

Lisävärinsä Teron elämäkerran lukemiseen antoi sekin, että sukulaistytön urheiluharrastuksen ja kilpailemisen ohessa tutustuin jo nuorten sarjoissa mitaleja kahmineen Niina Kelon saavutuksiin. Kun Junior-games kisoissa Tampereen Pyrintöläiset olivat nähneet järvenpääläisten tulleen kisapaikalle, kuului tyttöjen suusta pettynyt huokaus, Kelon tytöt tulivat. Jo etukäteen tiedettiin mihin voitot menevät. Niina Kelosta tuli menestynyt 7-ottelija.

Tero Pitkämäki on elämäkertansa esittelyissä sanonut, että hän on halunnut rikkoa käsitystä kiltistä ja kurinalaisesta urheilijasta. Omien sanojensa mukaan hänkin on osannut repäistä. Varmaan onkin, mutta ei liene paha vaikka Tero monella tavalla kuuluu miesjoukkoon, jolle laitetaan otsikko ”joka äidin unelmavävy”.

Sinnikäs ja tunnollinen harjoittelija on saavuttanut urallaan paljon. Kummallista miten mieleen jäävät usein ne muutamat epäonnistumiset mitä urheilijan uralle on sattunut. Olimme Yhdysvalloissa elokuussa 2005, jolloin Tero Pitkämäen oli ennakkokäsitysten mukaan määrä voittaa keihäänheiton MM-mestaruus. Vävy oli virittänyt tietokoneelle sivut, joilta saatoimme seurata keihäskisaa, mikään tv-kanava ei USA:ssa kisoja seurannut. Kun Teron kolmas heitto oli ohi, mies vetäytyi omiin oloihinsa, käväisi vain katsomassa mikä oli lopputulos. Siinä ei paljon puhuttu. Kirjaa lukiessa tuntui hyvältä, että Tero itsekin oli surrut epäonnistumistaan.

Tämän yhden epäonnistumisen ohella Pitkämäki on tarjonnut ihailijoilleen omia hienoja kokemuksia. Väistämättä en välty miettimään onko mahdollista että jostakusta Ninan ja Teron kolmesta lapsesta tulisi hyvä yleisurheilija.

Keijo Leppänen kertoo Pitkämäen elämänvaiheista ja urheilusaavutuksista maltillisesti ja mukaansa tempaavasti. Kirjassa ei ole tarpeetonta suitsutusta, vaan rehtiä elämänmakua ja päähenkilön arvostamista.

 

Kun Heidi Herala kyllästyi farsseihin

Heidi Herala on valovoimainen näyttelijä, energiapakkaus ja suorasukainen kertoja. Liisa Talvitien Teatteria koko elämä (Tammi 2020, 356 s.) on pikkasen turhan siloiteltu kertomus neljännen polven näyttelijästä. Heidin räväkkä ääni olisi saanut kuulua vähän enemmän. Lapsuus, nuoruus ja opiskeluaika käydään aika perusteellisesti läpi. Mielenkiintoista luettavaa on kaikki se mikä kertoo nelilapsisen perheen elämästä, kun molemmat vanhemmat ovat näyttelijöitä.   

Monipuolinen näyttelijä on ehtinyt uransa aikana paljon. Kiitosta hän on kerännyt erityisesti komidiennena.

Komedioissa ja farsseissa hän hallitsee nopean reagoinnin, hän käyttää kehonkieltään huumorilla ja osaa heittää vastarepliikin sekunnilleen oikealla hetkellä. Hänellä on myös luontainen komiikan taju. Sen hän on perinyt vanhemmiltaan, ja se on osa hänen persoonallisuuttaan.       

Vähitellen farssit alkoivat tympäistä Heidi Heralaa, ennen kaikkea häntä kyllästytti omat keinonsa näytellä. Tästä huolimatta hän sai  kiitosta farsseissa. Nyttemmin kiitoksia on sadellut oman pojan Lauri Maijalan ohjaamassa Tsehovin Kirsikkatarhassa sekä Rosa Liksomin Everstinna -romaanista Susanna Airaksisen muokkaamassa ja ohjaamassa esityksessä. Rosa Likson on saanut inspiraation kirjaansa kirjailija Annikki Kariniemen elämästä. Kirjailija myöntää että kaikki kirjan tapahtumat eivät ole oikeasti tapahtuneet, mutta ne olisivat kuitenkin voineet tapahtua. 

Heidi Herala on lavalla yksin kaksi tuntia, hetkeäkään hän ei ole paikallaan. Hän näyttelee niin huikeasti, että katsojan sanat ja kiitokset loppuvat. Samaa elämännälkää ja voimaa mitä everstinna uhkuu, löytyy myös Heidi Heralasta – niin näyttämöllä kuin sen ulkopuolellakin. Ilahduttava uutinen on että Everstinna palaa Helsingin Kaupunginteatterin ohjelmistoon ensi keväänä.

Kirja on tulvillaan hauskoja sattumuksia ja tapahtumia. Heidi Herala kuvaa suorasukaisesti monia asioita ja ihmisiä. Erityisellä lämmöllä hän kertoo elämänikäisestä rakkaudestaan Seppo Maijalaan ja heidän neljään lapseensa.

Elämäkertoihin on hiipinyt tapa kertoa  sellaisenaan mitä kanssaihmiset ajattelevat kirjan päähenkilöstä, haastatteluja ei käsitellä millään tavalla. Kovin syvälle ei toisen persoonaan tällä tavalla paneuduta. Positiivista kirjassa on ettei lukijaa uuvuteta täysin erilaisten roolien luetteloinnissa, niitähän vuosikymmenien uran näyttelijänä tehneellä Heralalla riittää.     

 

 Lumoavat kuvat

 Marjatta Sarpaneva on kirjoittanut hienon elämäkerran miehestään Timo Sarpanevasta (1926-2006). Timo Sarpaneva, Taide ja elämä (Tammi 2020, 303 s.) on matka taiteilijan yksityiselämään, luomisvoimaan, taiteeseen ja maineeseen. 

Sarpanevan aikaansaannokset ovat huikeita. Materiaalina on kangas, paperi, lasi, metalli, ihan mikä tahansa. Hän on tehnyt käyttöesineitä, taideteoksia, ryijyjä, vaikka mitä. Ilahduttavan seikkaperäisesti Marjatta Sarpaneva kuvaa sitä työtä mitä Timo Sarpaneva teki lasitehtaiden taitavien lasinpuhaltajien kanssa. Marjatta piirsi vuosikausia miehensä työt puhtaaksi, joten hän todella tietää miten monien mutkien takana useasti taiteilijan luomusten toteuttaminen oli.

Kirjan teksti on välillä hyvin henkilökohtaista ja ihailevaa, välillä analyyttisen asiallista. Kirjan kuvitus on upeaa. Kuvien avulla avautuu maailma, jota Timo Sarpaneva taiteellaan rakensi. Hieno lahjakirja suomalaisesta muotoilusta kiinnostuneelle.   

 Mahtava tahtonainen

Ulla-Maija Paavilaisen Suurin niistä on rakkaus (Otava 2020, 346 s.) on uhkea kertomus Kirsti Paakkasen elämästä ja huikeista saavutuksista. Kirjaa lukiessa tuli tarpeettoman usein olo, että nyt olen kurkistamassa siihen maailmaan, mitä Kirsti Paakkanen loi ympärilleen ja josta elämäkertakirjurilla on lupa kertoa juuri se, mitä sankari itse haluaa.

En väheksy millään tavalla Kirsti Paakkasen saavutuksia – pikemminkin päinvastoin, mutta kirjan kokonaistyyli on vaikeasti sulatettavissa. Vai onko kyseessä vain suomalainen kateus, meidän vääränlainen vaatimattomuutemme ja käsityksemme että kukaan ei saa ylenpalttisesti kehua itseään.

Kirjan eittämätön ansio on siinä miten se kuvaa Paakkasen tietä rauhanlujaksi bisnessnaiseksi.

Erilainen elämäkerta

Raija Orasen Toinen mies – Risto Ryti (Otava 2020, 311 s.) on yhtä kiinnostava ja kiehtova kuin hänen muutkin  aikaisemmat suurmiehistä kirjoittamansa romaanit. Toinen mies ei ole elämäkerta, mutta se on elämänkerranomainen ja valottaa uudella tavalla Rytin persoonallisuutta.

Kirjassa presidentti Risto Ryti muistelee elämäänsä, samalla tavalla yksinpuheluna Mauno Koivisto Orasen Manu -romaanissa. Tietysti kirjan hengen mukaisesti Ryti selittää asiat niin kuin hän ne koki. Osan päätöksistä hän myöntää tehneensä vastoin omaa vakaumustaan pelastaakseen isänmaansa. Kirja johdattaa lukijansa keskelle monia poliittisia tapahtumia. Etenkin 1930-luvun ja sota-ajan tapahtumista ei koe koskaan saavansa liikaa tietoa.   

Rytin persoonallisuus tulee parhaiten esille kun Oranen kuvaa raudanlujan poliitikon tunteita vaimoonsa Gerdaan. Miehestä paljastuu ihania helliä tunteita ja tapoja.

Claes Andersonista olen jo kirjoittanut aikaisemmin.