Vuosi 1918 on vuonna 2018 jättänyt jälkeensä monen monta romaania ja tietoteosta. Olenpa törmännyt sellaiseenkin ajatukseen että miksi kukaan enää haluaa kirjoittaa kansalaissodasta kun Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla kertoo kaiken.
Kertoo ja kertoo, mutta ei kuitenkaan kaikkea. Tapani Heinosen Ja satakieli
lauloi Fellmanin pellolla (Minerva 2018, 368 s.) on kertomus siitä miten
satunnaisesti kaikki tapahtui vuonna 1918. Sattumistahan kiinni monen elämä oli
ollut jo siihenkin mennessä. Mäkitupalaisen tytär Selma on rakastunut kartanon
isäntään, odottaa tämän lasta ja saa lähtöpassit kartanolta. Selma ei anna periksi, vaan kasvattaa ja kouluttaa poikansa. Pojasta tulee ylioppilas, joka taistelee punaisten puolella - kuten äitinsäkin.
Pojan ja isän tiet
risteävät Längelmäellä kevättalvella 1918. Längelmäen Länkipohjasta tulee
isojen taistelujen tanner, kun valkoiset etenevät kohti Tamperetta. Romaanin
nimen mukaisesti tarinassa päädytään Fellmanin vankileirille Lahteen.
Romaanissa on toinenkin taso. On kirjailija, joka kirjoittaa romaania
sukulaisistaan vuonna 1918 eli sitä mitä me saamme valmiissa romaanissa lukea. Kirjoittaminen takkuaa monella tavalla. Kirjailija ei muutenkaan ole sinut itsensä kanssa - kuten tänä päivänä niin monessa romaanissa. Ajoittain kirjailijan elämän ja ajatusten kuvaaminen tuntui hieman päälleliimatulta.
Romaani puhuttelee eniten meitä joiden sukulaiset jäivät tavalla tai toisella
kansalaissodan jalkoihin. Ahdistavinta on lukea siitä miten mielivaltaiseti sodan voittajat käyttäytyivät. Etenkin naiset joutuivat melkoisen mielivallan alle. "Häneltä oli riisuttu kaikki ihmisyys, arvokkuus ja itsekunnioitus. Hävetti, ettei kehdannut edes sivuilleen katsoa".
Inhimillinen ja koskettava romaani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti