Tarina, jossa välillä ollaan ruokakaupassa, sängyssä,
ratkomassa vaikeita työn aiheuttamia ongelmia, pohditaan parisuhteen merkitystä
tai merkityksettömyyttä. Toisaalta eletään tavallista perhe-elämää: nainen,
mies ja lapsi. Toisaalta liikutaan perimmäisten kysymysten äärellä.
Turhaan ei Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaostoa (suom.
Marianna Kurtto, Gummerus 2018, 237 s.) ole mainostettu poikkeukselliseksi
romaaniksi. Sitä se todella on. Ja kaiken lisäksi hyvässä mielessä.
Elämä ei ole romaanin kertojalle ollut ihan sitä mitä hän on
kuvitellut. Sitä ei ole ollut perhe-elämä, ei työ, ei äitinä oleminen. Moni
asia kiertyy unen ympärille: ”Olen viime aikoina nähnyt toistuvasti unta, jossa
mies laittaa kanssani poikki juhlissa ja sanoo: Selitän myöhemmin. Anna minun nyt olla rauhassa. Mutta kun kerron
unesta hänelle, hän muuttuu kärttyisäksi. ”Mehän olemme naimisissa, jos
muistat. Ei kukaan ole laittamassa kenenkään kanssa poikki.”
Mutta nainen on mielessään koko ajan eroamassa. Miehellä on
tyttöystävä ja nainen yrittää löytää elämäänsä uusia ulottuvuuksia. Offillin
tapa kertoa naisen mielenliikkeistä on monivivahhteista, moniulotteista,
uudella tavalla raikasta ja erilaista. Välillä romaani lukee kuin päiväkirjaa,
välillä kuin merkillistä yksinpuhelua, välillä on kuin lukisi filosofista tai
psykologista tekstiä.
Yllättävää on että pariskunta muuttaa uudelle paikkakunnalle
ja aloittelee siellä romaanin loppupuolella uutta elämää. Helppoa se ei ole,
mutta amerikkalaiselta romaanilta odottaa toisenlaista ratkaisua. Niinpä ns.
onnellisesta lopusta iloitsee, vaikkakin se tuntuu teennäiseltä.
Romaanin voima on sen todenmukaisuudessa ja tyylin
moninaisuus ja yllätyksellisyys. Ongelmien ratkomisessa ja suhteessa toiseen
tai toisiin ihmisiin olemme hyvin yllätyksellisiä. Vaikka kertoja yrittää
vakiinnuttaa mielensä tasapainoa hakemalla apua monenlaisista filosofisista ja
muista lähteistä, ei mikään ole yksinkertaista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti