Joni Skiftesvikin Finlandia City

Vuosia sitten ihastelin, että harvaa kirjailijaa voi saman perheen kolme eri sukupolviin kuuluvaa lukijaa ihastella. Isäni, tyttäreni ja minun ihailema kirjailija oli Joni Skiftesvik. Hänen lukuista romaaninsa ja novellikokoelmansa olivat mielenkiintoista luettavaa, vaikka Pohjanlahden perukan elämä onkin meille kaikille vierasta.

Joni Skiftesvikin Finlandia City (WSOY 2018, 267 s.) lupaa alaotsikossa lukijalle ”Elämänkuvia”. Kirjailija muistelee lämmöllä lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Ainoa hämmennyksen aihe on Norjassa asuva isä, jolta poika on saanut vain nimensä. Moneen kirjailijan kirjoista tuttuun tarinaan tai tapahtumaan löytyy tositapahtuma. Kirjailija on upealla ja elämänmyönteisellä tavalla osannut rakentaa sinänsä arkipäiväisistäkin tapahtumista hienon tarinan. Vaikka suurin osa tarinoista on kyllä aika huikeita ja välillä niiden todenperäisyyttä on ollut vähän vaikea uskoa.

Kirjailija suhtautuu pieneen seikkailuja rakastavaan poikaan myötätunnolla. ”Äiti ja mummo kielsivät minua menemästä telttaan tai edes sen lähelle… Samanlaisen kiellon sai kotonaan myös Jorma. Mutta tietysti me menimme telttaan, uteliaisuus meidän sinne veti. Kaikki maailman pikkupojat pistävät nokkansa kiellettyihin paikkoihin. Löytöretkeilijöitä he ovat, niin olimme mekin.”

Skifesvik on pikkupoikana löytänyt Kiiminkijoen suusta syvänteen, mistä sai aina kaloja. Yhdellä kerralla sieltä löytyi köyden päästä ihan muuta kuin kaloja. Pikkupoika ei koskaan saanut selville näkikö kukaan hänen puuhansa, asia askarrutti häntä. Vasta armeija-aikana hänelle selviää mistä syvänteen pullokasassa oikein oli kyse. Ja tietysti tämäkin asia on päätynyt kirjan kansien väliin.

Finlandia City on kirja, jota olisi hyvä lukea ääneen hämyisässä huoneessa. Sen tarinoista tulee hyvä mieli. Voiko kirjalta enää enempää vaatia!

Valkoinen Toyota vei vaimoni (2014) oli myös omaelämäkerrallinen romaani ja se sai Runeberg-palkinnon.