Jokinen on kirjailijana tavoittanut oman vakaan tyylinsä. Tarpeettomasti ei selitetä mitään, mutta dekkarin juonen käåänteet ovat uskottavia, osa ennalta arvattavia, osa ei. Jokisen kirjoja pidetään inhimillisinä ja sitähän ne ovat. Koskinen ei ole kyyninen poliisi, vaan hän herkistyy tarvittaessa, mutta tarvittaessa on myös hyvin tiukka. Uutuudessa pehmennystä tuo uusi koti, vihdoinkin Ulla Lundelin ja Sakari Koskinen ovat aloittaneet yhteisen elämän. On ostettu vanha omakotitalo Iidesjärven rannalta, läheltä työpaikkaa. Sopimus on ettei työasioita tuoda kotiin, mutta kuinka ollakaan tärkeimmät käänteet rikosten ratkaisemisessa käydään Koskisen-Lundenin keittön pöydän ääressä.
Romaanin rikokset ovat tätä päivää. On valelääkäreitä, maahanmuuttajia auttavia lääkäreitä, huijari-kirjailijoita, työssä loppuun palamista, pettämistä, pettymyksiä, sairauksia, välittämistä ja välinpitämättömyyttä, katoamisia, mustasukkaisuutta. Tärkeänä todistaja on romaanissa pieni tyttö.
Vaikka rikokset ovat hyvin uskottavia, vastaavia tapahtuu varmaan kaiken aikaa, on romaanissa rakentava ja lämmin tunnelma. Paha saa palkkansa. Tärkeintä on että Koskinen ja kumppanit osaavat työnsä hyvin. Ei haittaa vaikka välillä poliisit piikittelevät toisilleen, eivät tahdo uskoa mitä toinen on saanut selville. Tosipaikan tullen vedetään yhtä köyttä ja ratkaistaan mahdottomaltakin tuntuvat ongelmat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti