Satu Rämö: Tinna

Satu Rämön Tinna (WSOY 2025, 406 s.) on Hildur-sarjan viides osa. Kirjan pääroolissa on Hildurin täti, joka on huolehtinut Hildurista sen jälkeen kun hänen vanhempansa menehtyivät auto-onnettomuudessa. Tinna on sokeutunut aikuisena, mutta on hyvin omatoiminen.

Kuten muissakin Hildur-kirjoissa päähenkilöllä on salaisuutensa ja päähän pintymänsä. Tinna haluaa saada selville minkä takia hänen sisarensa katkaisi kaikki siteet Islantiin lähdettyään ulkomaille. Tinna tietää että Hulda asui ennen kuolemaansa Färsaarilla. 

"Nyt kun kaikki on hieman helpompaa, minä olen antanut itselleni luvan käydä läpi vanhoja ja raskaita asioita", ilmoittaa Tinna Hildurille. 

Hildur on kiinni hyvin monitahoisessa rikosvyyhdissä eikä aluksi ole yhtään innostunut auttamaan tätiään.

Rämö on taitava yhdistelemään henkilöittensä yksityiselämän koukeroita rikosten selvittämisiin. Hildur tekee työtään hyvin perusteellisesti ja nyt hänen muististaan alkaa vähitellen nousta pintaan muistikuvia, jotka selkeästi yhdistyvät äskettäisiin tapahtumiin.

Tätä nykyä haikallaan hyvän mielen kirjojen perään. Hildur-kirjat ovat dekkareita, mutta samalla niiden keskiössä ovat kimurantit henkilösuhteet – niin rikollisilla kuin heidän tekemisiään tutkivilla poliiseilla. Kirjojen pohjavire on ankea ja monia yhteiskunnallisia epäkohtia paljastava. Mutta jossain taustalla kuitenkin häämöttää hento lupaus paremmasta.

Moni kertoo kyllästyneensä Rämön kirjoihin. Moni myös lukee ja pitää kirjasarjoista, johon voi odottaa uutta kirjaa. Tunnustan odottavani jatkoa Hildurin tarinalle.

Petra Rautiainen: Puuntappajat

Petra Rautiaisen Puuntappajat (Otava 2025,217 s.) on riipaiseva ja hätkähdyttäväkin historiallinen romaani. Romaanissa eletään vuosia 1918 ja 1934. Kaikki alkaa kun nuori nainen tuodaan punavankien leiriltä Saimaan saarella olevaan sairaalaan kirurgin apulaiseksi. Arvoituksellinen nainen on oppivainen ja hyvin taitava, paras sanitääri, jonka kanssa Ulpu on koskaan työskennellyt. 

Vähitellen Ulpua alkaa kiinnostaa kuka nainen oikein on ja miksi nainen lähetettiin hänelle apulaiseksi. Rautiainen kuvaa synnytyksiin erikoistuneen lääkärin työtä hyvin sodan ankarissa ja sekavissa olosuhteissa. Ylipäätään romaanissa kerrotaan asioista ja tilanteista, joita kirjallisuudessa harvoin käsitellään.   

Romaanin toinen päähenkilö on yksityisetsivä, joka vuonna 1934 yrittää selvittää mitä sairaalasaarella oikein tapahtui. Eletään aikaa, jolloin fasismi ja rotuhygienia ovat valtaamassa alaa monella eri taholla. Romaani on rakenteeltaan hieman arvoituksellinen. Vuoden 1918 tapahtumat etenevät pääsääntöisesti historiallisen aikajanan mukaan. Sen sijaan yksityisetsivän pohdinnat vuonna 1934 vaativat lukijaltakin omaa pohdintaa. Se kaiken kaikkiaan teki romaanista kiehtovan.   

Kirjailija kiteyttää romaaninsa keskeisiksi teemoiksi syntymän ja kuoleman. Kenellä on oikeus synnyttää ja jatkaa sukua? Romaania kirjoittaessaan kirjailija on kokenut elämänsä suurimmat mullistukset: isänsä kuoleman ja lapsensa syntymän.  

Kirjan päähenkilö Ulpu Leidenius on saanut inspiraatiota todellisesta hahmosta, lääkäri Laimi Leideniuksesta, jonka rotuhygienisiä lausuntoja Rautainen kertoo lukeneensa kansalliskirjastossa. 

Rautiaisen esikoisromaanin Tuhkaan piirretty maa (Otava 2020) oikeudet on myyty yli kymmeneen maahan. The Guardian listasi sen yhdeksi vuoden parhaista käännöskirjoista. Romaani voitti Savonia-palkinnon ja oli ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ja Lappi-kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Hänen toinen romaaninsa Meren muisti ilmestyi 2022.

 

Roope Lipasti: Kuuma linja

Roope Lipastin Kuuma linja (Atena 2025, 288 s.) on veijariromaaneja kirjoittaneen kirjailijan veijarimainen kertomus lapsuudesta ja ennen muuta poikien lapsuudesta. Lipasti on syntynyt 1970, joten muistot sijoittuvat 1970- ja 1980-luvuille.

Petja kavereineen on saanut selville että Moskovan ja Washingtonin välillä on kaapelilinja. Molemmissa päissä on laitteet, joiden avulla Neuvostoliiton tai Yhdysvaltojen ykkösmies voisi painaa nappulaa ja saada aikaan vaikka ydinsodan. Todisteena tällaisen kaukokirjoitinyhteyden olemassaolosta ovat presidentti Kekkosen kirjeet Suomen Posti- ja lennätinlaitoksen johtajalle.

Pojat ovat saaneet selville että linja kulkee aivan heidän kotitalojensa läheisyydestä. Oman kuuman linjansa pojat rakentavat viilipurkeista. Purkit on yhdistetty narulla toisiinsa ja ääni kulkee lankaa pitkin vaikka talosta toiseen.

Kuuman linjan lisäksi maailmassa on paljon asioita, joista poikien on hyvä olla perillä. Rakennusaineita maailman järjestyksen muokkaamiseksi tippuu aikuisten puheista jatkuvasti. Etenkin Petjan äiti seuraa maailmanmenoa ja Petja onkin hyvin perillä tärkeistä asioista. Lipasti on viehättävällä tavalla tavoittanut lasten ajatusmaailman ja heidän keskinäisen solidaarisuutensa.

Maailmanpoliittisten asioiden ohella myös tytöt ja heihin liittyvät olettamukset ja odotukset pyörivät poikien mielessä melko lailla pienestä pitäen. Varjonsa heittää Petjan varttumiseen äidin sairaus.

Ei aikuisten tarvitse tietää mitä lapset puuhaavat. Omat tyttäreni ovat nyt aikuisina kertoneet miten paljon he puuhasivat nimenomaan ulkona asioita, joista aikuisilla ei ollut aavistustakaan. Kuuma linja on samalla kertaa hykerryttävän hauska ja lasten selviytymisestä lämmöllä kirjoitettu kirja.     

Èduard Louis: Monique pakenee

Èdouard Louisin Monique pakenee (suom. Lotta Toivanen,Tammi 2025, 95 s.) kertoo mitä tapahtuu sen jälkeen kun Louisin äiti on soittanut ja kertonut ettei hän kestä enää. Romaanissaan Naisen taistelut ja muodonmuutokset (Tammi 2022) Louis kertoi millaista on työväenluokkaan kuuluvan naisen elämä Ranskassa. Tarina jatkuu uudessa romaanissa. Louisin romaanien punaisena lankana on ranskalaisen yhteiskunnan analysointi.

Äiti kertoo, että hänen uusi miehensä kohtelee häntä kuten ensimmäinen mieskin, oikeastaan vielä huonommin ja nöyryyttävämmin. Poika on esittelemässä uutta kirjaansa Ateenassa. Äiti ilmoittaa tiukasti että hän lähtee pois miehen työsuhdeasunnosta heti samana päivänä. Ystävänsä avulla poika saa järjestettyä äidin ”pakenemisen” omalle asunnolleen.

Hätkähdyttävää on suomalaisena naisena lukea tarinaa, jossa naisella ei ole lainkaan omaa rahaa tai ylipäätänsä rahaa ollenkaan. Onneksi hänellä on menestynyt ja vakavarainen kirjailijapoika, joka pystyy elättämään äitinsä. Ja onneksi poika myös tekee sen. ”Kun ryhdyin kirjoittamaan tätä kirjaa, minun oli tarkoitus merkitä äidin pakoa kuvaavan kertomuksen marginaaleihin paon edellyttämät rahasummat... halusin määritellä rahasumman, joka kuvastaisi elämän ja sen mahdollisuuden hintaa.”

Kirjailija ei sittenkään ryhtynyt näin yksityiskohtaiseen tilitykseen. Numerot olisivat tehneet kirjasta ruman ja lukukelvottoman. Hyvä joka tapauksessa, että asiaa on käsitelty. Ei kirjailijan tarvitse kertoa sitä että kaikilla naisilla ei samanlaista taloudellista mahdollisuutta muuttaa elämänsä kulkua kuin hänen äidillään.

Romaanillaan Louis haluaa jälleen kerran ravistella lukijaa oivaltamaan miten epätasa-arvoinen yhteiskuntajärjestys Ranskassa vallitsee. Samalla tämäkin romaani on muistutus siitä, miten naisten kokema alistaminen ja väkivalta on yleismaailmallinen ongelma.

Edelleen olen samaa mieltä kuin kirjoittaessani romaanista Naisen taistelut ja muodonmuutokset (2022): ”Pieni romaani kertoo tämän päivän Ranskasta ja Euroopastakin enemmän kuin laajinkaan yhteiskunnallinen raportti tai tutkimus.”  

Louisilta on suomennettu myös teokset Ei enää Eddy (Tammi 2019), Väkivallan historia (Tammi 2020), Kuka tappoi isäni (Tammi 2022) ja Muutos: metodi (Tammi 2023).   

Riitta Heimonen: Äkkiä on ilta

Riitta Heimosen Äkkiä on ilta (WSOY 2025, 219 s.) on yksi lisä lukemattomien muistisairaudesta kertovien romaanien jatkumoon. Heimosen romaanissa kuusikymppisen Helkan äiti on vajoamassa yhä syvemmälle muistisairauden sokkeloihin. Tytär asuu melko kaukana vanhemmistaan, joten hän ei voi aina rientää apuun. Perheen isä omistautuu voimiensa rajoissa vaimonsa hoitamiseen ja tämän tukemiseen.

Äidin sairastuminen on ja ei ole yllätys. Harvoin lähiomaiset ovat riittävän valmistautuneita sairauden etenemiseen. Ironisesti romaanissa sairastuneen lähiympäristö on paremmin ajan tasalla kuin perhe.

Äiti on vuosikausia laulanut kirkkokuorossa ja se on ollut hänelle hyvin tärkeää. Eräänä aamuna kun Helka on vanhempiensa luona, ovikello soi ja ”oven takana seisoo ruustinna rintavana ja rotevana”. Hän on tullut hakemaan pois äidin kirkkokuorovaatteita. Ruustinnan tietojen mukaan äidin terveys ei enää anna myöten harrastukselle. Helka sovittelee tilannetta ja lupaa vaivihkaa ruustinnalle, että hän toimittaa sitten sopivan tilaisuuden tullen vaatteet kirkolle. Äidin mieltä ei voi pahentaa nappaamalla vaatteet hänen nähtensä pois.

Heimonen kuvaa hyvin sen ahdistuksen ja hämmennyksen, mitä seuraa kun äiti on lopullisesti joutunut (tai päässyt) hoitokotiin. Äidin asioista on pidettävä huolta sen jälkeenkin. Eikä se aina ole helppoa kymmenien kilometrien päästä. Eikä ole helppoa luopuminen molemmista vanhemmista, vaikka sen kuinka järkevästi ajatellen ymmärtää että näin tulee käymään. Kauniisti ja koskettavasti Heimonen kuvaa äitinsä ja isänsä rakkautta.

Isoäiti, isä, aviomies. Minun muistisairaat läheiseni. Isoäidin sairastuessa 1980-luvun puolivälissä asia oli hyvin uusi ja kosketti minua aika etäisesti, koska asuin toisella paikkakunnalla ja mummun lähipiirissä oli monta asioiden hoitajaa, hoivaajaa ja loppuaikoina hoitokodissa vierailijaa.

Isän sairastuminen ja ennen kaikkea sen myöntäminen, ettei hän äidin kuoleman jälkeen selviytynyt omin voimin, oli hämmentävää ja ahdistavaa. Yritin käydä isän luona niin usein kuin mahdollista. Poislähteminen oli vaikeaa. Isä olisi halunnut päästä mukaani. Ennen kuin riensin autolleni ajaakseni Tampereelta Helsinkiin menin itkemään vessaan, joka oli niin syrjässä ettei sinne kukaan tullut.

Kaikkein eniten elämääni vaikutti ja vaikuttaa edelleen puolisoni sairastuminen ja taudin huikea eteneminen. Ja hoitokoti-vaiheen kestäminen vuosia. Minulla on tapana sanoa, että isän sairastumisen vielä jotenkin kestin, mutta miehen en. Parhaita hetkiä olivat yhteiset kävelylenkit. Vähitellen ne lyhenivät ja vauhti hidastui.

  

 

 

 

   

Jari Järvelän Raiteet

Jari Järvelän Raiteet (Tammi 2025, 479 s.) jatkaa kirjailijan historiallisten romaanien hienoa sarjaa. Järvelä on elänyt suurimman osansa elämästään junanraiteiden tuntumassa. Nyt ollaan raiteilla kolmessa tärkeässä maamme historian taitekohdassa: nälänhädän vuosina 1866-68, kansalaissodassa vuonna 1918 ja jatkosodassa vuonna 1944.

Nälkävuosina sisarukset Ilmari, 14 v. ja Amanda, 12 v. joutuvat lähtemään kerjuulle, muut perheenjäsenensä ovat kuolleet. Lapset ajautuvat joukon jatkoksi rakentamaan Helsinki-Pietari -rautatietä. Raskasta työtä tehdään ”nälkäpalkalla”, muutama leivänkannikka riittää palkaksi päivän työstä. Rataa on jälkikäteen nimitetty luuradaksi, kiskojen alle ja radan penkereisiin haudattiin työnsä äärelle kuolleet.

Amandan ja hänen veljensä kohtalon symbolina on hieno taskukello, jonka Ilmari saa työmaasta juttua tekevältä toimittajalta, joka menehtyy. Kello matkaa henkilöltä toiselle.  

Romaanin toisessa osassa ollaan 1918 punaisten panssarijunassa. Junassa on mukana naisia sanitääreinä ja ampujana Amanda tyttärentytär Amalia. Hän saa mummulta neuvon: ”Älä mene ensimmäiseen vaunuun”. Ja huonosti olisi käynyt jos olisi mennyt. Juna juuttuu Kotkaan, mistä moni punaisten puolella taistellut yrittää saada venekyydin Neuvostoliittoon.  

Viimeinen osa vie lukijan jatkosodan viimeisiin hetkiin Muurmannin radalle. Syrjäisen seisakkeen vahdiksi on määrätty sodassa vammautunut mies. Seisakkeen ohittaa vain silloin tällöin juna, harva niistä pysähtyy ja määräys on kuitenkin pitää kirjaa menijöistä. Eipä ratavahti voi mitään sillekään kun sivuraiteelle tuodaan kaksi umpivaunua toivotuksella ”isänmaan puolesta”.   

Romaanin valttina on sen todentuntuisuus. Keskiössä ovat tavalliset ihmiset, Amanda ja hänen perillisensä. Vaikka tapahtumat ovat merkittäviä ja mullistavia, säilyy kerronnassa inhimillisyys. Järvelä on paneutunut romaaninsa aineistoon perusteellisesti. Se tekee kirjasta merkittävän.

Thomas Schlesser: Monan katse

Thomas Schlesserin Monan katse (suom. Lotta Toivanen, Otava 2025, 406 s.) on ainutlaatuisen hieno kirja. Kymmenvuotias Pariisissa asuva Mona on vaarassa menettää näkönsä. Henry-ukki lupaa viedä Monan kerran viikossa psykiatrille. Tarkoitus on valmentaa tyttöä tulossa olevaan uuteen elämäntilanteeseen.

Ukilla on oma suunnitelma Monan valmentamiseen. Ukki ja tyttö vierailevan kerran viikossa pariisilaisissa museoissa ensin Louvressa, sitten Orsayssa ja viimeiseksi Beaubourgissa (Pompidou-keskuksessa).

He perehtyvät 52 taideteokseen. Kirjassa on kuvat niistä kaikista. Ukki selittää lyhyesti mitä tauluissa on ja mitä ne kertovat. Samoin hän perehdyttää Monana tekniikoihin millä työt on tehty.

Tiukasti rajatussa puolivartalokuvassa istuu nainen vasen kyynärvarsi käsinojalla, joka on hänen istuimensa ainoa näkyvä osa. Oikea käsi lepää vasemman ranteen päällä, malli on hivenen kierteisessä asennossa, kuin liikkeessä. Yllään hänellä on kirjailtu tumma puku, joka luo kontrastin miehustalle ja kasvoille. Päätä peittää huntu, ja keskijakaukselle kammattu kihara tukka laskeutuu rinnoille.

Näin ukki aloittaa tarinansa Leonarda da Vincin Mona Lisasta.

Mona kertoo myös oman näkemyksensä taideteoksista. Lukija saa oivallisen oppitunnin maailman hienoimmasta taiteesta. Mona on romaanissa poikkeuksellisen lahjakas ja kypsä arvioinneissaan. Lukiessa välillä unohtuu että analyysia tekee koulutyttö eikä taiteen asiantuntija.

Monan katse on Schlesserin esikoisromaani. Sen käännösoikeudet on myyty 37 maahana ja kirjaa on myyty 600 000 kappaletta. Schlesser työskentelee Ranskassa taidesäätiön johtajana ja taidehistorian professorina. Omaa ihastustani lisää se, että olen vieraillut kaikissa kolmessa museossa ja nähnyt suurimman osan teoksista. Olin aika usein hoitamassa Pariisissa lapsenlapsiani, mutta heidän koulutuntiensa aikana oli aikaa piipahtaa museoissa.  

Olen saanut kirjan kustantajalta.   

Abdulrazak Gurnah: Hylkääminen

 Abdulrazak Gurnahin Hylkääminen (suom. Einari Aaltonen, Tammi 2025 348 s.) on samalla kertaa upea romaani ja valaiseva oppikirja. Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2021 voittanut kirjailija avaa länsimaalaiselle lukijalle uuden väylän tutustua afrikkalaisiin ja intialaisiin ihmisiin, joiden sukutausta ei ole yksioikoisen yksiselitteinen. Gurnahilta on suomennettu teokset: Loppuelämät (2022), Paratiisi (2023) ja Kivisydän (2024).

Hylkääminen on kertomus kirjailijan ja hänen sukunsa elämästä. Gurnah on kuvaamansa perheen kuopus, joka hyvin nuoresta pitäen tietää että hän lähtee pois synnyinsijoiltaan Sansibarista. Sansibarin saarialue oli pitkään (1890-1963) Britannian protektoraatti ja paikallinen kaupan keskus. Joulukuussa 1963 maa itsenäistyi monarkiana, mutta kuukautta myöhemmin Sansibarin vallankumoukselliset syrjäyttivät sulttaanin ja maasta tuli kansantasavalta. Myöhemmin se liittyi Tanganjikan tasavaltaan ja niistä yhdessä on muodostettu Tansania.  

Romaanissa siirtomaaisännät hallitsevat ja suvaitsevaisuus vierasta kohtaan on  puolin ja toisin armotonta. ”En halua olla missään tekemisissä mokomien omavaltaisten, pilkkaavien, betelpähkinöitä jauhavien ja piimää ryystävien penteleiden kanssa”, isä sanoi. Pilkan kohteena olivat tällä kertaa intialaiset. Maailmalle pyrkivä nuori mies ehtii lähteä pois ennen Sansibarin itsenäistymistä. Häntä painaa sukulaistensa kohtalo myllerrysten keskellä. Sopeutuminen Lontooseen ei ole helppoa ja yhteys kotiväkeen miltei olematonta. 

"Kaupungin valtava laajuus ja loputon hyörinä hirvittivät minua, eikä kauhu tuntunut laantuvat moneen kuukauteen. Ehkä se ei laannu tyäsin milloinkaan."

Helppoa ei ollut niillä jotka jäivät eikä niilläkään jotka lähtivät. 

Romaani on ennen muuta havahduttava kertomus kolonialismin ikiaikaisesta vaikutuksesta ja kaikkia koskevasta suvaitsemattomuudesta. Kolonialismi on ilmiö, jossa ihmiset ja valtiot ottavat hallintaansa toisten ihmisten asuttamia valtioita ja alueita ja puuttuvat niiden yhteiskuntaan, talouteen ja kulttuuriin.

Olen saanut kirjan kustantajalta. 

Zadie Smith: Petos

 Zadie Smithin Petos (suom. Irmeli Ruuska, WSOY 543 s.) on huikea sukellus 1870-luvun  jälkipuoliskon elämänmenoon Isossa-Britanniassa. Keskeisenä osana Smithin monipolvisessa tarinassa on australialainen teurastaja, joka on saapunut Lontooseen perimään merillä vuosia sitten kadonneen aatelismiehen arvoa ja omaisuutta. Aikanaan on oletettu, että baronetti on menehtynyt merellä tapahtuneessa onnettomuudessa.

 Koko Iso-Britannia seuraa kuukausia kestävää oikeudenkäyntiä. Keskeisenä todistajana on Jamaikassa orjaplantaasilla kasvanut mies. Hänen lausunnollaan on huomattava painoarvo oikeuden päätöksenteossa. Blogin kautta kirjailija myös pääsee kuvaamaan orjuuden perimmäistä olemusta Jamaikalla.

 Muiden oikeudenistuntoja seuraavien joukossa on skotlantilainen leskeksi jäänyt Eliza Touchet. Hän on päätynyt miehensä kuoleman jälkeen taloudenhoitajaksi serkkunsa perheeseen. Romaani kertoo oikeasti eläneistä henkilöistä, joista Eliza on yksi. Sitä on myös hänen serkkunsa kirjailija William Harrison Ainsworth (1806-1882). 

Heidän kauttaan romaaniin tulee myös filosofisia pohdintoja niin kulttuurista kuin yhteiskunnallisista ongelmista. Eritoten Eliza on omana aikanaan hyvin erityislaatuinen nainen. Hän rakastaa niin serkkuaan niin kuin rakasti myös tämän ensimmäistä vaimoa.  

Smith ei päästä lukijaa helpolla. Paljon on pohdittavaa jopa ihmisen ja ihmiskunnan perimmäisestä olemuksesta. Ja yksilön vastuusta ja velvollisuuksista.  

Olen saanut kirjan kustantajalta.        

 

Annastiina Heikkilä: Rakkaus&armo

Annastiina Heikkilän toinen romaani Rakkaus & armo (WSOY 2025, 291 s.) on oivallisesti toteutettu sekoitus faktaa ja fiktiota. Rebekka työskentelee pariisilaisessa hotellissa Le Grand Paris. Hänen veljensä on kadonnut. Suomessa asuviin vanhempiinsa Rebekka ei juuri ole yhteydessä. Välit ovat huonontuneet veljen katoamisen myötä entisestään.

Rebekka tutustuu Célineen, jolta puolestaan on kadonnut sisar. Rebekka päättää lähteä etsimään kadonneita. Célineltä hän saa vihjeen merkillisestä uskonnollisesta yhteisöstä, joka elää omanlaistaan suljettua elämää ranskalaisella maaseudulla. Yhteisö toimii omien sääntöjensä ja uskomustensa mukaisesti. Rebekka onnistuu solahtamaan yhteisöön sisään.

Ihmeteltävää riittää. Etenkin tapa millä yhteisön johtaja Elisabeth edellyttää yhteisön jäseniltä taloudellista tukea normaalien viikkomaksujen lisäksi, saa Rebekan valpastumaan. Kaikki yhteisön jäsenet tekevät maatilalla töitä. Vähitellen ”uskonlahkon” sisältö aukenee Rebekalle ja lukijallekin.

Romaani on monella tapaa hyvin ranskalainen. Onhan Annastiina Heikkilä työskennellyt toimittajana Ranskassa vuosia. Ranskalainen ote kerrontaan tuo kiehtovasti esille hengellisen yhteisön sisällön tai sisällöttömyyden.

Olen saanut kirjan kustantajalta. 

 

Valérie Perrin: Sunnuntain unohdetut

Ranskalaisen Valérie Perrin Sunnuntain unohdetut (suom. Saara Pääkkönen,  WSOY 2025, 313 s.) on kirjailijan esikoisteos, joka ilmestyi 2015. Romaani voitti Ranskassa kolmetoista kirjallisuuspalkintoa. Lopullisesti Perrin valloitti niin lukijat kuin kriitikotkin romaanillaan Vettä kukille (suom. Saara Pääkkönen, WSOY 2023, 473 s.)

Kirjoitin kaksi vuotta sitten: ”Vettä kukille on kesän hurmaavin ja lumoavin romaani. Se on perhekronikka, se on melkein kuin dekkari, se on tasokas viihderomaani, se on samalla kertaa tragedia ja komedia.” Teosta on myyty yli miljoona kappaletta yli 30 kielellä. Ranskan lisäksi se on ollut hyvin suosittu Italiassa, Norjassa ja Ruotsissa. Kirjan pohjalta on tehty teatteriesitys ja siitä on tekeillä tv-sarja.     

Samaa lumovoimaa on Sunnuntain unohdetuista. Kirjan päähenkilö on 21-vuotias Justine. Hän on töissä vanhainkodissa. Justine pitää työstään ja ennen kaikkea vanhusten kanssa juttelu on hänen mielestään kiehtovaa ja opettavaista. Erityisesti hän viehättyy lähes satavuotiaan Hélènen elämäntarinasta, jonka hän yrittää parhaansa mukaan kirjata ylös. Helénè on lukutaidoton ompelija, joka menetti rakastamansa miehen sodassa. Hänen elämässään on monenlaisia käänteitä ja vasta nyt hän pystyy kertomaan monista asioista rehellisesti.

Justinen mieltä askarruttavat vanhukset, joiden luona ei käy kukaan. Siitä romaani on saanut nimensäkin. Helénèn luona käy hänen pojanpoikansa säännöllisesti. Saman nimen ”sunnuntain unohdetut” voisi oman vuosia kestäneen kokemukseni mukaan liimata aika monen vanhuksen oveen hoitokodeissa. Seurasin espoolaisen hoitokodin elämää viisi vuotta käydessäni mieheni luona.

Salaisuuksia liittyy enemmän kuin runsaasti myös Justinen omaan elämään. Justinen ja hänen serkkunsa Jules menettivät vanhempansa auto-onnettomuudessa. Lasten isät olivat kaksosia. Lapset kasvoivat isovanhempiensa luona. Isoäiti oli oikeasti läsnä lasten elämässä, isoisä vetäytyi useimmiten omiin oloihinsa.

Valérie Perrin on valokuvaaja ja käsikirjoittaja. Hänen kirjoittamansa romaanin voi helposti nähdä kuvina. Aikatasojen vaihtuminen pitää lukijan valppaana. Kiehtovinta romaanissa on Perrin kyky kuvata ahdistavia ja vaikeita asioita niin etteivät ne nujerra lukijan mieltä, päinvastoin.   

Olen saanut kirjan kustantajalta.