Jari Järvelän Raiteet (Tammi 2025, 479 s.) jatkaa kirjailijan historiallisten romaanien hienoa sarjaa. Järvelä on elänyt suurimman osansa elämästään junanraiteiden tuntumassa. Nyt ollaan raiteilla kolmessa tärkeässä maamme historian taitekohdassa: nälänhädän vuosina 1866-68, kansalaissodassa vuonna 1918 ja jatkosodassa vuonna 1944.
Nälkävuosina sisarukset Ilmari, 14 v. ja Amanda, 12 v.
joutuvat lähtemään kerjuulle, muut perheenjäsenensä ovat kuolleet. Lapset
ajautuvat joukon jatkoksi rakentamaan Helsinki-Pietari -rautatietä. Raskasta
työtä tehdään ”nälkäpalkalla”, muutama leivänkannikka riittää palkaksi päivän
työstä. Rataa on jälkikäteen nimitetty luuradaksi, kiskojen alle ja radan
penkereisiin haudattiin työnsä äärelle kuolleet.
Amandan ja hänen veljensä kohtalon symbolina on hieno
taskukello, jonka Ilmari saa työmaasta juttua tekevältä toimittajalta, joka
menehtyy. Kello matkaa henkilöltä toiselle.
Romaanin toisessa osassa ollaan 1918 punaisten
panssarijunassa. Junassa on mukana naisia sanitääreinä ja ampujana Amanda
tyttärentytär Amalia. Hän saa mummulta neuvon: ”Älä mene ensimmäiseen vaunuun”.
Ja huonosti olisi käynyt jos olisi mennyt. Juna juuttuu Kotkaan, mistä moni
punaisten puolella taistellut yrittää saada venekyydin Neuvostoliittoon.
Viimeinen osa vie lukijan jatkosodan viimeisiin
hetkiin Muurmannin radalle. Syrjäisen seisakkeen vahdiksi on määrätty sodassa
vammautunut mies. Seisakkeen ohittaa vain silloin tällöin juna, harva niistä
pysähtyy ja määräys on kuitenkin pitää kirjaa menijöistä. Eipä ratavahti voi mitään
sillekään kun sivuraiteelle tuodaan kaksi umpivaunua toivotuksella ”isänmaan
puolesta”.
Romaanin valttina on sen todentuntuisuus. Keskiössä
ovat tavalliset ihmiset, Amanda ja hänen perillisensä. Vaikka tapahtumat ovat
merkittäviä ja mullistavia, säilyy kerronnassa inhimillisyys. Järvelä on
paneutunut romaaninsa aineistoon perusteellisesti. Se tekee kirjasta merkittävän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti