Joel Haahtelan Sielunpiirtäjän ilta (Otava 2025, 237 s.) on uusi helmi kirjastossani. Siihen joukkoon kuuluvat jo ennestään monet Haahtelan teokset. Vuonna 1999 julkaistun esikoisteoksensa Kaksi kertaa kadonnut jälkeen Haahtelalta on julkaistu 15 teosta.
Sielunpiirtäjän
illan keskiössä on omiin
oloihinsa vetäytynyt taidemaalari. Hän maalaa teosta, jota kukaan ei ole nähnyt
eikä saa nähdä. Erakkomaisuudestaan huolimatta hän ottaa siipiensä suojaan
oppipojan. Tämä saa tehtäväkseen maalata tärkeän henkilön muotokuvan mestarin valvovan
silmän alla.
Pienikokoisen
kirjan tarinat ovat yhden, kahden sivun pituisia. Teksti on pohtivaa,
viipyilevää, lyyristä. On kuin lukisi aforismejä, filosofisia mietteitä. Kaiken
taustalla on elämän tarkoituksen ja elämän perimmäisten kysymysten
ratkaiseminen.
Aika on
tapahtumista, ja toisaalta aika estää kaiken tapahtumasta kerralla… Minun päivissäni
on nykyään enemmän tapahtumattomuutta kuin tapahtumista, paitsi jos
jälkimmäiseksi lasketaan paperin rapina ja tuolin narahdus. Yläkerran
ikkunalaudalla istui tänään yksinäinen, talvenylinen tikli.
Yllättäen
taidemaalarin ympärillä olevaa yhdyskuntaa kohtaa onnettomuus, joka ei kosketa
maalarimestarin kotipiiriä. Mutta se koskettaa oppipoikaa ja hänen perhettään.
Epätietoisuus nuoren miehen kohtalosta, auttaa elämänsä päättymistä ounastelevaa
mestaria ymmärtämään miten tärkeä oppipojasta on tullut hänelle.
Hänen
elämässään on nyt joku toinenkin kuin kuollut, rakas vaimo. Vaimo on mukana
miehen elämän kaikissa käänteissä. Kauniisti Haahtela toteuttaa ajatuksen:
suurin kaikista on rakkaus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti