Englantilainen Clare Pooley haluaa romaanillaan Ikä on vain numero (suom. Ulla Selkelä, WSOY 2025, 383 s.) ravistella pinttyneitä käsityksiä vanhoista ihmisistä. Pooleyn romaani ei millään tavalla ole uraauurtava aikaansaannos. Mehän olemme tottuneet Minna Lindgrenin hauskoihin ja kantaa ottaviin teoksiin, jotka ovat murtaneet monenmoisia ennakkoluuloja paremmin kuin monet artikkelit ja tv-jutut.
Pooleyn romaanin vahvuus on sen henkilöhahmojen
monipuolisuus ja erilaisuus. Mukana yhteisötalo Mandelin Lydian vetämässä
seniorikerhossa on mukana vain muutama senioria, mutta hyvin nopeasti saadaan aikaan
yhteistyö yhteisötalon tiloissa toimivan päiväkodin kanssa, ei niinkään
hoitajien kuin toimeliaiden lasten kanssa. Erityisen tärkeäksi yhteistyö ja
yhteiset projektit tulevat kun yhteisötalon tulevaisuus on vaakalaudalle.
Jo kirjan alusta asti on selvää että näyttelijä Art ja hullunrohkea
Daphne eivät ole aivan sitä mitä ensi tapaamiselta jää mieleen. Daphnen ansiona
on toisten auttaminen. Eniten avusta hyötyy 16-vuotiaana isäksi tullut Ziggy,
joka ei tahdo millään selviytyä tyttärensä hoitamisesta, puhumattakaan miten
hän voisi toteuttaa unelmansa päästä jatkamaan opintojaan hyvään yliopistoon. Kaiken
muun ohella saadaan seniorikerhon vetäjän Lydiankin elämä uusille raiteille.
Näennäisesti hauskaa ja harmitonta luettavaa, mutta lisäksi yllättäviä
juonenkäänteitä. Ja elämän koettelemien ja heittämien ihmisten elämäntarinoita,
joista on enemmän opittavaa kuin äkkipäätä olettaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti