Yksi on ylitse muiden. Joel Haahtelan Marijan rakkaus (Otava, 192 s.) ihastutti, hämmensi, ajattelutti. Olen vankkumaton Haahtelan ihailija ja hänen uuteen teokseensa tarttuu aina vähän vapisevin käsin. Onko yhtä hyvä kuin entiset vai jotenkin vaisumpi tai peräti parempi.
Kirjan päähenkilö on kirjailija, joka matkustaa Helsingistä
Triesteen kirjoittamaan uutta teostaan. Onhan James Joycekin kirjoittanut
teoksiaan Triestessa – miksei hänkin. Kirjoittaminen ei onnistu ja kirjailija
päättää lähteä yöjunalla Roomaan. Rautatieasemalla hän näkee nuoruuden
rakastettunsa sarajevolaisen Marijan, joka myös on matkalla Roomaan.
Taidehistorioitsijana hän on saanut tehtäväkseen ratkaista hyvin vanhan
taideteoksen alkuperää.
Romaanissa eletään tätä päivää, mutta käydään läpi myös
sitä mitä kirjailijan ja Mariajan välillä tapahtui prahalaisessa
hotellihuoneessa kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Mutta se miksi Marija poistui
hotellista yllättäen eikä palannut koskaan takaisin jää arvoitukseksi. ”Se mikä
silloin oli erottanut meidät oli edelleen olemassa. Enkä koskaan lakannut
rakastamasta häntä, eikä hän minua. Tiesin sen nyt, kun Arezzon kaupunki tuli
näkyviin kaukana kukkulan laella.”
Rakkauden ohella kirjassa ovat pääosassa myös kirjailijan
ja taidehistorioitsijan väliset keskustelut taideteoksista ja taiteen
olemuksesta. Välillä kirjailija pohtii monenlaisia kulttuurin ilmiöitä ja elämän
perimmäisiä kysymyksiä. Haahtelalla on tapana ripotella pohdintoja tarinan
kertomisen lomaan tiiviisti, että ne eivät jää irrallisiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti