Jos voisin ostaa isälleni isänpäivälahjaksi kirjan, tiedän minkä kirjan olisin hänelle antanut. Isäni piti historiallisista romaaneista ja tamperelaisena tietysti yli kaiken Väinö Linnan ja Lauri Viidan teoksista. Isäni ei ole enää lahjaa vastaanottamassa, mutta olen varma että hän olisi pitää nyt 137 -sivuisesta Johan Bargumin novellikokoelmasta Ikämiehiä (suom. Outi Menna, Teos Förlaget 2022).
Novelleissa on eletyn elämän maku. Vaikka novellin kertoja
muistelee lapsuuttaan, osaa hän nyt suhtautua siihen kaikella sillä
ymmärryksellä mitä hänelle on vuosien saatossa kertynyt. Kun eläkkeellä oleva
näyttelijä menee kysymään teatterinjohtajalta töitä, hän päätyy vaatenaulakon
hoitajaksi. Tarkoitushan oli saada jokin rooli, vaikka kuinka pieni ja päästä
takaisin näyttämölle. Mutta tarpeelliseksi voi tuntea itsensä naulakollakin.
Vanhat miehet ovat itse asiassa aika alakuloisia, kaikki
muistot eivät ole pelkästään hyviä. Mutta kun yrittää pysyä elämänsyrjässä
kiinni, kestää vanhojenkin muistelemisen helpommin. Eläkkeellä oleva taksiyrittäjä,
ajaa silloin tällöin vanhalla autollaan keikan, kun hänen kyytiinsä tottunut
asiakas sitä haluaa. Pakostakin hän joutuu miettimään ”minne kaikki ihmiset
ovat matkalla. Vaikka on toki selvää, että kullakin heistä on oma määränpäänsä.
Kaikkia ratin takana istuvia odottaa joku”.
Bargumin novellien sanomaksi haluan nostaa Huvila myytävänä kertomuksen kiteytetyn viestin: ”Ihmisen pitää unohtaa. Jollei unohda, ei voi elää. Kyky unohtaa on ihmiselle siunaus”. Onneksi kokoelman ikämiehet eivät ole unohtaneet kaikkea mitä heidän elämänsä varrella on tapahtunut. Ilman muistia ei olisi tarinoita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti