Lukulistalle osui kaksi kirjaa, joissa päällimmäisenä
aiheena ovat kirjeet ja kolmiodraama. Alex Schulman kertoo romaanissaan Polta
nämä kirjeet (suom. Jaana Nikula, Nemo 2020, 277s.) isovanhemmistaan Karin ja Sven
Stolpesta.
Viljami Puustisen kirja Veljekset Gallèn (Like 2020, 320
s.) kertoo hänen isoisoisästä Uno Gallènista ja tämän veljestä Akselista sekä
heidän vaimoistaan ja äidistään.
Sven Stolpe
(1905-1996) oli ruotsalainen, kirjailija, toimittaja ja kirjallisuuskriitikko. Karin
Stolpe (1907-2003) käänsi lukuisia kirjoja, mutta hyvin monien kirjojen kääntäjäksi
on merkitty aviomies. Alex Schulman havahtui miettimään riideltyään vaimonsa kanssa
– ties monennenko kerran – miksi hänen sisällään on selittämätöntä vihaa,
lapset pelkäävät häntä ja vaimo kärsii tilanteesta. Hän pohti olisiko kaikelle
jokin syy hänen sukunsa menneisyydessä. Ja oli.
Schulman ryhtyi selvittämään isovanhempiensa elämää. Hän
läpikävi arkistoja, luki päiväkirjoja ja isoisänsä laajan tuotannon. Lopulta
hän löysi isoäitinsä erityisen huolellisesti säilyttämät kirjeet. Löytyi syy miksi
isoisä suhtautui vaimoonsa väheksyvästi ja rakkaudettomasti.
Karinilla oli ollut lyhyt suhde avioliittonsa ensi
vuosina ruotsalaisen kulttuurivaikuttajan Olof Lagercrantzin (1911-2002) kanssa.
Kirjeet olivat Olofin kirjoittamia. Tukahdetun rakkauden tarina löytyi myös
Olofin päiväkirjoista.
”Aurinko oli poissa ja pilvet roikkuvat raskaina ja
lyijynharmaina. Mutta silti kaikki oli niin kirkasta ja ihanaa. Rastas lauloi
kaukana kauniimmin ja heleämmin kuin koskaan ennen. Hän painautui minua vasten
niin luottavaisesti ja vailla epäilyksi kuvaamattoman mustine hiuksineen, tummine
silmineen ja valkoisina ihoineen”.
Karin ei vain kyennyt eroamaan. Hän ei vain voinut. Tänä
päivänä sitä on vaikea, lähes mahdoton ymmärtää. Hän joutui elämään miehensä
mielivallan alla. Kaikki kolme elivät iäkkäiksi ja olivat jatkuvasti
tekemisissä toistensa kanssa. Olofkin avioitui tahollaan. Jäljellä oli kuitenkin
rakkaus, joka ei koskaan kuollut – niin kirjassa kuin elävässä elämässäkään.
Ihastuttava, pakahduttava kirja. Elin henkilöiden kanssa
monta päivää senkin jälkeen kun olin lopettanut lukemisen.
Kun mikään ei onnistu
Viljami Puustisen kirja Veljekset Gallèn (Like 2020, 320
s.) kertoo hänen isoisoisästään Uno Gallènista ja tämän veljestä Akselista.
Kirja syntyi kun Puustinen sai käsiinsä isoäitinsä isältään Amerikasta saadut
kirjeet.
Uno oli Gallènin veljeksistä se, jolle ei oikein mikään
elämässä tahtonut onnistua. Unon avioliittoa temperamentikkaan Ellenin kanssa
varjosti toinen mies. Sittemmin Lohjan kirkkoherrana toiminut Adolf Neovius
rakastui tulisesti Elleniin vaikka oli itse naimisissa. Leskeksi jäätyään
Neovius meni naimisiin eron saaneen Ellenin kanssa.
Siinä missä Akseli-veli teki uraa ja maalasi vimmatusti, Uno
yritti rakentaa omaa elämäänsä niin Venäjällä, Suomessa kuin Amerikassakin. Kirjassa
ollaan välillä Ruovedellä, välillä Pariisissa, Helsingissä, Espoossa, Pietarissa,
Tyrväällä, Porvoossa, Berliinissä, New Yorkissa.
Poikien äiti Mathilda Gallèn seurasi tiiviisti Akselin
taiteilijan uraa. Uno väittää että Akseli oli äidin lempipoika. Uno itse
valitsi vaikenemisen muutettuaan Amerikkaan. Hän ei pitänyt mitään yhteyttä
äitiinsä. Ei Akselin urakaan yksiviivaisen menestykäs ollut. Oli kausia jolloin
maalaaminen ei sujunut juuri ollenkaan tai tehdyt työt eivät saaneet kiitosta
eivätkä ostajia.
Siinä missä Uno Gallèn ei menesty ammatillisesti, hän
menestyy ja etenee Vapaamuurarien hierarkiassa ja kaikessa veljeskunnan
toiminnassa. Harvoin olen lukenut näin seikkaperäisesti vapaamuurarien
menoista.
Kirja avartaa monella tavalla 1800-luvun ja 1900-luvun
alun suomalaista kulttuurielämää. Tuntuu että kaikki tunsivat kaikki. Taiteilijoita,
lehtimiehiä ja poliitikkoja yhdisti työ venäläistymistä vastaan.
Kulttuurihistoriallisesti arvokas teos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti