lauantai 28. huhtikuuta 2018

Satu Vasantolan En palaa takaisin koskaan, luulen


Romaani neljän sukupolven perhekunnasta Pohjanmaalta. Tuntuu että Satu Vasantola on saanut mahdutettua esikoisromaaniinsa En palaa takaisin koskaan, luulen (Tammi 2018, 379 s.) kaiken mitä elämässä voi tapahtua. On yrittämistä, perheväkivaltaa, rikoksia, pettämistä, rakkautta, maahanmuuttajia, synnytyksiä, kuolemia – ylipäätään elämä kaikessa kirjossaan.

Vasantolan esikoisesta tulee vääjäämättä mieleen Tommi Kinnusen Neljäntien risteys, Pauliina Rauhan Taivaslaulu ja Rytisalon Lempi. Koin lukevani jotain samanlaista. Rehellistä ja väkevää kuvausta suomalaisesta elämänmenosta ja meistä eri-ikäisistä ihmisistä. Tällä kertaa mukana ovat myös maahanmuuttajat.

Susanna on lähtöisin Pohjanmaalta pienestä kylästä työläisperheestä. Isä on ankara ja pieksee lapsiaan pienestäkin rikkomuksesta. Susannan turvapaikka on enon perheen luona ja mumman – äidinäidin kodissa. Mumma on romaanin sydän, Susanna tärkein kertoja. 

Mummakaan ei ole päässyt elämässä helpolla. Lapsia on neljä, mutta on myös se ensimmäinen, josta ei puhuta. On alkoholisoitunut mies, mutta on myös toinen, rakas mies. Mumma ymmärtää ja rakastaa lapsiaan, heidän lapsiaan ja näiden lapsia. Rakkaus ei vain aina paranna kaikkea pahaa mitä on ympärillä.

Susanna lähtee ylioppilaaksi tultuaan kotikonnuiltaan pois ja päättää ettei palaa sinne koskaan. Mutta kun juristin paperit on hankittu, tarvitaan hänen apuaan enon nopeasti laajenevassa rakennusliikkeessä. Susannan työnä Helsingissä on auttaa maahanmuuttajia. Auttamishalussaan hän on majoittanut kotiinsa Fatiman lapsineen ja veljineen.

Siinä missä Susanna on tehnyt pitkän matkan Pohjanmaalta Helsinkiin – etenkin henkisesti, on Fatima tehnyt painajaismaisen matkan Irakista Pasilan poliisiaseman kautta Susannan asuntoon. Samanlaisella tarkkanäköisyydellä kuin meidän suomalaisten elämänmenoa Satu Vasantola kuvaa myös irakilaisten elämää ja pakenemista.

Romaanin rakenne rikkoo aikarajat. Eri luvut kertovat eri vuosista. Kaukaisin on vuosi 1939 ja viimeisin vuosi 2029. Aikajanan rikkominen tekee romaanista kiinnostavamman. Henkilöt tulevat eri tavalla tutuksi, kun kaikki ei paljastukaan aikajärjestyksessä.

En palaa takaisin koskaan, luulen on samalla kertaa rankkaa ja helppoa luettavaa. Elämä kaikkineen on toisenlaista mitä siltä etukäteen odotamme. Rakastaminen ei ole aina helppoa eikä toisen ymmärtäminenkään.  Vasantolan romaani on kuin elämä itse, yllätyksiä täynnä.   






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti