Elena Ferranten Uuden nimen tarina

Odotan innolla Elena Ferranten Napoli-sarjan etenemistä. Ensimmäinen kirja Loistava ystäväni ei ihastuttanut suuresti. Hämmästelin miksi niin moni ihastelee ja kiittelee. Epäilin että monelle tarinan työläisluokkaan kuuluvien nuorten naisten elämästä 1950-luvun Italiassa tuntui eksoottiselta.  

Sarjan kakkososa Uuden nimen tarina (suom. Helinä Kangas, WSOY 2017, 508 s.) tempaisi mukaansa ensimmäiseltä sivulta. Kirjan päähenkilöt ovat nyt 15-17 -vuotiaita. Heistä toinen jopa menee 16-vuotiaana naimisiin, jopa ns. rikkaisiin naimisiin. Mutta Lilan avioliitto osoittautuu suureksi virheeksi jo hääyönä. Eikä tilanne parane missään vaiheessa. Lilaa ei ole luotu tiskin takana seisomaan. 

Elena ei aina pysty keskittymään koulunkäyntiinsä täysipainoisesti. Häntä ahdistaa ystävättären avioliitto ja suhde juuri sen nuoren miehen kanssa, jota hän itse on rakastanut pienestä pitäen. 

Salanimen taakse kätkeytyvät Elena Ferranta kirjoittaa tavalla johon omien elämänkokemusten mukaan on helppo samaistua. Eniten minua kosketti kuvaus siitä miten Elena tuntuu itsensä ulkopuoliseksi ja jopa häpeää omaa itseään yliopistossa, jossa muut opiskelijat ovat kotoisin varakkaista perheistä ja ihan toisenlaisista yhteiskunnallisista luokista kuin hän itse. 
   
Kirjassa on harvinaislaatuista lumoa rankoistakin aiheista huolimatta. Ystävyyttä on harvoin kuvattu näin hienosti ja monipuolisesti. Elenan ja Lilan napolilaisessa kaupunginosassa on läsnä 1950-luvun eurooppalainen yhteiskunta. On rikkaita ja köyhiä, onnistujia ja sairaita, rehellisiä ja varkaita. Mukana ovat juuri ne monet ilmiöt ja asiat, joiden muuttamiseksi meistä moni lähti mukaan politiikkaan ja yhteiskunnallisiin muutosliikkeisiin. Orastavasti tämä kaikki on mukana jo Uuden nimen tarinassa. 

Keväällä ilmestyy suomennettuna sarjan kolmas osa Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät. Neljäskin on jo odottamassa suomentamista. 

  


Kommentit

Suositut tekstit